Ulkopolitiikan mennyt mystiikka

Teija Tiilikainen

Poikkeaako ulkopolitiikka luonteeltaan muista politiikan aloista vai onko se mekanismeiltaan ja valmistelutavoiltaan rinnastettavissa niihin?

Tämä monen maan poliittisesta keskustelusta tuttu kysymys on suomalaisessa politiikanteossa saanut aivan erityisen merkityksen. Syynä on se hyvin äärimmäinen tulkinta, jonka ulkopolitiikan
erityisluonnetta painottava oppi sai sotienjälkeisellä ajalla Paasikiven–Kekkosen linjassa.

Sen kaiku on ulottunut meidän päiviimme saakka lähinnä presidentin vahvojen ulkopoliittisten valtaoikeuksien kaipuuna. Koska  ulkopolitiikan uskotaan opin mukaisesti olevan oma maailmansa, sitä pidetään tarpeellisena myös johtaa sisäpolitiikasta poikkeavalla tavalla.

Ulkopolitiikan erityisluonteesta viestii toisaalta myös Suomessa vahvana elävä ulkopolitiikan konsensusajattelu. Keskeisiä ulkopoliittisia päätöksiä ei tehdä pienten enemmistöjen turvin, vaan niille on perinteisesti haettu laajojen poliittisten piirien tuki.

Konsensuksen kääntöpuolena on näkemyserojen hälveneminen puolueiden välillä ja ulkopoliittisten kysymysten katoaminen keskeisten vaaliteemojen joukosta. Kun ei ole merkittäviä eroja, ei myöskään ole välineitä profiloitua vaaleissa. Demokratian näkökulmasta syntyy ristiriita, sillä kansainvälisen päätöksenteon merkitys on jatkuvasti kasvussa.

Mitä voimme sanoa suomalaisesta ulkopolitiikan tutkimuksesta ja sen konsensushenkisyydestä?

Vielä vajaat kaksi vuosikymmentä sitten ulkopolitiikan tutkimusta tehtiin pääosin virallisten oppien puitteissa, ja tutkimuksella pyrittiin lähinnä niiden oikeuttamiseen. Opinkappaleiden kanssa  ristiriitaiseen lopputulokseen päätyminen saattoi johtaa julkiseen nuhteluun ja paheksuntaan.

Kylmän sodan päättymisestä lähtien kansainvälisten suhteiden tutkimus on elänyt vahvaa murrosta sekä tieteellisiltä
lähestymistavoiltaan että tutkimusteemoiltaan. Moniarvoistuminen heijastuu myös suomalaisella tutkimusagendalla. Samalla kiinnostus perinteistä ulkopolitiikan tutkimusta kohtaan on hiipunut.

Historiantutkimuksessa Suomen  ulkopolitiikan ruodinta on päässyt täyteen vauhtiin, kun taas politiikan tutkimuksen ääni on vain heikosti mukana tässä keskustelussa. Olisi suotavaa, että suomalaista vallankäyttöä tutkitaan edelleen myös politiikan tutkimuksen näkökulmasta, varsinkin kun tutkimuksessa tapahtunut murros tarjoaa sille entistäkin paremmat edellytykset.

Tutkijoita ei kuitenkaan voi syyttää siitä, että globaali politiikka ja talous instituutioineen ja mekanismeineen kiinnostavat enemmän kuin kotimaan ulkopolitiikka. Suomalainenkin tutkimus heijastelee globaalia valta-asetelmaa.

Kun vallan katsotaan pakenevan valtioilta kansainvälisen tason toimijoille, tutkimus seuraa perässä. Omaa kieltään puhuu kuitenkin se, että Venäjän ulkopolitiikkaa tutkitaan Suomessa  vähintäänkin entiseen malliin. Vastaavasti Euroopan unionin ulkosuhteet ovat nousseet tärkeäksi tutkimuskohteeksi monen tieteenalan näkökulmasta.

Tässä Ulkopolitiikka-lehden numerossa pureudutaan Suomen ulkopolitiikan tekotapoihin. Miten syvällä  konsensusajattelun lonkerot ovat ja miten poliittiset päätöksentekijät itse suhtautuvat siihen? Mitä konsensuksen hakeminen merkitsee yksittäisen ulkopoliittisen päätöksen kannalta?

Emme unohda tässä lehdessä toisaalta myöskään niitä globaaleja toimijoita ja instituutiota, joihin kansainvälisten suhteiden tutkimuksen huomio on nykyisin keskittynyt. G20-ryhmän tavoitteiden ohella selvitämme, minkälaista politiikkaa entiset siirtomaavallat harjoittavat Afrikassa.

Ulkopolitiikka-lehti toivottaa lukijoilleen rentouttavaa kesää!