Yksituumainen maa

Suomen ulkopolitiikka

Susan Villa

Suomen ulkopolitiikka perustuu yhä 2010-luvulla ristiriitojen välttämiseen kansallisesti tärkeissä kysymyksissä. Konsensuksen työkaluna palvelevat hallituksen selonteot, joista hiotaan viimeistään eduskunnassa särmät pois.

Keväinen päätös lisäjoukkojen lähettämisestä Afganistaniin kuuluu Suomen ulkopolitiikan tämän vuoden tärkeimpiin linjauksiin. Päätös perustui hallituksen antamaan Afganistan-selontekoon, joka läpäisi eduskunnan melko hyvässä konsensuksessa. Vain vasemmistoliitto, perussuomalaiset ja kristilliset vastustivat sotilaiden lisäämistä.

Monissa muissa Euroopan maissa keskustelu Afganistanin operaatiosta on ollut selkeästi ärhäkämpää. Esimerkiksi Hollannin hallitus hajosi helmikuussa operaation tulevaisuuteen liittyviin erimielisyyksiin. Suomessa pääoppositiopuolue sosiaalidemokraatit mukautui keskustelun jälkeen hallituksen linjalle, ja presidentti Tarja Halonen on antanut päätökselle oman siunauksensa.

Afganistan-päätöksen valmistelu kuvaa hyvin Suomen ulkopolitiikan sisäistä dynamiikkaa, joka perustuu yhä laajan yksimielisyyden tavoitteluun ja ristiriitojen välttämiseen suurissa kysymyksissä. Suomen ulkopolitiikan johtoajatuksena on kautta vuosikymmenten ollut, ettei pienellä maalla ole varaa hajaannukseen, vaan linjauksista on vallittava konsensus yli puoluerajojen.

Yksituumainen maa

Suomen ulkopolitiikka perustuu yhä 2010-luvulla ristiriitojen välttämiseen kansallisesti tärkeissä kysymyksissä. Konsensuksen työkaluna palvelevat hallituksen selonteot, joista hiotaan viimeistään eduskunnassa särmät pois. Ulkopolitiikka-lehti haastatteli tätä numeroa varten kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajia tai puolueiden tärkeimmiksi ulkopoliittisiksi toimijoikseen nimeämiä poliitikkoja konsensuksen merkityksestä. Lisäksi toteutettiin laaja kysely politiikan tutkijoille, ministeriöiden virkamiehille ja kymmenille taustavaikuttajille ulkopolitiikan suuntaviivoista tulevina vuosina.

Vastauksista voi päätellä, ettei ulkopolitiikka nouse myöskään ensi kevään eduskuntavaalien kiistakapulaksi. Nato-jäsenyys jakaa edelleen puoluekenttää, mutta monissa muissa asioissa puolueiden välillä näyttäisi olevan vain asteeroja. Myös kiinnostus  ulkopolitiikkaa kohtaan tuntui paikoin laimealta. Toisten mielestä konsensuksen tavoittelusta kannattaa pitää kiinni jatkossakin, toiset näkevät siinä epäterveitä piirteitä.

Turun yliopiston politiikan tutkija Erkka Railo kuuluu niihin, joiden mielestä konsensus on liian hallitsevassa asemassa suomalaisessa politiikassa. ”Kyllä konsensus on edelleen voimissaan etenkin ulkopolitiikassa. Meillä tuntuu jääneen lähinnä kansalaisjärjestöjen rooliksi räksyttää asioista”, Railo sanoo.

”Suomeen olisi todella vaikea kuvitella Britannian kaltaista tilannetta, jossa osa konservatiiveista ajaa voimakkaasti maan irtautumista EU:sta.”

Europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari (sd.) kirjoitti taannoin blogissaan, miten ulkopoliittiseen keskusteluun on kehittynyt vinouma, jossa konsensusta vaaditaan jo ennen kuin keskustelu on edes alkanut. ”Siis: ensiksi päätetään olla yksimielisiä ja sitten keskustellaan ja etsitään perustelut.”

Vesi seisoo lavuaarissa

Ulkopoliittisia asemiaan vahvistanut kokoomus on viime vuosina pyrkinyt ravistelemaan konsensusajattelua ainakin julkisissa puheenvuoroissaan. Puheenjohtaja Jyrki Katainen sanoi Paasikivi-Seurassa helmikuussa 2005 pitämässään puheessa arvostavansa menneiden vuosien konsensushakuisuutta. Entistä avoimemmassa maailmassa olisi hänen mielestään kuitenkin jo ymmärrettävä, että kansallinen etu voidaan määritellä useilla tavoilla.

”Kokoomus avasi lavuaarista tulpan, jotta seisova vesi pääsee kulkemaan[…] Erityisesti arvostelua on tullut siitä, että kokoomus rikkoo konsensuksen. On syytä kysyä, mitä konsensus tänä päivänä tarkoittaa?” Katainen esitti.

Viime vuonna puolueen kesäkokouksessa Katainen puolestaan kuvasi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd.) aikana vallinnutta ulkopoliittista ajattelutapaa lumekonsensukseksi, jossa keskustelua ei sallittu, ja silti ulkopoliittinen johto esiintyi kaikkien kansalaisten nimissä.

Kokoomuslainen ulkoministeri Alexander Stubb painotti varsinkin virkansa alkumetreillä ulkopolitiikan jatkuvuutta, mutta hänenkin puheissaan nousivat pian painokkaammin vaatimukset raikkaammasta keskustelusta, muutoksesta ja uusista ulkopoliittisista avauksista.

Jos konsensuksesta puhuminen tuntuu nuorten poliitikkojen mielestä hieman tunkkaiselta, pitkään ulkopolitiikassa mukana ollut kokoomuksen kansanedustaja Ilkka Kanerva antaa kuitenkin konsensukselle paljon arvoa.

”Konsensus on ollut se metodi, joka on taannut parhaan mahdollisen lähtökohdan ulkopolitiikan toteutumiselle ja johtamiselle. Pääilmansuunnat on nähtävä yhteisesti.”
”Konsensusta haastetaan nyt rinnan Nato-keskustelun kanssa, ja sen käyttöarvo on kyseenalaistettu”, Kanerva sanoo. Hänen mielestään konsensuksen merkitys ei ole vähentynyt lainkaan: ”Konsensus on ollut se metodi, joka on taannut parhaan mahdollisen lähtökohdan ulkopolitiikan toteutumiselle ja johtamiselle. Pääilmansuunnat on nähtävä yhteisesti.”

Kanerva luonnehtii konsensusta pääomatiliksi, jonka avulla ulkopolitiikan johto pystyy toimimaan hieman erilaisissa olosuhteissa ilman, että vastaan tulee heti hallituksen ja opposition vastakkainasettelu. Konsensus tarjoaa päättäjille siis liikkumatilaa.

Esimerkkeinä toisenlaisesta ulkopoliittisesta kulttuurista Kanerva mainitsee Britannian ja Ruotsin, joissa linjaukset voivat muuttua yhdessä yössä poliittisen johdon vaihtuessa. ”Konsensusta ei osata nykyisin enää perustella. Se kyseenalaistetaan, koska sen myönteisestä vaikutuksesta ei ole keskusteltu viimeiseen kymmeneen vuoteen”, hän harmittelee.

Lyhyellä ulkoministerikaudellaan Kanerva ehti jo julistaa konsensuksen paluuta. ”Nykyään konsensuksen tavoittelu on itse asiassa jopa tärkeämpää kuin aiemmin, koska ulkopoliittinen päätöksenteko on uuden perustuslain ja EUjäsenyyden myötä entisestään parlamentarisoitunut”, hän kirjoitti nettisivuilleen 2007.

Konsensuspuheensa jatkoksi Kanervakin muistuttaa, ettei konsensus missään nimessä tarkoita, ettei asioista voisi keskustella tai olla eri mieltä. Keskustelemattomuus ei hänen mielestään ole konsensuksen vika, vaan syynä on keskustelukulttuurin kehittymättömyys.

Kokoomus yritti kantaa kortensa  kekoon viime eurovaalien alla kahviloissa ja kapakoissa järjestetyillä tilaisuuksilla. Hei me puhutaan ulkopolitiikkaa -kampanjan tavoitteena oli ”pudottaa ulkopolitiikka kiellettyjen puheenaiheiden listalta” ja tuoda se eliitin kabineteista kaiken kansan pöytiin.

”Idea toimi, mutta se ei ollut sellainen innovaatio, joka olisi synnyttänyt mitään uutta kansanliikettä. Kampanjalla kuitenkin osoitettiin, ettei ulkopolitiikka kuulu norsunluutorniin”, Kanerva summaa. ”Kyllä ulkopolitiikka edelleen harvojen herkuksi jää”, hän myöntää.

Vähemmän liturgiaa

Keskustan puheenjohtajaehdokas, kuntaministeri Mari Kiviniemi näkee, että konsensus on Suomessa edelleen vahva, mutta ei pidä sitä erityisen kielteisenä piirteenä vaan viittaa pienen maan etuun.

”Onneksi ulkopolitiikasta on kuitenkin kadonnut liika  tieteellisyys. Vielä 1980-luvulla mukana oli paljon liturgiaa. Nuorempien sukupolvien mukaantulo politiikkaan tuo uutta näkemystä, ja se häivyttää edelleen turhaa liturgiaa pois.”

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen puolestaan vaatii keskustelua ulkopolitiikasta yli hallitus-oppositio-asetelman. Urpilaisen mielestä hallituspuolueiden toive keskustelusta näyttää usein rajautuvan siihen, että heidän näkemystensä pitäisi saada keskustelussa enemmän näkyvyyttä.

Mutta Urpilaisenkin kohdalla keskustelu tyssää lopulta siihen toiseen k:hon. ”Keskustelun rinnalla toivon, että politiikassa voidaan jatkossakin löytää Suomen linja. Ulkopoliittisen linjan vakaus ja konsensuspyrkimys palvelee Suomea. On tärkeää, että  parlamentaarista valmistelua eli muun muassa selontekokäytäntöjä jatketaan.”

”Tämä keskustelusta keskusteleminen on suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun piirteenä hieman puuduttava."
Vihreiden puheenjohtaja, työministeri Anni Sinnemäki haluaisi keskustelun jo uusille urille. ”Tämä keskustelusta keskusteleminen on suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun piirteenä hieman puuduttava. Ongelmana on enemmän se, että kiinnostus ulkopolitiikkaan tai muun maailman asioihin on suomalaisessa julkisuudessa ylipäätänsä liian vähäistä.”

Sinnemäen mielestä asioista ei vaieta tieten tahtoen, vaan keskustelua käydään luontevammin ja enemmän kuin aiemmin. ”On tietysti hyvä etsiä yksimielisyyttä, mutta jos se ei onnistu, sitä ei pitäisi pelätä. Esimerkiksi kun Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak kehtasi kutsua Afganistanin operaatiota Suomen osalta sodaksi, osa käytetyistä puheenvuoroista oli todella hyssytteleviä.”

Konsensuksen haastaminen jää tällä hetkellä oppositiossa istuvien vasemmistoliiton ja perussuomalaisten tehtäväksi. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki kyseenalaistaa jo lähtökohtaisesti  ajatuksen, että puolueet olisivat edelleenkin hyvin yksituumaisia ulkopoliittisissa kysymyksissä.

Vasemmistoliitto teki keväällä aloitteen suomalaisjoukkojen vetämiseksi pois Afganistanista. Puolueen eduskuntaryhmä ehdotti Suomen operaation muuttamista siviilioperaatioksi.

”Minusta on selvää, että myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitää olla alue, jossa saa ja voi olla eri mieltä. Edelleen tuntuu, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa suhtaudutaan tyrmistyneesti siihen, jos haastaa poliittisen eliitin näkemykset. Se varmaankin kumpuaa vanhasta konsensusajattelusta”, Arhinmäki harmittelee.

Perussuomalaisten puheenjohtaja ja europarlamentaarikko Timo Soini on totutusti nähty vastahankaan erityisesti EU-asioissa. ”Jos ei kannata tiettyjä asioita, niin on heti määritelty äärilaitaan, änkyräksi”, Soini toteaa. ”Neuvostovastainen leima oli aikanaan syvä, ja nyt EU-vastainen leima on yhtä syvä.”

Mutta mitä mieltä Soini on konsensuksesta? ”Ilman muuta traditio on edelleen voimissaan. Se on ihan järkevääkin, enkä tässä suhteessa halua olla poikkiteloin, vaan aina Suomen puolella.”

Vaikka Soini onkin konsensus-miehiä, hän myöntää silti, että konsensus tyrehdyttää keskustelua ulkopolitiikasta. ”Mitä mieltä tahansa saa olla, muttei eri mieltä.”

RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin ei näe asiaa samoin. ”Koen kuitenkin, että on sallittua olla eri mieltä. Raikas ja reipas keskustelu nostaa esille eri näkökulmia ja pakottaa keskustelijat perustelemaan kantansa.” Mahdollinen keskustelu ei kuitenkaan ole nostanut
pintaan kovin monia näkökantoja.

”No, jos otetaan opposition viran puolesta tekemä räksytys pois, niin puolueiden välillä ei ole merkittäviä eroja ulkopoliittisissa kysymyksissä”, toteaa Wallin.

Kristillisdemokraattien puoluejohto nimesi UP-lehden taustakyselyssä ulkopolitiikan tärkeimmäksi vaikuttajaksi puolueessaan europarlamentaarikko Sari Essayahin. Essayah on samaa mieltä Wallinin kanssa siitä, että ulkopolitiikasta ei ole Suomessa kovin räväköitä linjaeroja puolueiden kesken. Hän kuitenkin muistuttaa, että puolueiden sisällä kulkee jakolinjoja esimerkiksi suhtautumisessa Nato-jäsenyyteen.

”Suomessa ulkopolitiikka oli pitkään vain harvojen ja valittujen yksinoikeus ja voi olla, että siksi meille sopii nytkin vain harvoja aiheita ja valmiiksi viitoitettuja näkökulmia kerrallaan. Keskustelua kyllä on, muttei tarpeeksi monipuolista. Jonkinlaisen ’virallisen doktriinin’ haamu elää edelleen”, Essayah pohtii.

Se pieni ero

Tampereen yliopiston valtio-opin professorin Tapio Raunion mukaan puolueiden ideologiat ovat samankaltaistuneet etenkin Euroopan yhdentymisen jälkeen. Suhtautumisessa Euroopan unioniin on toki eroja ja perussuomalaiset esiintyvät edelleen EU-kriittisinä. Mutta kuten Rauniokin toteaa verkkokirjassa Suomen poliittinen järjestelmä, ”puolueemme ovat pragmaattisesti ja perin kiltisti sopeutuneet jäsenyyteen”.

Ulkopolitiikka-lehden kyselyn perusteella puolueet tunnistavat selkeimmin keskinäisiä linjaeroja suhtautumisessa rauhanturvaamisen tulevaisuuteen, presidentin asemaan ulkopolitiikassa, Natojäsenyyteen ja EU:n kehitykseen.

Kovin purevia linjaukset eivät ole. Nato-kysymyksessä joukosta erottuu selvimmin kielteisen kannan ottanut vasemmistoliitto. Myönteisimmäksi luetaan kokoomus, vaikkei se olekaan vielä sanonut kyllä. Suurista puolueista SDP ”ei näe jäsenyyden toteutuvan seuraavan vaalikauden aikana”, ja keskusta ehkä tarkistaa kielteistä kantaansa seuraavaksi kahden vuoden kuluttua.

Omia nyanssejaan ulkopolitiikkaan yrittävät tuoda vihreät ajatuksillaan globaalista vastuusta esimerkiksi köyhyyden vähentämisessä, kristilliset Israel-myönteisillä näkemyksillään Lähi-idän politiikasta ja RKP painottamalla pohjoismaista yhteistyötä.

”Pohjoismaisessa yhteistyössä on se riski, että siitä on vaarana tulla RKP:n läänitys. Olisi suotavaa, että joku muukin kantaa vastuuta siitä”, Wallin sanoo.  Hän uskoo, että pohjoismainen yhteistyö voi nousta agendalle laajemminkin, kun Suomi on ensi vuonna Pohjoismaiden neuvoston puheenjohtaja.

Kyselyyn vastanneet tutkijat ja virkamiehet listasivat pitkälti samoja linjaeroja kuin puolueet itsekin. Vastauksissa nousi tosin esille myös näkemys, että kunnollisia eroja päättäjien välillä on nähtävissä vain retoriikassa, ei sisällöissä: poliitikot siis puhuvat pitkälti samoista asioista, mutta eri sanoin. Kyselyyn vastanneista ulkoasiainvaliokunnan jäsenistä kokoomuksen Eero Akaan-Penttilä edusti tätä näkemystä.

Lisäksi eroavaisuudet tuntuvat helposti henkilöityvän nykyisessä tilanteessa esimerkiksi ulkoministerin ja presidentin tai ulkoministerin ja ulkomaankauppa- ja kehitysministerin välille.

Eliitti vie ja kansa myötäilee

Erkka Railon mukaan poliitikot ovat kautta vuosikymmenten vähätelleet kansalaisten näkemyksiä ulkopolitiikasta tai jopa ohittaneet ne täysin. ”Tradition mukaan suomalaisten pitäisi olla mahdollisimman yhtenäinen kansa, joka seisoo yhtenä ryhmänä valtiollisen ulkopolitiikan takana ja sopeutuu ulkomaailman meille asettamiin vaatimuksiin sellaisena kuin ulkopoliittinen eliitti ne määrittelee”, Railo kirjoittaa vuoden alussa julkaistussa kirjassa Suomi muuttuvassa maailmassa.

Mielipidekuilu eliitin ja kansalaisten välillä EU:n integraatioon liittyvissä asioissa piirtyi huolestuttavan suurena myös Tapio Raunion ja professori Mikko Mattilan vuonna 2006 julkaisemassa tutkimuksessa. Kuilu näkyy myös puolueiden sisällä: kaikkien kolmen suuren puolueen kannattajat suhtautuvat integraatioon selkeästi varauksellisemmin kuin puolueiden johto.

”Keskusta on tässä suhteessa ollut kärjekkäin, sillä samaan aikaan kun sen kannattajat olivat hyvin kriittisiä EU-jäsenyyttä kohtaan, keskustan johto vei Suomea kohti unionia”, Railo sanoo.

Kokoomuksen johto on puolestaan esiintynyt hyvin Nato-myönteisenä samaan aikaan, kun puolueen kannattajien Nato-myönteisyys on hiipunut.
Kokoomuksen johto on puolestaan esiintynyt hyvin Nato-myönteisenä samaan aikaan, kun puolueen kannattajien Nato-myönteisyys on hiipunut. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan joulukuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan Nato-jäsenyyttä kannatti 52 prosenttia kokoomuksen äänestäjistä, kun osuus vielä vuosi sitten oli 62 prosenttia.

”Toisaalta tuntuu, että eliitin konsensus tavallaan hyväksytään myös kansalaisten suunnalta tai ainakin siihen alistutaan passiivisesti”, Railo pohtii.

Toimittajat Katja Boxberg ja Taneli Heikka ravistelivat konsensusta viime vuonna ilmestyneessä Lumedemokratia -kirjassaan. Heidän mielestään suurten puolueiden keskinäinen konsensus on pahasta, koska se vie äänestäjiltä mahdollisuuden vaikuttaa vaaleissa: miksi äänestää, jos mikään ei kuitenkaan muutu?

Ensi vuoden eduskuntavaaleissa Nato herättää varmasti keskustelua tutuista asetelmista, mutta muuten vaalien hallitsevaksi teemaksi ovat nousemassa kotimaan talouskysymykset ja maahanmuuttopolitiikka, jonka laineet lyövät nyt jo korkeina.

Nähtäväksi jää, yrittääkö esimerkiksi kokoomus rikkoa tätä rintamaa, mutta yleisesti ajatus tuntuu edelleen kulkevan rataa, jonka mukaan ulkopolitiikasta pitäisi keskustella – mutta kun kansaa ei kiinnosta.




Artikkelien taustalla kysely vaikuttajille

Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevän juttukokonaisuuden taustalla on kysely, joka lähetettiin helmikuussa seitsemällekymmenelle ulkopolitiikan vaikuttajalle ja tutkijalle.

Ulkopolitiikka-lehden tavoitteena oli selvittää, minkälaisia eroja eduskuntapuolueiden välillä on ulkopolitiikassa ja mitkä tahot vaikuttavat ulkopoliittisen päätöksenteon taustalla. Kyselyä täydennettiin poliittisten päättäjien, virkamiesten, tutkijoiden ja toimittajien haastatteluilla. Tulokset ovat luettavissa UP-lehden 2/2010 teemajutuista.