Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Venäjän oppositio ahtaalla

Valeri Panjuškin: Erimieliset, suomentanut Kirsi Luoma. Like 2010, 271 s.

Venäjän oppositioliikettä ei ole liikaa käsitelty Suomen mediassa. Toimittajan ja tietokirjailijan Valeri Panjuškinin Erimieliset on ensimmäinen aiheesta suomeksi ilmestynyt kirja. Oppositio järjestäytyi heinäkuussa 2006 Toinen Venäjä -liikkeeksi ja saman vuoden joulukuussa pidettiin ensimmäinen Erimielisten marssi, yhdistyneen opposition mielenosoitus.

Toinen Venäjä on poliittisesti hajanainen ja riitainenkin, mikä on merkki demokratiasta. Erimielisten joukkoon mahtuu monenlaista väkeä ihmisoikeusaktivisteista liberaaleihin, Jablokon sosiaalidemokraatteihin, oikeistolaisiin sekä kommunisteihin ja kansallisbolševikkeihin. Oppositiota yhdistää Yhtenäinen Venäjä -puolueen valtamonopolin vastustus, poliittisen sorron arvostelu ja vaatimus vapaista vaaleista.

Erimieliset on taidokasta dokumenttiproosaa, joka rakentuu 12 oppositioaktivistin haastatteluista. Panjuškin sommittelee tarinoita, joissa Venäjää tarkastellaan Neuvostoliiton hajoamisesta Putinin vahvistuvan valta-aseman vuosiin, joiden loppua ei näy.

Panjuškin ei peittele sympatiaansa oppositiota kohtaan. Aktivisteja luodataan silti monisärmäisesti. Yhdistyneen kansalaisrintaman johtajaa Garri Kasparovia kuvataan kieli poskessa äkkipikaiseksi mieheksi, joka syö äitinsä valmistamia ruokia. Panjuškin tuo esiin myös opposition sisäiset kitkat: liberaalien ja kansallisbolševikkien näkemykset törmäävät usein.

Osa ”erimielisistä” on ollut vallan palveluksessa, kuten Putinin entinen talousneuvonantaja Andrei Illarionov, osa on muuten kokeneita poliitikkoja. Monen aktivistin tausta on Mihail Hodorkovskin rahoittamassa Avoin Venäjä -säätiössä, jonka toiminta lakkasi Hodorkovskin vankilatuomioon 2005.

Sananvapauden häviämistä valotetaan NTV:lle 1990-luvulla poliittista satiiria kirjoittaneen kirjailija Viktor Šenderovitšin kautta. Kreml kaappasi NTV:n 2001 ja pian muutkin tv-kanavat. Šenderovitš siirtyi radioasema Eho Moskvylle, joka on eetterissä viimeinen riippumaton linnake, samaan tapaan kuin Novaja Gazeta sanomalehtipuolella.

Kriittisten journalistien on varauduttava kaikkeen, jopa karkotukseen Venäjältä, kuten kävi venäläisen oppositiolehden The New Timesin toimittajalle, moldovalaiselle Natalia Morarille.

Oppositio on pyrkinyt näyttäviin tempauksiin, sillä arvostelu ei pääse julkisuuteen, eikä politiikka kiinnosta venäläisten enemmistöä. Esimerkkinä on kuvaus Jablokon Ilja Jašinin ja Oikeistovoimien liiton Marija Gaidarin yrityksestä vastustaa kuvernöörinvaalien lakkauttamista vuonna 2005 roikkumalla köysillä Moskovajoen sillalta.

Ehkä tunnetuin tempaus on sosiaalietuuksien leikkauksia vastaan prostestoineen kansallisbolševikki Maksim Gromovin ja tovereiden tunkeutuminen terveysministeriöön ja Putinin kuvien viskely ulos ikkunasta. Gromov tuomittiin viiden vuoden vankeuteen, jonka aikana häntä myös kidutettiin.

Oppositio yrittää jatkaa vastarintaa, mikä ei ole helppoa. Miliisi hajottaa mielenosoitukset usein raa’asti. Panjuškin kuvaa oppositioon kohdistuvaa häirintää ja mustamaalausta. Aktivisteja on piesty ja murhattu, heitä on suljettu vankilaan ja psykiatriseen pakkohoitoon. Silti Putinin hallinto väittää opposition olevan ”marginaalinen joukko”.

Kun vallanpitäjät eivät siedä pientäkään arvostelua, oppositio ajetaan pikkuhiljaa maan alle. Tilanne alkaa muistuttaa Brežnevin aikoja. Myös lännellä on mietittävää. Kylmän sodan aikana neuvostodissidenttejä tuettiin innolla. Mutta miksi niin moni täällä suhtautuu nyt Venäjän oppositioon ja toisinajattelijoihin olankohautuksin?