Kirjatutka: Suomen hauskin

Juhani Suomi: Vorraaja. Otava 2010, 239 s.

Matti Wiberg

Pitkän diplomaattisen uran tehnyt ja uutterana historioitsijana sekä omal­la nimellään että nimimerkeillä valtavas­ti julkaissut Juhani Suomi kommentoi kirjassa Vorraaja viimeisen palkkatyö­vuotensa päiviä. Hän valottaa elämänsä avainkohtia hyvin henkilökohtaisesti. Kirjan nimi tulee Kainuun murteessa murehtijaa tarkoittavasta sanasta. Tar­kastelu kohoaa kuitenkin yksilöperspek­tiivistä kattamaan välillä koko maan ja maailmankin. Huomiot ovat sumeile­mattomia. Suomi on Kekkosen ajan mies, ja se näkyy.

On paradoksi, että niin masentuvai­suuteen taipuvainen kirjoittaja kuin Ju­hani Suomi onnistuu kirjoittamaan rie­mastuttavan hauskan päiväkirjan ajasta, jossa hän viihtyy erinomaisen huonosti. Varsin avomielisesti Suomi kertoo jopa mielenterveysongelmistaan.

Käsitellyt teemat ovat kirjaimellises­ti kuolemanvakavia: kuolemaa, sairauk­sia, vastoinkäymisiä, kurjuutta, puutetta. Herrojen hölmöydestä Suomi saa jo fyysisiltäkin vaikuttavia vaivoja.

Lukijaa teksti viihdyttää. Tässä on mies, joka on päättänyt, ettei hän enää teeskentele olevansa joku muu kuin to­della on. Kritiikin kohteiksi ovat valikoi­tuneet niin Suomen mielestä kotiläksyn­sä tekemättä jättänyt ministeri Alexan­der Stubb kuin ulkoasiainhallinnon ja eräät muutkin sosiaalidemokraatit.

Suomi arvostelee hömpötyksiksi ar­vioimiaan ajattelu- ja toimintatapoja. Kaiken pinnallistuminen surettaa hän­tä. Erityisesti häntä ärsyttää historialli­sista faktoista ajat sitten irronnut kult­tien rakentaminen, koskivatpa nämä maanpuolustusta tai lännettymistä.

Suomi osoittaa vihdoin osaavansa nauraa itselleenkin. Mutta kyllä hän nauraa aika monelle muullekin. Juppeja ja markkinauskovaisia uusliberaaleja Suomi inhoaa sydämensä kyllyydestä. Välillä nauru on kolkkoa, välillä rabe­laismaisen ronskia, jätkämäistäkin.

Suomi on vihainen herrojen typeryy­delle ja osaa ilmaista kiukkunsa reheväs­ti. Hyviä ihmisiä kirjassa on vain vähän, hekin pääosin perheenjäseniä ja liki elinikäisiä läheisiä ystäviä.

Jokainen bibliofiili tunnistaa Suo­messa itsensä. Viiden metrin runokirja­kokoelmastaan Suomi nostaa esiin lukui­sia meheviä sitaatteja. Aleksis Kivi on innoittajista ehkä eniten läsnä ja toisek­si eniten Havukka-ahon ajattelija. Suomi onkin impivaaralaisista impivaaralaisim­pia ulkopolitiikkamme arkkitehtejä, kir­jallista makua myöten.

Suomi on etevä tyyliniekka ja piste­liäs kirjallinen miekkailija. Hänellä on inhorealistinen kansallisen edun edistä­misen ohjelma. Maamme kohtalonkol­mion kärkipisteet ovat aina olleet Tuk­holma, Moskova ja Berliini, Juhani Suomi muistuttaa. Hänestä EU on seka­sikiö, jossa on paha valuvika: mitä enemmän uusia jäseniä se onnistuu ko­koamaan, sitä irvokkaampana valu­sauma Suomen mielestä ammottaa. Hän jopa ennustaa EU:n tuhoutuvan mahdot­tomuuteensa.

Moitteita saavat myös Venäjä-tunte­muksemme pinnallisuus ja instant-asian­tuntijat:

”Media löytää ’Venäjä-asiantuntijoi­ta’ pilvin pimein, ja asianomaiset itsekin ovat vakuuttuneita erinomaisesta tietä­myksestään, vaikka se usein perustuu vain läntisen lehdistön ja parhaassa ta­pauksessa tutkimuskirjallisuuden seu­rantaan”, Suomi kirjoittaa. Karu luon­nehdinta! Saattaa tosin olla totta.

Kirjoittaja kantaa huolta sekä koti­maan ulkopolitiikasta että yliopistolai­toksesta kunnon kansalaisen tavoin. Hän murehtii väriläiskien katoamista eri am­mattikunnista. Samalla värikylläisyyden sietokin vähenee.

Turpiin vaan ja onnea -asenteella kirjoittavia ei ole koskaan liikaa. Har­mittaa vietävästi, että kirjassa on vain 239 sivua.

Kirjoittaja on valtio-opin professori Turun yliopistossa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää