Gazan sota lamautti Välimeren unionin
Euroopan rajoilla
EU:n aiempi yhteistyöraami Välimeren maiden kanssa, eli niin kutsuttu Barcelona-prosessi käynnistyi jo vuonna 1995. Se ei kuitenkaan pystynyt lunastamaan odotuksia ja pienentämään etelän ja pohjoisen välistä elintasokuilua, joka on Gibraltarin salmella yksi maailman suurimmista: Marokon bkt on noin yksi seitsemäsosa Espanjan kansantulosta. Esimerkiksi Meksikon ja USA:n rajalla ero on yhden suhde kolmeen.
Näyttäviä poliittisia avauksia mielellään tekevä Ranskan presidentti Sarkozy sai Pariisissa viime vuoden heinäkuussa ampua lähtölaukauksen Välimeren unionille (Unionfor the Mediterranean). Saksan vastustuksesta johtuen lopputulos oli kompromissi Ranskan alkuperäisestä ja kunnianhimoisemmasta suunnitelmasta, johon olisivat ottaneet osaa vain eteläiset EU-maat.
Monenkeskiseen yhteistyöhön muun muassa kulttuurin ja teknologian aloilla sekä kansalaisjärjestöjen tasolla perustuva Välimeren unioni rakentuu naapuruuspolitiikan ”kakun” päälle. Myös yksityinen sektori on tarkoitus ottaa mukaan yhteistyöhön.
Konkreettisen yhteistyön luonne selkiää vasta tulevina vuosina, mutta Pariisin kokous oli joka tapauksessa suuri momentum eteläiselle ulottuvuudelle. Paikalla olivat 40 maan johtajat EU:n ja Välimeren alueelta.
Projektin poliittinen painoarvo osoittautui kuitenkin myöhemmin myös sen akilleen kantapääksi, kun Israel hyökkäsi Gazaan tammikuun alussa. Yhteistyö oli vielä helmikuun lopulla jäissä, kun arabimaat eivät ole suostuneet samaan neuvottelupöytään Israelin kanssa. Arabimaat painottivat jo neuvotteluprosessin aikana, että rauhan on tultava ensin, eikä yhteistyö ole mahdollista ennen kuin Israel-Palestiina-konflikti on ratkaistu.
Vaikka Välimeren yhteistyöllä on laaja tuki EU-alueella, jakolinjojakin on syntynyt: Saksa, Ruotsi ja Puola katsovat itään, eteläiset jäsenmaat Ranskan johdolla Välimerelle. Terävät kielet kertovat, että Ranskan lobbauksen takana on vastustus Turkin EU-jäsenyyttä kohtaan. Välimeri-yhteistyötä olisi tarjottu Turkille ikään kuin korvikkeena.
Euro–Välimeri-yhteistyöstä ulkoministeriössä vastaava ulkoasiainneuvos Risto Veltheim arvioi, että EU:n taloudellis-kaupallinen kiinnostus Pohjois-Afrikkaan kumpuaa myös pelosta, että Eurooppa on menettämässä historiallisen erityisasemansa alueella. Euroopan takapihasta on tulossa hyvää vauhtia globaali kilpakenttä.
Kiinalaiset ovat rakentamassa moottoritietä läpi Saharan Kairosta Marokkoon, ja amerikkalaiset yritykset investoivat Pohjois-Afrikkaan yhä enemmän. EU-maiden ulkomaisista investoinneista vain noin kaksi prosenttia suuntautuu alueelle. Eurooppalaisia sijoittajia ovat karkottaneet alueen poliittinen epävakaus ja markkina-alueen hajanaisuus.
Ulkosuhteiden komissaari Benita Ferrero-Valdner varoitti tammikuussa, että jos Pohjois-Afrikkaan ei pystytä luomaan vuoteen 2020 mennessä 22 miljoonaa työpaikkaa, alueen korkeat työttömyysluvut kasvavat yhä, ja samoin siirtolaisuus Etelä-Eurooppaan.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää