Kirjatutka: Monta Kiinaa Afrikassa

Ian Taylor: China’s New Role in Africa. Rienner 2008, 227 s.

Andrew Jones

Kiinan ja Afrikan maiden suhteet ovat vakiintuneet kuumaksi aihepiiriksi sekä mediassa että akateemisessa tutki­muksessa. Ajankohtaisuudesta kertoo myös viime aikoina kirjoitettujen teosten runsas määrä. Kiinan kasvavaa aktiivi­suutta Afrikan mantereella käsittelee myös Ian Taylorin uusin kirja.

Brittiläisen St. Andrews’n yliopiston kansainvälisten suhteiden professorina toimiva Taylor ryhtyi tutkimaan aihepii­riä jo paljon ennen kuin siitä tuli muodi­kas. Siksi hän on hyvässä asemassa tar­jotakseen syvemmän näkemyksen kehit­tyvästä tutkimusalasta. Taylor kuvaa Afrikan ja Kiinan suhteiden monimut­kaisia koukeroita eikä tyydy katsomaan Kiinaa monoliittisena kokonaisuutena.

Kirjassa on seitsemän lukua, joista jokainen keskittyy yhteen näkökulmaan Kiinan ja Afrikan kasvavan vuorovaiku­tuksen verkostossa. Esillä ovat öljydip­lomatia, ihmisoikeudet ja kiinalaisen massatuotannon vaikutukset Afrikan kehitykselle sekä keskenään ristiriitaiset asekauppa ja rauhanturvaaminen. Lop­putuloksena syntyy tasapainoinen kuva Kiinan ja Afrikan tähänastisista suhteista.

Ymmärtääkseen monimutkaista suh­deverkostoa Taylor ryhtyi tutkimaan sekä Kiinaa että Afrikkaa. Kertynyt ai­neisto on laaja ja yksityiskohtainen, mutta se on käsitelty kirjassa ytimek­käästi. Tutkimus osoittaa, miten suuria eroja on suhteiden dynamiikassa, jos Kiinan vastaparina on suhteellisen vau­ras Etelä-Afrikka tai raaka-aineviennistä riippuvainen Sambia. Ghanan kohdalla puolestaan korostuu maan tekstiiliteol­lisuus, jolle Kiinan massatuotanto on selvä uhka. Etelä-Afrikka sen sijaan pystyy hallitsemaan kiinalaistuotteiden virtaa kahdenvälisissä neuvotteluissa.

Kuten kirjan nimi antaa ymmärtää, Kiinan toiminta Afrikassa on muuttunut viime vuosikymmeninä. Kiina lähti Af­rikkaan lähinnä ideologisista syistä ja otti vastuulleen mantereen kommunis­tisten maiden kehitystä tukevia hank­keita. Näistä tunnetuimpia on Tazaran rautatie Tansanian ja Sambian välillä. Ideologiset tavoitteet ovat hiipuneet jo aikoja sitten, ja Kiinan toiminta perus­tuu yhä enemmän kauppa- ja investoin­titavoitteisiin.

Vaikka taloudellisilla suhteilla on vahva painotus, Taylor ottaa esiin myös muut näkökohdat. Kiinan moninaisiin aktiviteetteihin sisältyy rauhanturvaa­mista Sudanissa ja laaja-alaista humani­taarista apua. Kiina rakentaa toisaalta sairaaloita ja lähettää maanosaan lääkä­reitä sekä tekee toisaalta yhteistyötä sortohallitusten ja heikosti johdettujen valtioiden kanssa.

Taylor osoittaa, että Kiinalla on Af­rikassa muitakin motiiveja kuin kylty­mätön kaupankäynnin nälkä. Se pyrkii toiminnallaan vahvistamaan kansainvä­listä asemaansa esimerkiksi YK:n puit­teissa.

Kirjoittaja kuitenkin korostaa, ettei Pekingin ole edes mahdollista noudattaa johdonmukaista politiikkaa suhteessa Afrikkaan, koska sillä on valvottavana niin paljon erilaisia sitoumuksia ja etuja kaupankäynnin, diplomatian ja siirtolai­suuden alueilla.

Jokaisella kiinalaisella yrityksellä ja yksityishenkilöllä on viime kädessä omat intressinsä, eivätkä ne ole Kiinan viran­omaisten kontrolloitavissa. Tämä näkö­kohta on jäänyt usein huomiotta sekä mediassa että tutkijoiden kommenteissa. Niissä viitataan tavallisesti Afrikkaan yleisellä tasolla ja ikään kuin yhtenäisenä kokonaisuutena. Tällöin unohtuvat maanosan sisäiset, hyvin ilmeiset ero­avaisuudet.

Sama vaivaa monien alan tutkijoiden taipumusta käsitellä Kiinan pyrkimyksiä Afrikassa yhtenäisenä kokonaisuutena. Tämän ajatusrakennelman Taylorin kir­ja tehokkaasti murtaa.

Kirjoittaja on tutkimusassistentti Ulkopoliittisessa instituutissa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää