Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Mielipide: Suomen puolustus ei vastaa todellisiin uhkakuviin

Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linja on Suomessa perinteisesti nojannut yleiseen asevelvollisuuteen ja uskottavaan kansalliseen puolustukseen. Muualla Euroopassa asevelvollisuuteen perustuvista ja maanpuolustukseen keskittyvistä armeijoista on enenevässä määrin luovuttu ja useat maat, Ruotsi ja Norja etunenässä, ovat keskittyneet kansainväliseen kriisinhallintaan. Suomen strategiana on ollut pitäytyä uskottavan puolustuksen ajatuksessa.

Suomen puolustusvoimien käytettävissä olevat resurssit ovat kuitenkin yhä niukemmat. Nykyaikaisten armeijoiden vaatimien teknologioiden ja varusteiden hinnat maailmanmarkkinoilla ovat nousseet. Maanpuolustusta suunniteltaessa joudutaan jo tällä hetkellä strategisiin valintatilanteisiin, jotka asettavat uskottavan puolustuksen periaatteen kyseenalaiseksi.

Resurssipuolta tärkeämpää on kuitenkin tarkastella maailmanpoliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka asettavat nykytilan jatkumisen poliittiset perustelut kyseenalaisiksi. Puolustusvoimien nykyisellä kokoonpanolla ja toimintaperiaatteella ei voida vastata niihin nykyhetken uhkiin, jotka eivät perustu perinteisiin sotilaallisiin uhkakuviin.

Miksi nykylinjasta pidetään itsepintaisesti kiinni? Toiset korostavat Suomen erityistä historiaa ja asemaa Venäjän kupeessa. Historian tarkastelu voikin monesti auttaa ymmärtämään nykyhetken ja tulevaisuuden haasteita. Ongelmana on kuitenkin näkökulma, joka jähmettää historian tiettyyn ajankohtaan sivuuttaen uhkakuvien mahdolliset muutokset. Valtioiden sijaan uhkakuvat kytkeytyvät yhä useammin kokonaan tai osittain valtiokoneistoista riippumattomiin tekijöihin. Näin on myös Venäjän kohdalla.

Esimerkiksi rikollisuuteen, terrorismiin, ympäristöön tai energiaturvallisuuteen liittyviä uhkia ei kyetä torjumaan perinteisillä, alueelliseen maanpuolustukseen perustuvilla joukko-osastoilla.

Toisaalta linjan muuttaminen on hankalaa, koska siihen on tukeuduttu jo kauan ja sekä valtakoneisto että kansalaiset ovat vuosien aikana tottuneet puolustuksellisen ajattelun jatkuvuuteen. Perinne on legitimoinut avainkäsitteitä ja nostanut niiden retorista arvoa.

Siksi uskottavan puolustuksen ja maanpuolustuksen käsitteet tulisi alistaa kriittiselle tarkastelulle. Maanpuolustus on käsitteenä jäänyt vanhan puhetavan vangiksi. Sillä viitataan pääasiassa geopoliittiseen ulottuvuuteen, jossa puolustus merkitsee territoriaalisesti rajatun alueen fyysistä puolustamista alueen ulkopuolelta tapahtuvaa hyökkäystä vastaan. Käsite ymmärretään tiukasti paikkaan sidottuna, vaikka uhkat eivät välttämättä noudata valtioiden tai muiden alueellisten rajojen logiikkaa.

Maanpuolustuksen käsite on myös monopolisoinut ihmisten sitoutumisen ja samaistumisen kohteet. Vaikka kotimaa usein onkin merkittävin yksittäinen samaistumisen kohde, sen rinnalla vaikuttavat muun muassa aatteet, etnisyys, uskonto, sekä siteet alueellisiin, ylikansallisiin ja globaaleihin toimijoihin.

Maanpuolustus käsitteenä tulisi ymmärtää yhteiskunnallisessa keskustelussa uudella tavalla, joka huomioisi sen laajemmat merkitykset. Esimerkiksi maanpuolustuksen ja kriisinhallinnan keinotekoisesta vastakkainasettelusta tulisi luopua. Ne eivät ole vastakkaisia tai toisiaan poissulkevia toimia, sillä kansainvälinen kriisinhallinta on myös oman maan puolustamista.

Uutisointi suomalaisten maanpuolustuksellisista näkemyksistä junnaa myös paikoillaan. Samojen kysymysten esittäminen uudelleen ja uudelleen useiden vuosikymmenten ajan toisaalta mahdollistaa ajalliset vertailut, mutta toisaalta ylläpitää ajatusta ympäröivän yhteiskunnallisen todellisuuden muuttumattomuudesta. Kysymysten toistaminen ja niihin saatujen vastausten pohjalta tehdyt yleistykset ovat ongelmallisia, jos yhteiskunnallinen ympäristö, johon ne viittaavat, on oleellisesti muuttunut.

Toimintaympäristön muutosta ennakoitiin jo edellisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Myös johtavat poliitikot ovat todenneet muutoksen tarpeen, mutta välttäneet esittämästä johtopäätöksiä. Käynnissä oleva selontekoprosessi olisi luontevin tapa muokata nykyistä toimintalinjaa, joka sotilaalliselta osaltaan perustuu riittämättömiin resursseihin ja todellisuutta heijastamattomiin uhkakuviin.