Kruunu pärjää omillaan

Juhana Vartiainen

Ruotsin esimerkki osoittaa, että hyvällä talouspolitiikalla voi menestyä myös ilman euroa. Pieni eurooppalainen maa kykenee sekä rahaliiton ulkopuolella että sen sisäpuolella sotkemaan asiansa tai hoitamaan niitä hyvin.

Ruotsi jättäytyi maan valtiopäi­vien eli Riksdagin vuonna 1997 tekemän päätöksen ja vuonna 2003 pidetyn samaan lopputulokseen päätyneen kansanäänes­tyksen tuloksen perusteella rahaliitto emun ulkopuolelle. Taustalla oli myös vuonna 1996 julkaistu akateemisesti painottunut emu-analyysi Sverige och EMU, joka päätyi ”odotetaan ja katso­taan” -suositukseen.

Rahaliittojäsenyyden sijaan Ruotsi on onnistuneesti vakiinnuttanut rahapo­litiikkansa, joka perustuu kruunun kel­luvaan kurssiin ja itsenäisen keskuspan­kin ylläpitämään inflaatiotavoitteeseen.

Rahaliittokysymys ei näiden päätös­ten jälkeen ole ollut kovin painokkaasti esillä ruotsalaisessa politiikassa. Koska Ruotsin oma rahataloudellinen järjestely on toiminut kohtuullisen hyvin, äänestä­jien mielipiteissä ei ole ollut nähtävissä sellaista emu-myönteisyyden lisäänty­mistä, joka olisi tarjonnut poliittisille päättäjille motiivin tai mahdollisuuden aktiivisesti uudelleen ajaa rahaliittojäse­nyyttä.

Kun rahataloudellisia ratkaisuja mie­tittiin Suomessa ja Ruotsissa 1990-luvul­la, ei vielä ollut kovin suurta varmuutta siitä, miten hyvin pieni ja avoin talous onnistuisi ylläpitämään itsenäistä raha­politiikkaa. Tuoreessa muistissa olivat 1990-luvun alun korkokriisit ja Suomen sekä Ruotsin epäonnistuneet yritykset ylläpitää vakaata valuuttakurssia. Kellu­van valuutan järjestelmä oli siksi päättä­jille ja tutkijaekonomisteille 1990-luvul­la aika uusi ajatus.

Epävarmuus on sittemmin hälvennyt, ja nykyään sekä päättäjät että tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että itsenäinen keskuspankki kykenee huolehtimaan ra­hataloudellisesta vakaudesta asettamalla inflaatiotavoitteen ja antamalla oman valuutan arvon kellua. Kunhan talous­politiikka on muuten uskottavaa ja val­tion tulo- ja menotalouden eli finanssi­politiikan hoito ei johda kestämättö­mään velkakierteeseen, kelluva kurssi ja itsenäinen keskuspankki ovat osoittau­tuneet toimiviksi instituutioiksi. Ruotsin Riksbanken sai vuoden 1999 uuden keskuspankkilain myötä itsenäisen ase­man ja onkin menestyksellä suoriutunut rahataloudellisen vakauden ylläpitämi­sen tehtävästä.

Viimeaikainen rahoitusmarkkina­kriisi on toki hieman horjuttanut uskoa siihen, että inflaatiotavoitteesta huoleh­timinen on riittävä keino ylläpitää raha­taloudellista vakautta.

Islannin pankkikriisi ja ruotsalais­pankkien vaikeudet Baltian maissa ovat herättäneet kysymyksiä pienen valuutta-alueen pankkivalvonnan tarpeista ja pankkijärjestelmän vakavaraisuudesta.

Näistä epäilyistä huolimatta taloustietei­lijöiden enemmistö ei nykyään ehkä pidä rahataloudellista ratkaisua – oma va­luutta tai jäsenyys suuressa valuuttau­nionissa – kansakunnan menestyksen kannalta kovin ratkaisevana. Pieni eu­rooppalainen maa kykenee sekä rahalii­ton ulkopuolella että sen sisäpuolella sekä sotkemaan asiansa että hoitamaan niitä hyvin.

Ulkopuolisuuden uhka liioteltu

Eurojäsenyys ei toki ole täysin vailla taloudellisia vaikutuksia. Ekonometriset analyysit (esimerkiksi Harry Flamin ja Håkan Nordströmin vuonna 2006 jul­kaistussa artikkelissa Euron och utrikes­handeln: hur mycket handel förlorar Sverige årligen?) viittaavat siihen, että yhteinen valuutta kiihdytti euromaiden keskinäistä kaupankäyntiä ja että Ruot­sin ulkomaankauppa on ulkopuolisuu­den vuoksi kasvanut hieman hitaammin kuin mitä eurojäsenyyden tapauksessa olisi ollut asian laita.

Muu­tamat tutkimustulokset viittaavat siihen, että euromaiden kauppa on li­sääntynyt vahvasti myös puolivalmisteis­sa ja tutkimuspanoksissa.

