Robert Baer: The Devil We Know. Dealing with the new Iranian Superpower. Three Rivers Press 2008, 279 s.
Iranin poliittisia päämääriä ei enää ohjaa Khomeinin islamilaisen vallankumouksen perintö, vaan maan kansalliset intressit. Teheran on kärsivällinen ja pragmaattinen toimija, ei hullujen mullahien maa – marttyyriuden leimaamasta itseymmärryksestä huolimatta. Iran on Persianlahden alueen ainoa vakaa ja pysyvä valtio ja sen kanssa pitää yrittää neuvotella.
Tällaisia neuvoja Yhdysvalloille jakaa Robert Baer kirjassaan The Devil We Know. Lähi-idässä pitkään toiminut entinen CIA-mies kirjoitti kirjansa George W. Bushin hallinnon loppupuolella, mutta Washingtonin ja Teheranin väliset suhteet eivät ole muuttuneet, vaikka Valkoisen talon isäntä on vaihtunut.
Baer tarkastelee Irania turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Hän arvioi, että shiialainen Iran pyrkii poliittiseen ja taloudelliseen valta-asemaan Lähi-idässä. Se voisikin halutessaan tukkia Hormuzinsalmen strategisen öljyreitin muutamassa minuutissa. Oman ydinaseen hankkimiseen Iranilla ei Baerin mukaan ole kuitenkaan kiirettä. Ja jos Iran joskus aseen hankkii, Teheran ei pommita Israelia, koska Israelilla on oma ydinase, Baer väittää, sillä asymmetrisessä sodankäynnissä Iran on täysinoppinut.
Shiiajärjestöjä ja -puolueita tukemalla Iran on levittänyt lonkeronsa Libanonista Irakiin ja Persianlahden pikkuvaltioihin. Terroristien tukijasta ja iskujen tekijästä on tullut pragmaattinen toimija, joka hyödyntää taitavasti alueen sunnihallintojen epäsuosiota. Lähi-idän suosituimmat poliittiset muslimijohtajat yli valtioiden rajojen ovat shiioja, kuten Hizbollahin Hassan Nasrallah. Tiukan uskonnolliset opit ja lahkojaot ovat alisteisia politiikalle, esimerkkinä tuki sunnalaiselle Hamasille palestiinalaisalueella.
Baerin mielestä Washington tulkitsee Teherania yhä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun näkökulmasta, jolloin Iranin ulkopolitiikkaa sanelivat tiukat uskonopit. Olisi jo hyväksyttävä se tosiasia, että Iran on alueellinen suurvalta, jolla on seudullaan eniten vaikutusvaltaa sitten ottomaanien ajan, hän muistuttaa.
Baer listaa kirjassa Iranin tavoitteita, kuten sen, että ulkopuoliset eivät saa yrittää horjuttaa maan hallintoa. Teheran myös haluaa, että sitä kohdellaan tasapuolisesti ja geopoliittisen asemansa mukaisesti. Lisäksi Iran on Irakissa pysyäkseen – mikä ei Baerin mielestä ole huono asia, koska Iranilla on siellä järjestystä luova ja ylläpitävä vaikutus.
Toisin kuin al-Qaidalla, joka on Baerin mukaan ajattelutapa ja ”uskonnollinen vakaumus, ei valtio”, Iranilla on valtiollinen poliittinen johto, jota voi tavata – joskin on tiedettävä, kenellä todellinen valta on suljetussa yhteiskunnassa.
Entisen tiedustelumiehen mukaan nyt olisi löydettävä keinoja Washingtonin ja Teheranin välisten suhteiden liennyttämiseen askel askeleelta, niin että Iran pääsee nurkastaan kasvojaan menettämättä. Muuten Iran lähestyy entisestään Kiinaa ja Venäjää. Iranille tulisi antaa vastuuta muun muassa Irakissa ja Afganistanissa. Olisi myös nähtävä, että Teheranista voi olla apua ja hyötyä Palestiinan kysymyksen ratkaisussa.
Baerin sujuvan kirjan ajatukset ovat yleisesti ottaen maltillisuudessaan virkistäviä. Iranin supervaltastatuksesta olen kuitenkin Baerin kanssa eri mieltä. Iranin yliote Hizbollahista Libanonissa tuskin on niin yksioikoinen, kuin Baer esittää.
Kirjoittaja on MTV3:n ulkomaantoimittaja.