Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Avoliitto naapuruston kanssa

Fabrizio Tassinari: Why Europe Fears Its Neighbors. Praeger 2009, 143 s.

Ulkopolitiikan tutkija Fabrizio Tassinari haastaa EU:n pohtimaan, pelkääkö se naapureitaan. Lähtökohtana on sodanjälkeisen Euroopan pyrkimys taata turvallisuutensa laajentamalla vakauden ja hyvinvoinnin aluetta. Hän myös kyseenalaistaa unionin naapuruuspolitiikan tehokkuuden verrattuna laajentumiseen, kun niitä tarkastellaan keinoina sitouttaa uudet jäsenvaltiot EU:n arvoihin ja päämääriin.

Tassinari käsittelee sekä EU:n jäsenehdokasmaita, Euroopan naapuruuspolitiikan (ENP) itäistä ja välimerellistä ulottuvuutta että Venäjää. ENP luotiin vuonna 2004 estämään uusien jakolinjojen syntyminen laajentuneen EU:n ja sen naapurien välille, eikä se sisällä lupausta jäsenyysmahdollisuudesta. EU:n laajentumisen Tassinari näkee tulleen vaihtoehtona tiensä päähän unionia vaivaavan laajentumisväsymyksen vuoksi.

Tassinarin soisi antavan lisäaikaa sekä Euroopan naapuruuspolitiikalle, joka on unionin ulkopolitiikan instrumenttina nuori, että EU:n mahdolliselle uudelle laajentumiskierrokselle. On ennenaikaista arvioida, missä määrin kumppanimaat sitoutuvat integraatioon naapuruuspolitiikan ehdoin. Kumppanimaiden kannalta oleellista on, miten ne kokevat hyötyvänsä EU:n tuesta.

EU:n laajeneminen on tapahtunut aalloittain eikä sen jatkuminenkaan ole poissuljettua, kunhan sekä unionin sisäinen että naapurien tilanne sen taas mahdollistavat. Vuoden alusta voimaan tullut Lissabonin sopimus ei ratkaise välittömästi EU:n identiteettiongelmia. Uusimpien jäsenmaiden ja nykyisten ehdokasmaiden on löydettävä paikkansa ennen kuin uusia lupauksia annetaan.

Kirja ei käsittele keväällä 2009 käynnistynyttä itäisen kumppanuuden ohjelmaa, joka täsmentää ja tehostaa EU:n politiikkaa Itä-Euroopan ja Etelä-Kaukasian maita kohtaan. ENP:n alainen, maantieteellisesti eriytetty itäinen kumppanuus sitouttaa niitä paitsi poliittisiin ja taloudellisiin uudistuksiin, myös keskinäiseen yhteistyöhön. Näin se palauttaa naapuruuspolitiikan loogiseen lähtöruutuunsa. Yhteistyö eteläisten naapurien kanssa jatkuu Barcelonan prosessin ja sitä vahvistavan Välimeren unionin puitteissa.

Itäisen kumppanuuden ohjelma osoittaa EU:n sitoutuneen vahvasti naapurustoonsa. Sen tavoitteena on muun muassa helpottaa ihmisten liikkuvuutta sekä luoda kattava ja syvällisiä uudistuksia edellyttävä vapaakauppasopimusten verkosto naapurien kanssa. Sopimuspohjan uusiminen saattaa kumppanimaat halutessaan niin läheiseen suhteeseen EU:n kanssa, että laajentumisen ja kumppanuuden välinen ero katoaa. Tämä edellyttää kumppaneilta vahvaa uudistustahtoa, jota EU tukee sekä asiantuntemuksen että rahoituksen välinein.

Mitä tulee Tassinarin mainitsemaan pelkoon sekä itäistä että eteläistä naapurustoa kohtaan, jäsenmailla on oikeutettuja epäilyksiä identiteettiään hakevien naapurien oikeusvaltio- ja demokratiakehityksestä. Naapureilla on oikeus vaatia EU:lta vahvaa sitoutumista, mutta myös unionilla tulee olla oikeus vaatia sitoutumista eurooppalaisiin arvoihin ja käytäntöihin. EU voi tukea uudistuksia, mutta ei pakottaa niihin.

EU ei pelkää naapureitaan, vaan hyödyntää laajentumisesta saatuja kokemuksia naapuripolitiikassa. Itäinen kumppanuus tukee mitä suurimmassa määrin naapurien integraatiota EU:hun, sisältämättä tai sulkematta pois mahdollista jäsenyyttä. Rakentava tulkinnanvaraisuus EU:n ulkorajojen suhteen on syytä säilyttää.

Kirjoittaja on Suomen kiertävä suurlähettiläs Tadžikistanissa, Turkmenistanissa ja Uzbekistanissa.