Tällaisten vaikutusten suuruuden tarkka arvioiminen on vaikeaa, mutta muutamat tutkimustulokset viittaavat siihen, että rahaliitto olisi kasvattanut euromaiden keskinäistä kauppaa peräti 20–25 prosenttia. Ruotsi olisi saman analyysin mukaan saavuttanut vuosina 2002–2005 euroalueen sisällä olemalla jopa 13–14 prosenttia suuremman ulko­maankaupan euromaiden kanssa. Muu­tamat tutkimustulokset viittaavat myös siihen, että euromaiden kauppa on li­sääntynyt vahvasti myös puolivalmisteis­sa ja tutkimuspanoksissa, mikä kertoo siitä että yhteinen raha todella integroi talouksia ja periaatteessa tehostaa voi­mavarojen käyttöä.

Vaikka Ruotsin vienti ja tuonti olisi­vatkin olleet jäsenyystapauksessa 13–14 prosenttia suurempia, jäsenyyden hypo­teettinen vaikutus elintasoon ja brutto­kansantuotteeseen on tietysti hyvin pieni. Lisäksi Ruotsikin tietysti hyötyy jonkin verran euromaiden intensiivisemmästä keskinäisestä kaupasta.

Jonkin verran on spekuloitu myös sillä, onko eurojäsenyys edistänyt työn tuottavuutta. Suomea ja Ruotsia vertaa­malla on kuitenkin vaikea päätyä mihin­kään kovin tiukkaan johtopäätökseen, koska kummankin maan tuottavuuden kasvu on ollut aina nykyiseen finanssi­kriisiin asti erittäin hyvää.

On siis vaikea päätyä johtopäätök­seen, jonka mukaan ulkopuolisuus olisi merkinnyt Ruotsille kovin suuria talou­dellisia menetyksiä. Samat näkökohdat pätevät pitkälle myös toiseen suuntaan: ne uhkakuvat joilla jäsenyyden lykkää­mistä tai kokonaan torjumista aikoinaan perusteltiin, vaikuttavat vastaavasti liioi­telluilta. Ruotsin suhdannekehitys ei varsinkaan ole ollut kovin ”epäsymmet­ristä” suhteessa euroalueeseen, ja Ruot­sin keskuspankin Riksbankin ja Euroo­pan keskuspankin korot ovat liikkuneet aika lailla samassa tahdissa.

Eurosta ei synny debattia

Euron taloudellisia vaikutuksia laske­malla ei siten Ruotsissa saa aikaan sa­manlaista intensiivistä poliittista keskus­telua kuin vaikkapa veroista, työttö­myysturvasta ja sairasvakuutuksesta. Talouspolitiikan näkökulmasta on tärkeintä, että muu talouspolitiikka on so­vitettu maan rahataloudelliseen ratkai­suun. Tämä koskee erityisesti työmark­kinoita ja palkanmuodostusta. Ruotsin suuret ammattiliitot ovatkin kohtuulli­sen hyvin oppineet ottamaan huomioon oman keskuspankin pelotteen: liian suu­ret palkankorotukset johtavat koron nousuun.

Jos Ruotsi olisi euroalueessa, palkan­muodostusta olisi mitä ilmeisimmin uu­distettava niin että palkkamalttia onnis­tuttaisiin ylläpitämään ilman omaa kes­kuspankkia. (Olen tarkastellut Ruotsin palkanmuodostuksen muutoksia viime vuosikymmeninä Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 2/2008 julkaistussa ar­tikkelissa Ruotsin kokemukset palkan­muodostuksen uudistamisesta.) Eurojä­senyydellä ei liene pitkällä aikavälillä mitään merkitystä reaaliseen palkkata­soon.

Ruotsin talouskehitys on viimeisen 15 vuoden aikana joka tapauksessa ollut suotuisaa ja rahapolitiikka kohtuullisen onnistunutta. Tämä lienee yksi syy sille, että kysymys emu-jäsenyydestä on pysy­nyt poissa ruotsalaisesta poliittisesta keskustelusta. Mielipidemittaukset ovat viime vuosina toistuvasti osoittaneet, että rahaliittojäsenyyden kannattajien osuus on ollut 30–40 prosenttia, kun taas vastustajiin on lukeutunut noin 50 prosenttia kansasta.

Vuoden 2008 lopulla alkaneen ta­louslaman aikana nämä lukemat ovat muuttuneet kahteen suuntaan. Kruunu heikkeni rajusti vuoden 2008 viimeisellä vuosineljänneksellä, ja tämä ruotsalais­ten kansainvälisen ostovoiman heikke­neminen myötävaikutti todennäköisesti siihen, että rahaliittojäsenyyden suosio kasvoi. Marraskuussa 2009 näyttikin ensi kertaa sitten vuoden 2002 siltä, että jäsenyyden kannattajia oli mielipidemit­tauksissa enemmän kuin vastustajia.

Keväällä 2010 asenteet muuttuivat kuitenkin taas nopeasti toiseen suuntaan, sitä mukaa kun Kreikan ja muiden euro­alueen ongelmamaiden talousvaikeuksien vakavuus paljastui rahoitusmarkki­noilla. Kesällä 2010 mitattiin ennätys­vahvaa eurojäsenyyden vastustusta. Pe­räti 60 prosenttia ruotsalaisista olisi äänestänyt eurojäsenyyttä vastaan ja vain 28 prosenttia puolesta. Lisäksi jo vuonna 2009 alkanut kruunun arvon palautumi­nen sai lisävauhtia keväällä 2010 ja ruotsalaiset saivat taas havaita kansain­välisen ostovoimansa kasvavan.

Heikko kruunu sai siis ilmeisesti monet ruotsalaiset toivomaan itselleen euroa. Tämä perustelu on tietysti talous­tieteilijöiden näkökulmasta nurinkuri­nen, koska kruunun heikkous varmaan jonkin verran puskuroi kansainvälisen rahoituskriisin vaikutuksia Ruotsin met­säteollisuuteen ja edesauttoi näin lamas­ta selviytymistä.

Toisaalta olisi väärin ajatella, että kruunun heikkous olisi ollut kovin tie­toinen valinta. Kruunu heikkeni vuodes­ta 2008 lähtien paljon enemmän kuin mitä talouspolitiikan päättäjät toivoivat tai olivat osanneet ennustaa.

Kruunun heikkous herätti keskuste­lua Suomessa, jossa epäiltiin Ruotsin tietoisesti hankkineen epäreilua kilpailu­etua. Valuuttakurssin kansantaloudelli­nen merkitys ei kuitenkaan enää ole lainkaan niin suuri kuin vaikkapa 1950-luvulla. Vientiteollisuus käyttää nykyään paljon tuontipanoksia, jotka kallistuvat oman valuutan heikentyessä. Lisäksi vientiteollisuuden tuotteet ovat yksilöllisempiä kuin ennen, minkä vuok­si vientiyritykset voivat jossain määrin hinnoitella tuotteitaan uudelleen valuut­takurssin liikkuessa.

Ruotsi pysyy ulkopuolella

Koska taloudelliset argumentit puolesta ja vastaan tuskin johtavat kovin selkei­siin johtopäätöksiin, eurojäsenyyttä ar­vioidaan Ruotsissa vastaisuudessakin pitkälti yleispoliittisista lähtökohdista käsin. Suomessa on totuttu ajattelemaan rahaliittoratkaisua kansallisen edun nä­kökulmasta, ja ulkopoliittisen johdon pyrkimys tuoda Suomi EU:n ytimeen myötävaikutti vahvasti maamme raha­liittojäsenyyteen.

Ruotsalaiseen poliittiseen perintee­seen kuuluu vahvemmin ajatus Ruotsista jonkinlaisena maailmaa parantavana yhteiskuntapolitiikan suurvaltana. Siksi poliittinen eliitti perustelee mielellään Ruotsin eurojäsenyyttä myös mahdolli­suudella vaikuttaa myönteisesti Euroo­pan unioniin ja euroalueeseen. Tämän ajatuskulun mukaan Ruotsin siis pitäisi olla rakentavasti mukana ratkomassa Kreikan tapaisia ongelmia ja myötävai­kuttamassa vastuulliseen taloudenpitoon Euroopassa.

Tämä näkökulma ei ehkä olisi Suo­messa samalla tavalla luonteva, koska Suomen ulkopolitiikka on luonnollisista syistä muotoiltu kansallisen edun ja kansallisen itsekkyyden näkökulmasta. Monet ruotsalaisen poliittisen eliitin jä­senet pelkäävät varmaan myös sitä, että Ruotsi jää ulkopuolisuuden vuoksi eu­rooppalaisen päätöksenteon sivuraiteel­le eikä pääse mukaan EU:n ytimeen.

Tällainen poliittisen eliitin mielissä elävä uhkakuva tuskin kuitenkaan saa tavallisia äänestäjiä euron puolelle. Syr­jäytymisen uhkakuvan todellisuutta on tietysti vaikeaa arvioida, etenkin kun koko euroyhteistyö on muutamien jäsen­maiden valtiontaloudellisten vaikeuksien vuoksi suurten rakenteellisten uudistus­ten tarpeessa. Todennäköistä lieneekin, että Ruotsi pysyy vielä 2010-luvun eu­royhteistyön sivustakatsojana. Se tietää pääsevänsä tarpeen vaatiessa nopeasti mukaan, jos rahaliiton tulevaisuudenku­vat selkiytyvät.

Juhana Vartiainen

Kirjoittaja on Konjunkturinstitutetin tutkimusjohtaja Ruotsissa

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää