Vahvat johtajat haastoivat demokratian kehitysmaissa

Olli Ruohomäki

Usko kansanvallan ylivertaisuuteen on horjunut viime vuosina monissa kehitysmaissa. Tilalle on noussut vahvaa johtajuutta korostavia poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä. Kiinan tai Venäjän malli ei ole kuitenkaan kestävä, vaan demokratialle löytyy yhä tilausta, kirjoittaa Olli Ruohomäki.

Balkanin sodat ja Ruandan kansanmurha varjostivat 1990-luvun alkua, mutta muuten viime vuosikymmen oli demokratialle voittoisa aikakausi, jota luonnehti yleinen optimismi kansanvallan etenemisestä.

Demokratiauskon taustalla oli olettamus, että sellaiset rakenteelliset tekijät kuten talouskasvu ja poliittiset vapaudet ovat ikään kuin luonnollisesti leviäviä ilmiöitä. YK:n Inhimillisen kehityksen raportti kirjasi maailmaan 140 demokratiaa vuonna 2002. Kylmän sodan päättymisen jälkeen 81 valtiota oli ottanut merkittäviä askeleita kohti demokratiaa.

Kansainvälisen talouden dynamiikan ja erityisesti siihen liittyvien markkinatalousuudistusten uskottiin lisäävän globaalia demokratiaa. Yhdysvallat nähtiin demokratialiikkeen johtajana ja useat eurooppalaiset maat alkoivat myös keskittää voimakehitysmaissavarojaan kansanvallan ja ihmisoikeuksien edistämiseen.

Vuosikymmenen lopulla demokratian ja ihmisoikeuksien tukeminen liitettiin myös entistä keskeisemmäksi osaksi ulkopolitiikkaa. OECD:n kehitysapukomitean tilastojen mukaan jäsenmaat käyttivät vuonna 1998 demokratian edistämiseen 820 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Tämä näkyi myös Suomen kehitysyhteistyössä. Valtioneuvosto totesi vuoden 1998 kehityspolitiikan linjauksessaan, että ihmisoikeuksien ja kansanvallan edistäminen on yksi keskeisistä tavoitteista niin Suomen ulkopolitiikassa yleisesti kuin myös kehityspolitiikassa.

Kommunistinen vasemmisto sekä autoritaarinen oikeisto edustivat ideologioita, jotka olivat moraalisen rappiotilan vallassa eivätkä kyenneet tarjoamaan varteenotettavaa haastajaa demokratialle. Autoritaariset hallitukset luhistuivat yksi toisensa jälkeen. Romahduksen aiheutti selkeästi arvo- ja määräysvallan oikeutuksen puute: Kun autoritaariset hallitukset epäonnistuivat politiikkansa toteuttamisessa, niillä ei ollut enää jäljellä mitään korkeampaa periaatetta johon vedota. Itsevaltaiset hallitukset kaatuivat sisäisiin valtataisteluihin ja siihen, että kansalta yksinkertaisesti loppui usko poliittiseen järjestelmään.

Demokratia sen sijaan perustuu lailliseen arvo- ja määräysvaltaan. Siinä kaikilla kansalaisilla on äänioikeuden ja poliittisen osallistumisen muodossa jonkinasteinen siivu poliittisesta vallasta.

Demokratialle ei ollut kilpailijaa, toista yhtä vetovoimaista poliittista ideologiaa, joka olisi saavuttanut niin runsaasti kiinnostusta ja oikeutusta. Tunnettu ajattelija Francis Fukuyama totesikin vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan The End of History and the Last Man, että länsimäinen liberaali demokratia on kehityksen päätepiste.

Häilyvien demokratioiden nousu

Nyt demokratia on menettänyt osan aiemmasta liikevoimastaan. Demokratioiden määrä ei ole lisääntynyt. Päinvastoin useissa maissa kansanvalta on taantunut. Tilalle on noussut vahvaa johtajuutta ja ohjausta ylhäältä päin korostavat poliittiset ja taloudelliset mallit, joista erityisesti Kiina ja Venäjä toimivat esikuvina.

Nämä mallit vetoavat paitsi poliittiseen eliittiin, niin myös yllättävän moniin kansalaisiin Keski-Aasiassa, Lähi-idässä, Saharan etelänpuolisessa Afrikassa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasiassa. Demokratiaan siirtyminen ei ole tuonut nopeasti sellaista taloudellista hyvinvointia, jota monet odottivat ja toivoivat. Lisäksi kansainvälisen talouden eräät piirteet ovat vaikuttaneet tavallisten ihmisten käsityksiin demokratiasta. Erityisesti öljyn ja kaasun korkeat hinnat sekä talousuudistusten ongelmat useissa kehittyvissä maissa ovat lisänneet kansalaisten turhautumista.

Islamilaisesta maailmasta ja siellä lisääntyvästä islamilaisesta radikalismista on löytynyt todellinen haastaja demokratian arvoille. Samaan aikaan Kiinan, Intian ja Brasilian talouksien nousu on osoittanut, että läntisille arvoille perustuva liberaali demokratia ei olekaan ainut malli. Globalisaatio on saanut uusia ulottuvuuksia ja tullut monivivahteisemmaksi kuin mitä se oli 1990-luvulla.

Yhdysvaltain sotilaalliset interventiot Afganistanissa ja Irakissa ovat horjuttaneet USA:n asemaa demokratian sanoman levittäjänä jopa siinä määrin, että sen rooli ei ole enää uskottava. Palestiinalaisen terroristijärjestö Hamasin vaalivoitto EU:nkin tarkkailemissa vapaissa ja rehellisissä vaaleissa ja sitä seurannut läntisen maailman apuboikotti palestiinalaishallintoa vastaan asetti kyseenalaiseksi demokraattisen prosessin uskottavuuden kriisien ratkaisussa.

Merkittävä osa kehittyviä maita on siirtynyt tilanteeseen, jota voisi kuvailla käsitteellä ”häilyvät demokratiat”. Näillä mailla ei ole paluuta 1990-lukua edeltäneeseen itsevaltaisten hallitusten aikaan. Niillä on kuitenkin suuria ongelmia kehittyä vahvoiksi ja vakaiksi demokratioiksi. Maat ovat eräänlaisessa harmaassa vyöhykkeessä, josta ei näytä olevan ulospääsyä.

Näissä valtioissa on kohtuullisesti poliittisia vapauksia, vaaleja järjestetään säännöllisin väliajoin ja vallanvaihtojakin eri ryhmittymien välillä tapahtuu. Suuri yleisö on selvästi hyvin kyllästynyt politiikkaan, vaikka se pohjimmiltaan haluaa uskoa demokratian ideaaliin. Kansa ei ole kokenut taloudellisia hyötyjä, joita demokratian odotettiin tuovan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö demokratia olisi poliittista osallistumista tukeva mekanismi. Syvällisemmin tarkasteltuna häilyvien demokratioiden ongelmana on huono hallinto ja siihen liittyvä huono talouspolitiikka, hatarat sosiaaliset ja poliittiset uudistusyritykset sekä poliittisen eliitin vieraantuminen tavallisten ihmisten arjesta. Tällaisesta kehityksestä hyvänä esimerkkinä käyvät Nepalin viimeaikaiset tapahtumat.

Häilyvissä demokratioissa hallitsevat usein häikäilemättömät johtajat, jotka osaavat manipuloida demokratian pelisääntöjä heille sopivalla tavalla. Näin toimivat esimerkiksi Pakistanin Pervez Musharraf, Kambodžan Hun Sen ja Egyptin Hosni Mubarak.

Häilyvien demokratioiden rinnalle on 2000-luvulla noussut käsite hauraista valtioista. Hauraissa valtioissa hallitukselta puuttuu kyky tai poliittinen tahto tarjota kehitykselle välttämättömiä olosuhteita. YK:n vuosituhatjulistuksen tavoitteet paremmasta maailmasta ja elintasosta jäävät näissä maissa todennäköisesti suurelta osin saavuttamatta.

Hauraissa valtioissa köyhyys kasvaa tai köyhyyden vähentämiseen ei panosteta, väkivaltaiset konfliktit, terrorismi, globaalit turvallisuusuhat sekä yleinen anarkia ja rikollisuus saavat jalansijaa. Seurauksena on massiivisia pakolaisvirtoja, epidemioita ja ympäristötuhoja. Afganistan, Etiopia, Georgia, Kenia, Somalia ja Sudan ovat esimerkkejä tällaisista valtioista. Hauraissa valtioissa elää yli 870 miljoonaa ihmistä, ja määrä kasvaa koko ajan.

Hauraiden valtioiden lisäksi maailmassa on kasvava joukko hauraita kaupunkeja, kuten Johannesburg, Lagos, Manila, Nairobi ja Rio de Janeiro. Niistä löytyy kaupunginosia, joihin poliisikaan ei uskalla mennä. Järjestyksestä vastaavat puolisotilaalliset yksityisarmeijat sekä erilaiset suojelurahoilla elävät rikollisryhmät. Asukkaat joutuvat itse järjestämään itselleen juomaveden sekä terveys- ja koulutuspalvelut. Hauraissa kaupungeissa varakas väestönosa elää muurien takana yksityisten turva-alan yritysten vartioimana.

Hauraat valtiot ja kaupungit ovat tuoneet esille tarpeen korostaa vakautta ja turvallisuutta. Tavalliset kansalaiset useissa kehittyvissä maissa kokevat, että arjen fyysinen ja psyykkinen turvattomuus on suurin este kehitykselle. Puoliautoritaariset johtajat osaavat retoriikallaan vedota koettuun tai oletettuun turvattomuuteen. Venezuelan Hugo Chávez on tästä oiva esimerkki.

Demokratialle on vielä tilausta

Häilyvien demokratioiden sekä hauraiden valtioiden ja kaupunkien nousu herättää kysymyksen, onko demokratialle vielä tilausta globalisoituvassa maailmassa. Väitän, että vastaus on myönteinen.

Yllä mainitut Kiinan ja Venäjän mallit sekä häilyväisten demokratioiden autoritaariset johtajat saattavat saada aikaan hetkellistä nopeaa talouskasvua, mutta sosiaaliset ja enenevässämäärin myös ympäristölliset seuraukset ovat ongelmallisia. Kiinan taloudessa on jo nyt havaittavissa ylikuumenemisen merkkejä, ja inflaatio voi hyvinkin johtaa sosiaalisiin ja poliittisiin levottomuuksiin. Lisäksi korruptio on mittava ongelma sekä Kiinassa että Venäjällä.

Viime vuosikymmenen demokratia-aalto korosti poliittisia vapauksia ja sananvapautta, mutta nyt keskustelussa on painotettava taloudellisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Poliittisten instituutioiden on kyettävä vastaamaan niihin uhkiin, jotka vaikuttavat kansalaisen arkeen.

Winston Churchilliä lainaten demokratia ei ehkä ole kovin hyvä vaihtoehto hoitaa asioita. Se on kuitenkin paras tiedossa olevista järjestelmistä. Missään muussa järjestelmässä kansalaisilla ei ole mahdollisuutta vaatia tilivelvollisuutta päättäjiltä. Demokratia on vähimmilläänkin järjestelmä, jossa huonot päättäjät on mahdollista äänestää pois vallasta. Vuoden 2006 palestiinalaishallinnon vaaleissa äänestäjät eivät niinkään halunneet Hamasia valtaan. He halusivat päästä eroon korruptoituneesta Fatahista.

On totta, että monet demokratiat eivät ole kyenneet tuottamaan parempaa talouskasvua kuin eräät autoritaariset järjestelmät. Tosiasiallisesti osa itsevaltaisista järjestelmistä tuottaa korkeaa talouskasvua, osa taantuu. Lisäksi on huomioitava, että demokratiat tuottavat vakaammat olot investoinneille. Maailman talousfoorumin kilpailukykyvertailun kärjessä on koko joukko vakaita demokratioita, joiden yhteiskuntajärjestys perustuu liberaalin demokratian periaatteille. Kiina oli sijaluvulla 57 ja Venäjä sijaluvulla 71.

Hauraiden valtioiden ja kaupunkien sekä häilyvien demokratioiden ongelmia voidaan ratkoa ainoastaan parantamalla valtion rakenteiden ja instituutioiden toimintakykyä sekä kasvattamalla niiden tilivelvollisuutta kansalaisille. Myös talouskasvu ja markkinoiden oikeudenmukaiset pelisäännöt ovat keskeisiä haasteita. Tavallisen kansalaisen näkökulmasta demokratian todellinen testi onkin, miten hyvin julkinen sektori kykenee tuottamaan terveyteen, asumiseen, ravinnonsaantiin, koulutukseen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen liittyviä palveluja. Nämä ovat aitoja vastauksia ihmisten kysymyksiin, kuten ”voiko demokratiaa syödä”.

Demokratia voi juurtua yhteiskuntaan ainoastaan, mikäli suurin osa kansalaisista uskoo sillä olevan laillinen arvo- ja määräysvalta. Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella liberaali demokratia on juurtunut hyvin erilaisiin kulttuuriympäristöihin, kuten Intiaan, Japaniin, Etelä-Koreaan, Filippiineille ja Etelä-Afrikkaan. YK:n entinen pääsihteeri Kofi Annan totesi osuvasti, että ”demokratian kehittymisen esteet eivät liity niinkään kulttuuriin tai uskontoon, vaan pikemminkin valtaapitävien haluun pysyä vallassa hinnalla millä hyvänsä”.

Globalisoituvassa maailmassa on äärimmäisen tärkeää, että demokratian juurtumisen edellytyksiä vahvistetaan. Demokratia tulee nähdä laajemmassa yhteydessä ja muistaa, että taloudellinen kehitys, köyhyyden vähentäminen ja hyvä hallinto ovat siihen kiinteästi kytköksissä. Köyhyys vie pohjaa demokratian arvo- ja määräysvallalta. Talouskasvun hedelmien tasapuolinen hyödyntäminen yhteiskunnassa vähentää köyhyyttä.

Viime kädessä talouden monipuolisuus, naisten osallistuminen työelämään kodin ulkopuolella, keskiluokan synty ja vahvistuminen sekä peruspalvelujen ja koulutuksen ulottaminen kaikille kansanosille ovat niitä kriittisiä tekijöitä, joilla demokratiaa voidaan vahvistaa. Niiden avulla demokratia voi lunastaa paikkansa kilpailevien ideologioiden ja aatteiden joukossa.