Kirjavieras: Kapitalismi kuoppaa demokratian
John Kampfner: Freedom for Sale. How we made money and lost our liberty. Simon & Schuster 2010, 278 s.
Nopeasti leviävä Singaporen autoritaarinen kapitalismi haastaa läntiset demokratianormit, väittää brittitoimittaja John Kampfner. Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan Risto E. J. Penttilän mukaan Singaporen malli voi olla kehittyville talouksille fiksu tapa toimia.
Kylmän sodan päättymisestä ja Berliinin muurin murtumisesta alkanut edustuksellisen demokratian voittokulku on viime vuosina joutunut vaikeuksiin. Freedom Housen vuosittain laatiman tilaston mukaan kansalaisvapaudet menivät viime vuonna takapakkia peräti 40 maassa. Neljättä vuotta jatkuva laskujakso on pisin yhtäjaksoinen tilaston 40-vuotisessa historiassa. Eräänlaisena käännekohtana voidaan pitää syyskuun 11. päivän terrori-iskuja.
Brittitoimittaja John Kampfner väittää, että kansalaisten enemmistö hyväksyy yhä useammin yhteiskunnallisten vapauksiensa rajoittamisen turvallisuuden ja vaurauden nimissä. Uuden järjestyksen mallimaa on Singapore, jossa Kampfner itse on syntynyt.
Kärjistetysti nimetyssä kirjassaan Freedom for Sale Kampfner esittelee autoritaarisen kapitalismin järjestelmän, joka edellyttää lähes täydellistä luopumista ilmaisunvapaudesta, mutta takaa vastineeksi varsin mukavan elämän. Järjestelmän ylläpitäminen onnistuu melko hienovaraisin keinoin, koska se perustuu molemminpuoliseen sopimukseen. Kampfnerin osuva termi "pact" voisi kääntyä suomeksi myös muotoon diili.
Kampfner käsittelee kahdeksan maata ja käy esimerkein läpi niiden kansalaisvapauksien heikennyksiä. Mukana on sekä demokratioiksi määriteltyjä että vielä siirtymävaiheessa olevia maita. Hän löytää kaikista esimerkkimaista Singaporea muistuttavia piirteitä.
Valtaapitävien ja kansalaisten sopimus on joka maassa vähän erilainen. Ihmiset antavat pois erilaisia vapauksia tapojensa ja prioriteettiensa mukaan. Monissa maissa uhrataan lehdistön vapaus (Venäjä, Arabiaemiraatit), toisissa puolueeton oikeusjärjestelmä (Italia), jossain taas oikeus elää ilman jatkuvaa valvontaa (Britannia). Useimmiten luovutaan monista vapauksista samanaikaisesti.
Keskuskauppakamarin toimitusjohtajana vastikään aloittanut Risto E. J. Penttilä kiittää kirjaa hyvästä argumentaatiosta. Kampfner ei pakkosyötä omia näkemyksiään, vaikka hänen kantansa on hyvin selvä ja nähtävissä jo otsikosta. Penttilä ei kuitenkaan jaa Kampfnerin huolta eurooppalaisen demokratian tilasta ja moittii kirjan peruskäsitteitä vapaus ja demokratia epämääräisiksi.
UP: Millaisia ajatuksia kirja herätti?
Penttilä: Kampfner käsittelee tärkeää teemaa, joka on Singaporen mallin yllättävä nousu. Meille länsimaalaisille se on kiinnostava aihe kahdellakin tapaa. Ensinnäkin Kampfner osoittaa myytiksi ajatuksen demokratian ja ihmisoikeuksien jatkuvasta leviämisestä: demokratia ei ole laajenemassa maailmalla eikä se ole syventymässä läntisissä yhteiskunnissa.
Toisaalta kirja vahvistaa käsitystä, että länsimainen tapa toimia on menettänyt vetovoimaansa.
Kirjan perusväite on, että ihmiset luopuvat vapaaehtoisesti yhteiskunnallisista vapauksistaan vastineeksi hyvinvoinnista tai turvallisuudesta. Mitä mieltä olette tästä?
Varmaankin asia on näin. Ihmiset ovat hyvin turvallisuuskeskeisiä ja varmistavat, että perusasiat ovat kunnossa. Edellytyksenä kuitenkin on, että he eivät koe perusarvojaan loukattavan voimakkaasti. Siinä menee mielestäni raja.
On kuitenkin kysyttävä, mitä Kampfner tarkoittaa kirjansa nimellä Freedom for Sale: Mitä on vapaus ja miten niin kaupan? Se viittaa lähinnä brittiläiseen ja amerikkalaiseen keskusteluun terrorismin vastaisesta sodasta. Britanniassa tähän liittyy olennaisesti myös valvontakameroiden yleistyminen eli niin sanottu isoveli valvoo -mentaliteetti.
Jos katsoo tilannetta venäläisten, kiinalaisten tai singaporelaisten osalta, niin ei voi sanoa, että he olisivat myyneet vapautensa, koska heillä ei sitä ollut. Sopimus oli sama alusta lähtien. Valtaapitävät huolehtivat talouskasvusta ja yhteiskuntarauhasta ja jättävät kansalaisille mahdollisuuden tehdä päätöksiä yksityiselämässään, kunhan nämä eivät puutu hallituksen toimintaan.
Kirjassa käsitellään kahdeksaa melko erilaista maata. Olivatko valinnat perusteltuja?
On hyvä, että mukana oli selkeitä esimerkkejä Singaporen mallin soveltamisesta eli Singapore itse, Kiina, joka siihen selvästi pyrkii ja Venäjä, joka "harhateiden jälkeen" on päätynyt sille tielle. Valtiollisesta investointirahastostaan tunnettu Abu Dhabi on hyvä esimerkki autoritaarisesta kapitalismista ja Intia yrityksestä luoda toisenlaista mallia kehittyvissä maissa.
On kuitenkin kysyttävä, ovatko Italia, Britannia, suppeammin kirjassa esiintyvä Ranska ja Yhdysvallat osa samaa ilmiötä. Mielestäni maat käsitellään vähän liikaa yksi yhteen. Se, että Kampfner näkee samantyyppisiä ilmiöitä myös länsimaissa, on virkistävää. Itse näen vastaavaa kehitystä myös Suomessa, mutta palataan siihen myöhemmin.
Jokin Afrikan maa olisi ollut kiinnostava lisä. Länsimaat ovat yrittäneet jo 50 vuoden ajan viedä demokratiaa Afrikkaan osana kehitysyhteistyötä. Ei ole tullut demokratiaa, eikä kehitystä.
Viime vuosina Afrikkaan voimalla mennyt Kiina ei puhu demokratiasta mitään. Sen sijaan kysymys kuuluu, kuinka monta kilometriä tehdään päällystettyä tietä ja montako taloa ministerille rakennetaan. Kiinalaiset eivät vie autoritaarista mallia vaan vahvistavat jo olemassa olevaa "vahvan miehen" hallintoa. Voimmeko sanoa, että se on huonompi malli, jos se tuottaa kehitystä?
Niin, myöskään Kampfner ei pidä demokratian paremmuutta itsestään selvänä.
Hänen kriittisyytensä Intian demokratiaprojektia kohtaan oli huomiota herättävää. Mieleen jäi Hindu-sanomalehden Pekingin-kirjeenvaihtajan vertaus: Intian hallinto saa legitimiteettinsä siitä, että se on satuttu äänestämään valtaan, kun taas Kiinan kommunistisen puolueen legitimiteetti perustuu jatkuvaan talouskasvuun.
Kampfner näkee demokratian ideaalin prosessina, jossa olemme koko ajan mukana tekemässä politiikkaa. Se ei ole ainoa tapa katsoa asiaa. Yksi toimivan demokratian määritelmä on, että se mahdollistaa johtajien vaihtamisen. Vaalien välillä johtajat jättävät meidät rauhaan.
Esimerkiksi Singaporessa ihmiset eivät uskalla arvostella valtaapitäviä edes lähipiirissään, vaikeuksien pelossa, sopiiko tämä demokratiaan?
En ollenkaan puolusta tätä, enkä halua että Suomessa tai Yhdysvalloissa siirryttäisiin tähän malliin. Meillä on demokratia ja markkinatalous, ne pystyvät yhdessä hoitamaan ongelmat, myös ilmastonmuutoksen.
Mutta kun puhutaan kehittyvistä talouksista, olen taipuvainen ajattelemaan, että Singaporen malli voi olla niille fiksu tapa toimia. Perustelen tätä muun muassa tutkimuksilla, jotka osoittavat, että on olemassa tietty ansaintataso, jota alempana vaalien järjestäminen on johtanut heikompaan kehitykseen ja väkivallan lisääntymiseen.
Onko autoritaarinen kapitalismi siis joissain yhteiskunnissa demokratiaa parempi?
Autoritaarinen kapitalismi on parempi kuin kaaos, ja jos ei ole saatavilla toimivaa demokratiaa syystä tai toisesta – se tosin tiedetään oikeastaan vasta yrittämisen jälkeen – silloin voidaan sanoa, että autoritaarinen järjestelmä voittaa kaoottisesti toimivan demokratian.
Olisiko sitten Intian kohdalla parempi, että siirryttäisiin Singaporen malliin? Sitä en suosittelisi, enkä paluuta niille, jotka ovat demokratiassa. Mutta Singapore on osoittanut, että joissain tapauksissa se on vaihtoehtojaan toimivampi järjestelmä.
Kampfner tekee eron julkisten ja yksityisten vapauksien välille. Elämä on suhteellisen vapaata, jos ei puutu yhteiskunnan valtarakenteisiin. Vastaavasti valtio pitäytyy erossa yksityiselämän piiriin kuuluvista oikeuksista niin kauan, kun kansalainen ei aiheuta hankaluuksia julkisessa elämässä. Voiko nämä vapaudet erottaa toisistaan?
Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa eroa yhteisten ja yksityisten vapauksien välillä on vaikea tehdä. Ylipäätään ihmisten vapauksien rajoittaminen edellyttää poikkeustila-argumenttia, joka on perinteisesti ollut sota, luonnonkatastrofi, talouskriisi tai terrorismi. Viime aikoina ilmastonmuutos on päässyt samalle listalle. Siitä on tulossa eräänlainen pysyvä poikkeustila, joka antaa valtiolle mahdollisuuden napata takaisin valta, jonka se oli menettämässä.
Kampfnerin mukaan markkinatalous antaa ihmisille mahdollisuuden arkipäivän valintoihin. Tämän osan argumentista ostan. Jos markkinataloutta rajoitetaan voimakkaasti, rajoitetaan ihmisen vapautta. Tämä näkökulma ei ole riittävästi esillä eurooppalaisessa eikä suomalaisessa keskustelussa.
Suomessa on hyvin nähtävissä säätelyn lisääntyminen. Valtion ja talouden liitto nähdään hyvänä asiana, kun esimerkiksi syöttötariffien kautta valtio päättää, mikä energiamuoto on kannattavaa ja mikä ei. Samaa ilmiötä edustavat myös risupaketti- ja ydinvoimapäätökset. Tuskin tässä Singaporen malliin ollaan hyppäämässä, mutta politiikan painotukset muuttuvat. Suomessa on hyvin nähtävissä säätelyn lisääntyminen. Valtion ja talouden liitto nähdään hyvänä asiana.
Kampfner erottaa myös demokratiakehityksen ja markkinatalouden nousun – ja kumoaa Francis Fukuyaman teesin liberalismin lopullisesta voitosta. Näettekö tästä merkkejä?
On ihan selvää, että kylmän sodan jälkeinen suuri kertomus markkinatalouden ja demokratian leviämisestä kaikille on nyt loppu. Kirjan viesti on se, että kapitalismin voittokulku jatkuu, mutta demokratian ei. Fukuyama oli siis puoliksi oikeassa.
Voiko markkinatalous toimia ilman demokratiaa tai vähintäänkin valinnan vapautta?
Näyttää siltä, että markkinatalous voi toimia ilman demokratiaa, mutta ei ilman valinnanvapautta. Se edellyttää, että ihmiset ovat tasa-arvoisia lain edessä, että ihmisiä ei diskriminoida esimerkiksi värin, uskonnon tai sukupuolisen suuntauksen takia.
Mutta tarvitseeko kapitalismi vaalien järjestämistä, oikeutta asettua ehdolle tai oikeutta arvostella valtionpäämiestä? Näyttää siltä, että ei tarvitse.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää