Israelin siirtokunnat rauhan esteenä

Olli Ruohomäki

Länsirannan siirtokunnista luopuminen avaisi mahdollisuuden kestävään rauhaan Israelin ja uuden palestiinalaisvaltion välillä. Rauhan tiellä ovat siirtokuntiin muuttaneet aatteelliset uudisasukkaat ja ortodoksijuutalaiset, jotka eivät hyväksy maallista hallintoa.

Satunnainen vierailija ei voi Länsirannalla olla huomaamatta kukkuloiden huipulla sijaitsevia piikkilanka-aitojen ja vartiotornien ympäröimiä punatiilikattoisia taloja. Ne kuuluvat juutalaisten asuttamiin siirtokuntiin, joita on rakennettu Länsirannalle vuodesta 1967. Siirtokuntia yhdistää vuoden 1948 aselepolinjan takana olevaan muuhun Israeliin monimutkainen teiden, tunnelien, muurien, turvavyöhykkeiden, kirkkaiden valonheittimien, porttien ja Israelin armeijan miehittämien tarkastuspisteiden verkosto.

Tämän lähes surrealistisen näkymän voisi mieltää ikään kuin suureksi avaruusalukseksi, josta lähtee onttoja putkia kaukana oleviin ulokkeisiin. Asukkaat voivat liikkua putkia pitkin turvallisesti paikasta toiseen vihamielisen ulkoavaruuden keskellä.

Kansainvälinen yhteisö on laajasti yksimielinen siitä, että Israelin miehitys palestiinalaisalueilla on yksi merkittävimpiä esteitä rauhan saavuttamiselle Lähi-idässä. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Israelin siirtokunnat Länsirannan palestiinalaisalueilla ovat yksiselitteisesti laittomia, sillä Geneven sopimus kieltää siirtämästä väestöä miehitetylle alueelle.

YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338 kehottavat Israelia vetäytymään miehittämiltään alueilta. Myös EU on useaan otteeseen arvostellut miehitystä ja siihen liittyvää siirtokuntarakentamista. Ulkopuolisesta näyttää, että Israel on pyrkinyt luomaan siirtokuntia rakentamalla pysyvän jalansijan alueelle siltä varalta, että rauhanneuvottelut etenevät vaiheeseen, jossa sovitaan Israelin ja Palestiinan valtioiden rajoista.

Länsirannalla juutalainen on kiistaton kuningas. Heillä on omat tiensä, vetensä ja sähkönsä. Sen sijaan jätevedet menevät usein palestiinalaisten maille. Siirtokuntien turvallisuudesta vastaa Israelin armeija IDF. Siirtokuntalaisten kova ydin katsoo, että Israelin lait ja säännöt eivät koske siirtokuntalaisia, mikäli ne ovat ristiriidassa heidän ideologiansa kanssa.

Kun työskentelin Suomen edustustossa Ramallahissa, EU-kollegoilla oli tapana verrata tilannetta muinaiseen villiin länteen. Siirtokuntalaiset vastaavat uudisasukkaita, palestiinalaiset intiaaneja ja IDF ratsuväkeä. Vain ulkomaiset diplomaatit ja kehitysaputyöntekijät eivät kuulu kuvaan.

Keskellä palestiinalaisalueita olevat siirtokunnat hajottavat Länsirannan maantieteellisesti. Lähi-idän rauhanprosessia seuraavat tutkijat ja diplomaatit ovat sitä mieltä, että ilman itsenäistä ja elinkelpoista palestiinalaisvaltiota ei alueelle saada pysyvää rauhaa. Palestiinalaisvaltiota ei synny, ellei Israel kykene luopumaan miehityshallinnosta ja siirtokuntapolitiikasta rauhan solmimiseksi palestiinalaisten kanssa.

Kolmenlaisia siirtokuntalaisia

Länsirannan ja Itä-Jerusalemin siirtokunnissa asuu lähes 480 000 juutalaista 2,5 miljoonan palestiinalaisen keskellä. Siirtokunnat ja niiden kontrolloimat alueet vievät 40 prosenttia Länsirannan pinta-alasta. Israelilaisen B'Tselem-järjestön mukaan Länsirannalla oli vuoden 2008 lopussa 121 siirtokuntaa, jotka Israelin sisäministeriö luokitteli "asuinyhteisöiksi". Lisäksi Länsirannalla on noin sata epävirallista "etuvartioasemaksi" luokiteltavaa pientä yhdyskuntaa. Siirtokuntien vuosittainen väestönkasvu on noin 4,7 prosenttia, kun Israelissa väestö kasvaa vain 1,6 prosenttia vuodessa. Siirtokuntien väestönkasvusta 40 prosenttia selittyy kuitenkin muutolla ulkomailta ja Israelista.

Israelilainen Peace Now -järjestö on jakanut siirtokuntalaiset kolmeen pääryhmään: ideologisesti motivoituneet siirtokuntalaiset (25 prosenttia), paremman elämänlaadun perässä siirtokuntiin asettuneet ihmiset (39 prosenttia) sekä ortodoksijuutalaiset (36 prosenttia).

Ideologisesti motivoituneiden siirtokuntalaisten aatemaailman taustalla on juutalainen uskonnollinen nationalismi, joka perustaa modernin Israelin rajat Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvun 15 jakeeseen 18:

"Sinä päivänä Herra teki Abrahamin kanssa liiton ja lupasi hänelle: "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan Egyptin raja-purosta Eufratin suureen virtaan saakka."

Kyseessä on pitkälti geoteologinen tulkinta todellisuudesta. Ideologisesti suuntautuneet siirtokuntalaiset elävät syvällä Länsirannan sydänalueilla, kuten Hebronissa. He myös vastustavat kahden valtion mallia.

Valtaosa siirtokuntalaisista etsii parempaa elämänlaatua eikä heitä kiinnosta politiikka. Esimerkiksi Arielin ja Ma'ale Aduminin siirtokuntablokeissa asuvat ihmiset käyvät töissä Israelin puolella. Siirtokuntalaiset saavat verohelpotuksia ja muita taloudellisia kannustimia.

Ortodoksijuutalaisilla on suuret perheet ja he elävät omissa eristäytyneissä yhteisöissään, jotka on useimmiten rakennettu lähelle Vihreää Linjaa eli vuoden 1948 aselepolinjaa, joka erottaa Länsirannan ja Itä-Jerusalemin muusta Israelista. He eivät hyväksy Israelin valtiota lainkaan, eivätkä myöskään maksa veroja eivätkä palvele Israelin armeijassa. Ortodoksijuutalaiset katsovat, että nykyinen Israelin valtio on esteenä messiaan tulemiselle eivätkä halua alistua maallisen poliittisen johdon ohjattaviksi vaan kuuntelevat ainoastaan uskonnollisia johtajiaan.

Peace Now -järjestön mukaan vuodelle 2009–2010 budjetoitiin siirtokuntien rakentamiseen ja suojaamiseen miljardi sekeliä, joka vastaa noin 210 miljoonaa euroa. Tämän lisäksi tulevat peruspalvelujen ylläpito sekä erilaiset taloudelliset tuet, joten siirtokuntapolitiikka maksaa kokonaisuudessaan Israelin valtiolle 2,5 miljardia sekeliä vuosittain. Yhdysvaltojen vuotuinen budjettituki Israelille on noin kolme miljardia dollaria eli noin 11 miljardia sekeliä. Se on suoraa, korvamerkkaamatonta tulonsiirtoa Yhdysvalloilta Israelille.

Väkivaltaa ja kiusantekoa

Israelilaisten siirtokunnat vaikuttavat Länsirannan palestiinalaisten arkeen monella tapaa. YK:n humanitaarista apua koordinoivan OCHA:n mukaan siirtokuntalaisten harjoittama väkivalta on merkittävin palestiinalaisten fyysiseen turvallisuuteen ja elinkeinoihin kohdistuva uhka. Sillä pyritään luomaan pelkoa ja kostetaan palestiinalaisten militanttiryhmien iskut. Lisäksi siirtokuntalaiset sulkevat teitä vaikeuttaakseen palestiinalaisten liikkumista ja estääkseen kaupankäyntiä. Myös vesilähteitä on tuhottu. Siirtokuntalaisten aseet ovat yleensä peräisin armeijalta.

Oliivien korjuun aikaan siirtokuntalaiset tuhoavat oliivipuita tai pyrkivät muuten haittaamaan sadonkorjuuta väkivallalla. Oliivipuut ovat hyvin arvokkaita Välimeren maissa ja tärkeä tulonlähde palestiinalaisille. Siirtokuntalaisten toiminnan taustalla on pyrkimys saada maa-alueet haltuun. Vaikka lain ja järjestyksen valvonta periaatteessa kuuluu Israelin viranomaisille, nämä ovat usein voimattomia ja haluttomia puuttumaan siirtokuntalaisten toimiin.

Jopa Israelin armeijan pääesikunnan kenraalimajuri Gadi Shamni tunnusti hiljattain israelilaisessa Haaretz-lehdessä, että "juutalaisten aiheuttama väkivalta lisääntyy Juudeassa ja Samariassa [siis Länsirannalla]... Tämä on hyvin vakava ilmiö." On kuitenkin huomionarvoista, että vain vähemmistö siirtokuntalaisista käyttäytyy väkivaltaisesti.

Israel käyttää hyväkseen monimutkaista lakien ja byrokratian mekanismia ottaakseen haltuun alueita Länsirannalla ja julistaa "valtion maaksi" alueita, joita kansainvälinen yhteisö ei tunnusta Israelin valtioalueeksi lainkaan. Vuonna 1979 alkanut prosessi perustuu manipuloivaan tulkintaan ottomaanien aikaisesta vuoden 1858 maalaista. Israel valtaa maata myös julistamalla sen takavarikoiduksi sotilaallisiin tarkoituksiin tai "käyttämättömäksi ja hylätyksi joutomaaksi" sekä pakkolunastamalla maata yleishyödylliseen käyttöön.

Arvostelijoiden joukko kasvaa

Siirtokuntarakentaminen on kiristänyt Israelin ja sen lähimmän tukijan Yhdysvaltojen välejä. Israelin hallitus julkisti viime keväänä suunnitelmansa uusien asuntojen rakentamisesta Itä-Jerusalemiin samaan aikaan kun varapresidentti Joe Biden vieraili Jerusalemissa. Ulkoministeri Hillary Clintonin mukaan kyseessä oli loukkaus Yhdysvaltoja kohtaan. Tapaus osoittaa että monimutkainen siirtokuntapolitiikka ja siihen liittyvä rakentamisbyrokratia ei välttämättä ole enää Israelin valtion hallinnassa. Siitä on muodostunut "valtio valtion sisälle".

Yhdysvaltain entisen presidentin Jimmy Carterin kirja Palestine: Peace Not Apartheid on ehkä yksi vaikutusvaltaisimmista puheenvuoroista sen puolesta, että miehityksen on loputtava ennen kuin alueelle saadaan rauha. Carterin näkemyksillä on erityistä painoarvoa, sillä hänen johdollaan Israel ja Egypti solmivat rauhansopimuksen. Etelä-Afrikan legendaarinen arkkipiispa Desmond Tutu puolestaan on rinnastanut Israelin toimet miehittämillään palestiinalaisalueilla apartheidiin.

Ulkopuolisten lausunnot Israelin siirtokuntapolitiikasta on helppo torjua antisemitismiin vedoten. Viime aikoina kuitenkin joukko merkittäviä israelilaisia tutkijoita, rauhanaktivisteja ja toimittajia on puhunut siirtokuntapolitiikkaa ja miehitystä vastaan.

Lords of the Land, joka on historioitsija Idith Zertalin ja toimittaja Akiva Eldarin yksityiskohtainen tutkimus Israelin siirtokuntapolitiikasta neljän vuosikymmenen aikana, kuvaa siirtokuntaprojektia monin tavoin salakähmäiseksi.

Ilan Pappe ja Avi Shlaim kuuluvat puolestaan niin kutsuttuun Uudet Historioitsijat -koulukuntaan, joka katsoo, että vuoden 1967 jälkeinen miehitys voidaan mieltää kolonialistiseksi projektiksi, joka toimii vastoin Israelin omia intressejä. Poliitikot ja sotilaat perustelevat miehitystä ja siirtokuntapolitiikkaa turvallisuuskysymyksillä, jotka ovat vailla todellisuuspohjaa. Knessetin entinen puhemies ja poliitikko Avraham Burg väittää kirjassaan The Holocaust is Over, että useat israelilaiset johtajat ja mielipidevaikuttajat käyttävät holokaustin uhkakuvaa tarkoitushakuisesti tavalla, joka luo turhaa pelkoa ja tekee rauhan saavuttamisen mahdottomaksi.

Rauha vai Länsiranta?

Edellä olevat esimerkit kuvastavat israelilaisen yhteiskunnan sisällä virinnyttä uudenlaista ajattelua, joka perustuu ymmärrykseen, että rauha edellyttää luopumista Länsirannan miehityksestä ja siirtokunnista.

Jopa Israelin puolustusministeri Ehud Barak myönsi vuoden alussa, että jos "Jordan-joen länsipuolella on tulevaisuudessakin vain yksi poliittinen kokonaisuus nimeltä Israel, siitä tulee joko ei-juutalainen tai ei-demokraattinen valtio. Jos miljoonat palestiinalaiset eivät voi tässä blokissa äänestää, siitä tulee apartheid-valtio." Israel on tähän asti korostanut olevansa juutalainen demokratia. "Jos miljoonat palestiinalaiset eivät voi tässä blokissa äänestää, siitä tulee apartheid-valtio."

Länsirannan siirtokuntakehitys on edennyt tilanteeseen, josta ei ole helppoa paluuta. Israelilaisten mielipiteet alueesta luopumiseen ovat jakautuneet kahtia. Arviolta puolet on valmis luopumaan Länsirannasta ja siirtokunnista vastineeksi rauhasta palestiinalaisten kanssa. Toinen puoli katsoo, että pitämällä kiinni Länsirannasta varmistetaan Israelin olemassaolo. Ulkopuolisella painostuksella on saatu Israel tekemään vain kosmeettisia myönnytyksiä kansainvälisen mielipiteen muokkaamiseksi kuten tyhjentämään merkityksettömiä etuvartioasemia tai jäädyttämään joitakin jo luvan saaneita rakennushankkeita.

Jopa Yhdysvaltojen vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset kuten John Mearsheimer ja Stephen Walt osoittivat kirjassaan The Israel Lobby and US Foreign Policy. Vaikka Yhdysvallat tukee vuosittain Israelia merkittävillä summilla, tukeen ei liity erityisiä ehtoja. Ehtojen puuttuminen onkin hyvä esimerkki niin kutsutun Israel-lobbyn vaikutusvallasta.

Länsirannan siirtokunta-kehitys on edennyt tilanteeseen, josta ei ole helppoa paluuta.Kahden valtion ratkaisu

Vuosien varrella on laadittu lukemattomia aloitteita ja malleja rauhan solmimiseksi Lähi-itään. Niissä on käsitelty turvallisuusjärjestelyitä, maa-alueisiin liittyviä vaihtokauppoja, Jerusalemin kysymystä ja palestiinalaispakolaisten asemaa.

Jos Israelissa päädyttäisiin miehityshallinnon lopettamiseen ja siirtokunnista luopumiseen, tarjolla on kahden valtion malliin liittyvä 78–22-periaate. Silloin Israel omistaisi 78 prosenttia maasta Jordanjoen ja Välimeren välillä ja palestiinalaiset rakentavat valtionsa lopulle 22 prosentin osuudelle. Tähän liittyy mahdollisesti maa-alueiden vaihtoa 1:1-periaatteen mukaisesti. Israel voisi jopa pitää kiinni joistakin Vihreän Linjan lähellä sijaitsevista siirtokunnista, mikäli palestiinalaiset saisivat kompensaationa maa-alueita Israelin puolelta.

Kahden valtion ratkaisusta on käyty keskusteluja 1990-luvulta lähtien, erityisesti vuonna 1993 solmitun Oslon sopimuksen myötä. Valtaosa israelilaisista ja palestiinalaisista on periaatteessa kannattanut ajatusta. Periaatteellisesta yksimielisyydestä huolimatta ratkaisuun liittyvät yksityiskohdat kuten Jerusalemin, siirtolaisten ja pakolaisten kohtalo muodostavat ongelmavyyhden, johon on vaikea löytää yksimielisyyttä. Osapuolten on määrä asettua neuvottelupöytään tänä syksynä, mutta neuvotteluiden perusta vaikuttaa huteralta.

Israelin turvallisuuden takaaminen on Lähi-idän rauhanprosessiin keskeinen ongelma ja palestiinalaisten tulisi kahden valtion mallissa vastata rajojen koskemattomuudesta molempien valtioiden turvallisuuteen liittyvien sopimusten ja järjestelyjen kautta. Itsenäisen Palestiinan ja Israelin rajoista tehtäisiin kansainvälinen sopimus ja maiden rajojen vartiointia tarkkailisi monikansallinen joukko, jolla on oltava riittävän vahva mandaatti ja resurssit.

Länsirannasta luopumisen seurauksena luotaisiin myös eräänlainen kompensaatiopaketti siirtokuntalaisille, jotka muuttaisivat Israelin puolelle. Osa siirtokuntalaisista voisi jäädä palestiinalaisvaltion alueelle ja elää Palestiinan kansalaisina palestiinalaishallinnon alaisuudessa aivan kuten Israelin puolella olevat arabit elävät Israelin kansalaisina. Palestiinalaisten johdolta on tullut signaaleja, että näin voitaisiin menetellä. Tämä järjestely voisi ratkaista osaltaan myös niiden siirtokuntalaisten tulevaisuuden, jotka haluavat elää uskonnollisista syistä Länsirannalla.

Jerusalemin tulevaisuus on hyvin ongelmallinen, sillä kaupungin uskonnollinen, kulttuurihistoriallinen ja poliittinen symboliarvo on suuri sekä israelilaisille että palestiinalaisille. Tunnelataukset vaikeuttavat asiallista keskustelua. Sen tulevaisuudesta on esitetty kymmeniä erilaisia ratkaisumalleja. Lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää sitä, että nykyisestä Itä-Jerusalemin alueesta tulee Palestiinan poliittinen pääkaupunki ja Länsi-Jerusalem olisi vastaavasti Israelin poliittinen pääkaupunki. Vanhassa kaupungissa sijaitseva Temppelivuoren alue pysyisi ratkaisun myötä palestiinalaisten hallinnassa Itkumuurin jäädessä Israelille. Kaikilla juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon kannattajilla tulisi olla vapaa pääsy Vanhaan kaupunkiin - onhan kyse runsaan neliökilometrin kokoisesta alueesta, jonka hallinta on ratkaistavissa erikoisjärjestelyin, mikäli todellista tahtoa löytyy.

Myös pakolaisten asema edellyttää jonkinlaista vaihtokauppaa. Palestiinalaisten tulisi muovata hellimänsä ajatus pakolaisten "oikeudesta paluumuuttoon" paluuksi kotimaahansa eli uuteen palestiinalaisvaltioon.

"Mahdollisuuksien ikkuna" on hiljalleen sulkeutumassa ja vaihtoehdot näyttävät hyvin synkiltä. Nuorempi palestiinalainen sukupolvi on vähemmän kiinnostunut kahden valtion mallista kuin vanhemmat sukupolvet, jotka vielä elivät Oslon sopimuksen tuomassa toivossa. Israelin siirtokunnissa puolestaan kasvaa ideologisesti motivoituneiden siirtokuntalaisten sukupolvi, jolle siirtokunnista luopuminen ei ole vaihtoehto. Turhautuminen loputtomalta tuntuviin, tuloksettomiin neuvotteluihin voi johtaa alueella ennennäkemättömään väkivaltaiseen purkaukseen.

Olli Ruohomäki

Kirjoittaja on neuvonantaja ulkoministeriössä. Hän työskenteli erityisasiantuntijana Suomen edustustossa Ramallahissa 2005–2007.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää