Kirjatutka: Saksan peili vääristää

Saksan ulkopolitiikka on ollut kylmän sodan päättymisestä lähtien puun ja kuoren välissä. Saksa ei voi enää jatkaa oma-aloitteista maanpakoaan maail­manpolitiikan marginaalissa, muttei myöskään ole valmis kehittämään omaa, ennakoivampaa politiikkaa. Maalla on siksi ollut vaikeuksia kasvaa uuteen kansainväliseen rooliinsa.

Tulokset ovat olleet usein kaksijakoi­sia. Vaikka Saksa on osallisena yhä useammassa kriisinhallintaoperaatiossa ympäri maailman, se on edelleen haluton asettamaan sotilaitaan vaaralle alttiiksi. Saksa ei ole myöskään kyennyt kehittä­mään omaa strategista ajattelutapaansa. Se on alkanut puolustaa aiempaa selvem­min omia etujaan EU:n puitteissa, mutta ei ole toisaalta valmis näkemykselliseen johtajuuteen, joka EU niin kipeästi tar­vitsisi. Mihin Saksan juna on oikein matkalla?

Kaksi tuoretta saksalaisteosta käsit­telee maan kivuliasta kasvua kansainvä­liseksi toimijaksi. Ne tarjoavat hyvin erilaiset kuvaukset siitä, miten Saksan ulkopolitiikka on kehittynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Kirjat myös edustavat kahta varsin erilaista näkemystä Saksan tulevasta asemasta maailmassa. Kiinnostavaa kyllä, saksa­laiseen tyyliin ne molemmat edustavat hyvin Saksa-keskeistä maailmankuvaa.

Kirjassaan Wir Gutkrieger kokenut saksalaistoimittaja Eric Chauvistré arvioi Saksan muutosta siviilimahdista turval­lisuuspoliittiseksi toimijaksi, joka sään­nöllisesti lähettää sotilaitaan kaukaisiin maailmankolkkiin. Teos tarjoaa tiiviin yhteenvedon Saksan nopeasta muodon­muutoksesta sotilaalliseksi toimijaksi alkaen sen kohtalokkaasta osallistumi­sesta Naton ilmaiskuihin Kosovossa ja jatkuen aina nykyiseen tehtävään Afga­nistanissa. Uutta Chauvistrén provosoi­vassa kertomuksessa on se, että hän on ensimmäisiä saksalaisia, joka arvioi ope­raatioita moraalisten arvojen sijaan lop­putulosten ja sotilaallisen tehokkuuden perusteella.

Chauvistré iskee kipeään kohtaan eli sotilaallisen voimankäyttöön liittyvän strategisen debatin täydelliseen puuttu­miseen. Tässä hän on oikeassa. Saksalai­set väittelyt Afganistanista tai Kosovosta vajoavat liian usein Saksan historian moraalisiin syvyyksiin operaatioiden käytännön kysymysten sijaan.

Chauvistré moittii oikeutetusti Sak­san poliittista eliittiä naiiviudesta ja aseelliseen voimankäyttöön liittyvistä harhakuvista: sotilaat nähdään lähinnä aseistettuina kehitysyhteistyöntekijöinä, joilta kuitenkin odotetaan nopeaa ja vaivatonta menestystä ilman miestappioita.

Hän myös viittaa Saksan Bundes­wehrin levottomuutta herättävän heik­koon valmistautumiseen tehtäviensä suorittamisessa. Sen seurauksena kaikki Saksan operaatiot kylmän sodan jälkeen ovat päättyneet Chauvistrén mukaan täydelliseen epäonnistumiseen: Saksan väliintulo Kosovossa johti rikollisen huumevaltion perustamiseen, kun taas Afganistanissa Saksan joukot pitävät yllä korruptoitunutta hallintoa ja pitkit­tävät sisällissotaa. Hänen yleistävä tul­kintansa on, että Saksan on lakattava seuraamasta kansainvälisiä liittolaisiaan sokeasti ja lopetettava ulkopolitiikkansa militarisointi, joka on epäonnistunut.

Hyvin erilainen tarina Saksan kehit­tyvästä kansainvälisestä merkityksestä rakentuu Gernot Erlerin kirjassa Mission Weltfrieden. Erler on Saksan sosiaalide­mokraattisen puolueen SPD:n pitkäai­kainen jäsen ja apulaisulkoministeri vuosilta 2005–2009. Hän on siten ollut keskeisesti mukana muovaamassa Sak­san ulkopoliittista katsantoa, mikä on luonnollisesti vaikuttanut hänen näke­mykseensä.

Erlerin mukaan Saksa on punavihre­än koalitiohallituksen vuonna 1998 ta­pahtuneen valtaannousun jälkeen kehit­tänyt erityislaatuisen ja eteenpäin katso­van ulkopoliittisen opin, joka perustuu pitkäikäisiin sosiaalidemokraattisiin pe­rinteisiin. Tämän politiikan korkein ta­voite ei ole sen vähäisempi kuin maail­manrauhan edistäminen.

Erlerin kirja on pitkälti saksalaisen diplomatian käytännöllisyyden ja kau­kokatseisuuden ylistystä. Sen sijaan, että Saksasta olisi tullut ”normaali” valtio, joka tavoittelee vain omia, kapeasti mää­ritettyjä kansallisia etujaan, Saksa on Erlerin mielestä kehittänyt erityisen rau­han edistämisen ja konfliktien ehkäisyn kulttuurin, jonka tulisi toimia esimerk­kinä muulle maailmalle.

Erler pitää Kosovoa ja Afganistania myönteisinä esimerkkeinä Saksan vas­tuunkannosta. Kirja päättyy itsevar­maan huomautukseen Saksan Friedens­poltik-opin eli rauhanpolitiikan tulevai­suudennäkymistä ja potentiaalisesta vaikutuksesta kansainvälisten kriisien ehkäisyyn.