Uuden yhteistyön avaimet Itämerellä

Pietarin uudet kulissit

Fjodor Lukjanov

Taloudellinen vuorovaikutus sitoo Itämeren alueen maat entistä tiukemmin yhteen, mutta historian painolasti vaikeuttaa poliittisen ymmärryksen syntymistä. Fjodor Lukjanov hakee kehityksen mallia Hansaliitosta, joka yhdisti Itämeren 500 vuotta sitten.

Kuva: Sergey Grachev

Marraskuun viidentenä päivänä vuonna 2008 Eurooppa iloitsi Barack Obaman menestyksestä Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Samana päivänä Venäjän presidentti Dmitri Medvedev piti vuosittaisen linjapuheensa, jossa hän tervehti voittajaa lupauksella sijoittaa Iskander-ohjuksia Kaliningradin alueelle, jos Yhdysvallat tuo ohjuspuolustusjärjestelmänsä Puolaan.

Poliitikot nostivat kätensä ilmaan, kun taas useimmat asiantuntijat sekä Venäjällä että Amerikassa suhtautuivat Medvedevin lausuntoon ivallisesti. Bluffaukseen (Yhdysvaltain strategista ohjuspuolustusta ei ole vielä olemassakaan, ei edes teknisellä tasolla) vastattiin toisella bluffilla (venäläisillä ohjuksilla, joita ei ole vielä rakennettu). On siis aivan luonnollista, että lausunnot ovat jääneet pelkäksi retoriikaksi.

On kiinnostavaa, että Moskovan ja Washingtonin verbaalinen kahnaus liittyi juuri Itämeren alueeseen, joka oli aiemmin yksi Euroopan tärkeimmistä strategisista alueista, vaikka onkin menettänyt asemansa aikaa sitten. Edellä mainittu episodi osoitti, kuinka järjetöntä on yrittää herättää henkiin entisaikojen sotilaallis-poliittisia vastakkainasetteluita nykyisessä, aivan uudenlaisessa maailmassa.

Itämerta muokattiin kylmän sodan päättymisen jälkeen monilla puheenvuoroilla vastakkainasettelujen alueesta yhteistyövyöhykkeeksi ja sillaksi, joka yhdistäisi jakautuneen Euroopan eri osia. Käytännössä näin on todella tapahtumassa – ihmisten välinen kanssakäyminen, turismi, taloudellinen vuorovaikutus ja kaupankäynti ovat lisääntyneet samalla kun Itämeren rantavaltioiden keskinäinen riippuvuus on kasvanut.

Itämeren aluetta, kuten koko Eurooppaa, jakavat edelleen vanhakantainen ajattelu ja syvään juurtuneet ennakkoluulot, jotka nousevat aina ajoittain pintaan.

Mutta siinä missä talous pakottaa entistä läheisempään vuorovaikutukseen, poliittinen ymmärrys laahaa perässä. Politiikan näkökulmasta Itämeren aluetta, kuten koko Eurooppaa, jakavat edelleen vanhakantainen ajattelu ja syvään juurtuneet ennakkoluulot, jotka nousevat aina ajoittain pintaan.

Keskeisenä syynä tähän ovat 1900-luvun traagisen historian aiheuttamat traumat. Vuosisadan alkupuolta leimasi kyyninen suurvaltapolitiikka Euroopassa ja jälkiosaa raju ideologinen selkkaus. Monet Itämeren maat olivat tämän sekasortoisen politiikan kohteita eivätkä kehitystä ohjanneita toimijoita.

Vaistonvaraisesti Itämeren valtioilla on edelleen tarve varmistaa oma turvallisuutensa siltä varalta että vanhat uhat palaisivat. Tämä lisää herkkätunteisuutta ja epäluuloja etenkin Venäjää, mutta ajoittain jopa Saksaa kohtaan. Moskova ei huomioi pelkoja tarpeeksi ja jopa vahvistaa niitä ajattelemattomilla siirroillaan.

Itämerellä väijyneet neuvostosukellusveneet nostattivat aikoinaan epäluulon aaltoja Pohjoismaissa. Olisi typerää kieltää, että Itämerellä todella oli sukellusaluksia salaisissa tehtävissä, etenkin kun yksi niistä ajoi karille lähellä Karlskronan laivastotukikohtaa Ruotsissa.

Todellisuudessa sukellusveneitä oli paljon vähemmän kuin epäiltiin, tai mitä niiden ympärille syntyneet poliittiset kampanjat antoivat ymmärtää. Kampanjointi jatkui vielä 1990-luvullakin, vaikkei Venäjän laivastolla ollut edes varaa lähettää aluksiaan komennuksille.

Epäilyttävät kaasuputket

Sukellusvenekysymys on nykyisin menettänyt merkityksensä, mutta sukellusveneiden paikan epäluulon kohteena ovat ottaneet kaasuputket, jotka on yhdistetty välillä jopa venäläiseen vakoiluun. Sekä Venäjän että sen Itämeren naapureiden on mahdotonta uskoa, että vastapuolta voisi ohjata mikään muu kuin geopoliittisen vastakkainasettelun logiikka.

Tästä johtuu Baltian maiden ja Puolan vakaa usko siihen, että Nord Stream ei ole liiketoimintaa, vaan Kremlin ovela siirto, jonka tarkoitus on kiristää kaasusilmukkaa Euroopan kaulan ympärillä. Siksi Moskova olikin aidosti yllättynyt, kun Suomi, Ruotsi ja Tanska nopeasti hyväksyivät kaasuputken laskemisen vesialueilleen.

Niille riitti, että kaasuputki täyttää ympäristönormit ja muut vaatimukset. Monet venäläistarkkailijat olivat varmoja, että Venäjän politiikkaan usein niin kriittisesti suhtautuvat Pohjoismaat venyttäisivät ihan kiusallaan hanketta niin kauan kuin mahdollista.

Alueen turvallisuuskysymykset ovat yhä ratkaisematta. Oikean sotilaallisen konfliktin syttymistä Itämerellä on nykyisin täysin mahdoton kuvitella. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole juuri mitään vaikutusta siihen, miten Venäjän naapurit näkevät turvallisuutensa.

Venäjän ja Georgian vuonna 2008 käymän sodan jälkeen Baltian maat pyysivät puolustusliitto Natolta konkreettista suunnitelmaa niiden puolustamiseksi Venäjän hyökkäyksen varalta. Pyyntö on varsin perusteltu, vaikka se herätti ikäviä tuntemuksia Venäjällä. Millainen olisi puolustusliitto, joka ei laatisi suunnitelmaa jäsentensä puolustamiseksi, vaikkakin vain oletettua uhkaa vastaan?

Virolla tai Latvialla ei ole mitään syytä kuvitella omalle maaperälleen vastaavaa ”maanmiesten suojelua”, jota Venäjä toteutti Etelä-Ossetiassa. Mutta jos puolustussuunnitelman laatiminen vahvistaa Baltian maiden itseluottamusta, niin aina parempi. Georgian konfliktit ovat erityistapaus Neuvostoliiton jälkeisessä kehityksessä, ja niillä on oma taustansa.

Todelliset uhat eivät ole sotilaallisia vaan liittyvät epätasaiseen taloudelliseen kehitykseen.

Todelliset uhat eivät ole sotilaallisia vaan liittyvät epätasaiseen taloudelliseen kehitykseen. Talouskriisi on osoittanut Itämeren alueen maiden suojattomuuden. Kaikki alueen maat ovat kohdanneet eriasteisia taloustaantuman aiheuttamia poliittisia ja sosiaalisia ongelmia.

Kiinnostavaa on, että yksi suurimmista Venäjällä pidetyistä mielenosoituksista syntyi Kaliningradissa, jossa erot ympäröiviin EU-maihin näkyvät erityisen selvästi. Kriisi muistutti jälleen kerran, kuinka tärkeää on etsiä jatkuvasti uusia talouskasvun ja kehityksen lähteitä.

Alueellinen yhteistyö maiden välillä tarjoaa tähän mahdollisuuden riippumatta siitä, mihin organisaatioihin ne kuuluvat. Se myös sopii presidentti Dmitri Medvedevin julistamaan ajattelutapaan, jonka mukaan modernisaatiota tulee tavoitella yhdessä, poliittisista erimielisyyksistä huolimatta.

Hajanainen EU

Itämeren alue on vain yksi esimerkki, tosin erityisen kuvaava, Euroopan unionin ja Venäjän välisestä tilanteesta. EU ja Venäjä ovat hyödyntäneet yhteisen kehityksen mahdollisuutta tähän mennessä varsin vähän. Suhteessa on myös paljon ristiriitoja. Virallisesti tavoitellaan yhä ”strategista kumppanuutta”, mutta kukaan ei osaa sanoa mitä se nykyisin tarkoittaa.

Poliittisella tasolla Venäjän ja EU:n suhteet ovat olleet jyrkässä alamäessä, molemminpuolisen ärtymyksen saattelemana. Talouden alalla yhteistyö on lisääntynyt, mutta se on keskittynyt kahdenvälisiin suhteisiin, joita pidettiin vielä hiljattain Venäjän vanhanaikaisena temppuiluna. Kahdenvälisistä siteistä näyttäisi kuitenkin muodostuvan kaikkein lupaavin vaihtoehto, kun EU:n on entistäkin vaikeampaa luoda yhtenäistä politiikkaa Lissabonin sopimuksen astuttua voimaan.

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamiseksi suunniteltu sopimus on tähän asti vaikuttanut päinvastaisella tavalla. EU:n hallintokoneisto on juuttunut yhteisen ulkoasiainhallinnon luomiseen sekä kansallisten hallitusten ja Brysselin välisiin ristiriitoihin vallanjaosta.

Samaan aikaan jäsenmaat etsivät omat keinonsa ulkopoliittisten tavoitteidensa toteuttamiseksi. Näin menetellään etenkin tärkeiden EU:n ulkopuolisten kumppanien kanssa. Yritykset edistää kansallisia prioriteetteja aiemmin EUohjelmien kautta, esimerkiksi Suomen ajama Pohjoinen ulottuvuus, eivät tuottaneet toivottua tulosta.

Venäjän ja EU:n taloudet täydentävät toisiaan ilmiselvällä tavalla etenkin Itämeren alueella. Molempien osapuolien kasvu saa uutta voimaa, jos historian painolastista päästään eroon. Tämä on erityisen tärkeää, kun ottaa huomioon, että sekä Venäjällä että Euroopalla on vaikeuksia löytää paikkaansa 2000-luvunkehittyvässä kansainvälisessä ympäristössä.

Tapahtumien painopiste siirtyy etäälle Euroopasta ja mitä luultavimmin kehitys on peruuttamatonta. Laajempi Eurooppa, johon kuuluvat myös Venäjä ja muut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen itsenäistyneet maat, ei ole erityisen tunnettu dynaamisuudestaan tai muutosvalmiudestaan. Siltä puuttuvat nämä Aasialle luonteenomaiset piirteet. EU:n ja Venäjän erilliset kilpailuedut eivät ehkä riitä säilyttämään niiden kansainvälistä asemaa tulevina vuosikymmeninä. Vain yhdistämällä vahvuutensa niillä on mahdollisuus onnistua.

Yhteiset huolenaiheet

Luottamus ei synny itsestään. Osapuolten on tarkasteltava tulevaisuuttaan uudesta näkökulmasta, jotta ne voivat voittaa Itämeren aluetta jakavat poliittiset ja todennäköisesti myös psykologiset esteet. Itämeren maiden ongelmat ovat samanlaisia, vaikka poliittisissa järjestelmissä ja yhteiskuntamalleissa on eroja.

Ympäristön tila heikkenee, mikä tarkoittaa saastumisen ohella sen nopeaa ja hallitsematonta muutosta. Osa Itämeren alueen valtioista, etenkin Pohjoismaat, ovat maailman johtavia maita ympäristönsuojelussa. Ratkaistavien ongelmien suuruus edellyttää kuitenkin uudenlaisia poliittisia ratkaisuja.

Kioton sopimusta seuranneilla neuvotteluilla on enää vähän tekemistä varsinaisen ilmastokeskustelun kanssa. Neuvottelut ovat muuttuneet suurvaltojen poliittiseksi kilpailuksi, jossa EU:n ja Venäjän tulisi pyrkiä muodostamaan yhteinen linja. Muuten niillä ei ole juuri mahdollisuuksia pärjätä globaalissa kädenväännössä, jossa määritellään vihreän talouden teollisia suuntaviivoja.

Venäjän ja Itämeren alueen maiden muita yhteisiä ongelmia ovat muun muassa väestön supistuminen sekä pätevän työvoiman saatavuus. Nämä ongelmat ovat tietysti akuutimpia Venäjällä kuin alueen muissa maissa, mutta kehityksen suunta on sama. Väestö ikääntyy ja töistä on suoriuduttava pienemmällä työntekijäjoukolla. Siirtolaisten määrä kasvaa vääjäämättä ja synnyttää muukalaisvihaa.

Yleisesti ottaen kilpailu ammattitaitoisesta työvoimasta ja inhimillisestä pääomasta kovenee maailmanlaajuisesti. Itämeren maiden kannattaisi yhdistää talouden rakenteitaan, jotta tarjolla oleva inhimillinen pääoma palvelisi koko aluetta.

Hansaliitto yhdisti Itämeren

Yksi tärkeä edellytys Itämeren alueen menestykselle on viisumijärjestelmän lakkauttaminen. Tästä Venäjä ja EU neuvottelevat parhaillaan, ennakkoluuloista huolimatta. Tämä askel lisäisi yhteyksiä maiden välille ja rohkaisisi yrittäjyyttä, mikä on hyvin tärkeää Venäjän modernisoimiseksi ja EU-maiden taloudellisen aseman vahvistamiseksi.

Viisumeista luopumisella voisikin olla vahva symbolinen vaikutus, joka voisi uudistaa maiden välistä ilmapiiriä.

Jotkut Itämeren alueen maat (Viro, Latvia, Liettua ja Puola) ovat jo kokeilleet viisumivapautta Venäjän kanssa. Käytäntö muuttui, kun ne liittyivät Euroopan unioniin. Mitään ylipääsemättömiä teknisiä esteitä ei ole. Viisumi on lähinnä muodollisuus, joka symboloi kylmän sodan ajalta periytyvää juopaa. Viisumeista luopumisella voisikin olla vahva symbolinen vaikutus, joka voisi uudistaa maiden välistä ilmapiiriä.

Itämeren alueella on syytä jatkaa kuljetusreittien rakentamista yli Euroopan unionin rajojen, vahvistaa edelleen energiainfrastruktuuria ja laajentaa ihmisten, pääomien, tavaroiden ja palveluiden vapaan liikkumisen periaatetta. Alueellisesta kehityksestä näyttää tulevan maailmantalouden kehitystrendi, ja kaikki nämä toimenpiteet ovat sopusoinnussa sen kanssa.

Opiskelijavaihtoa on erittäin tärkeää laajentaa koko alueella, Venäjä mukaan lukien. Opiskelu naapurimaassa voi vahvistaa alueellista identiteettiä, kuten on havaittu aiemmin Pohjoismaissa ja myöhemmin Baltiassa.

1990-luvulla oli muodikasta muistella, kuinka koko Itämeren alue oli 500 vuotta sitten yhtenäinen kauppa- ja talousalue. Hansaliitto yhdisti monia Itämeren kaupunkeja, ja liittoon kuului myös venäläisiä kaupunkeja. Jostain syystä kukaan ei puhu enää Hansaliitosta, vaikka juuri nyt olisi oikea aika historialliselle rinnastukselle.

Euroopan unioni oli euforian tilassa 1900-luvun lopulla, mutta on nyt oivaltamassa voimavarojensa rajallisuuden. Venäjä selvisi puolestaan 1990-luvun alkupuolella yhteiskunnallisesta ja poliittisesta romahduksesta ja hurmioitui omista voimistaan 2000-luvun puolivälissä, mutta on samoin tullut tietoiseksi kehityksensä rajoista. Näissä uusissa olosuhteissa Itämeren alue voisi osoittaa, miten synergian avulla rakennetaan yhteistä kehitystä.

Kirjoittaja on venäläisen Russia in Global Affairs -lehden päätoimittaja

Suomennos: Mimosa Lankinen/UP

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää