Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Gayle Lemmon: Naisten perustamat yritykset muuttavat yhteiskuntaa

Martina Ahola

Afganistaniin perehtynyt toimittaja-tutkija Gayle Lemmon haluaa ravistella Afganistaniin liittyviä käsityksiä. ”Mielikuva afgaaninaisista avuttomina uhreina ei vastaa todellisuutta. He huolehtivat perheidensä toimeentulosta jo talibanhallinnon aikana, rajoituksista huolimatta.”

Naisten perustamien pienyritysten tukeminen on keino rakentaa Afganistanin yhteiskuntaa kestävällä tavalla, sanoo amerikkalainen toimittaja ja tutkija Gayle Lemmon. Hän haluaa, että sinnikkäiden afgaaninaisten tekemä työ saa ansaitsemansa tunnustuksen ja pyrkii siksi omalla työllään lisäämään maailman tietoisuutta Afganistanissa vallitsevasta todellisuudesta.

Lemmon on viettänyt useita ajanjaksoja Afganistanissa vuodesta 2005 lähtien. Tuolloin hän jätti hyvin palkatun tuottajan työnsä televisiokanava ABC:n politiikan toimituksessa. Opiskeltuaan Harvard Business Schoolissa yrityshallintoa hän alkoi tutkia yrittäjänaisia konfliktien jälkeisissä yhteiskunnissa. Afganistanin ohella Lemmon on kirjoittanut myös Bosniasta ja Ruandasta.

"Minulle tässä on kyse sellaisten tarinoiden kirjoittamisesta, joita ihmiset eivät ennestään tiedä. Ne kertovat hyvin ankarista paikoista, joissa ihmisten kohtaamat vaikeudet ovat paljon universaalimpia kuin yleensä ajatellaan." Ilman tarinoita ihmisiä on vaikea saada kiinnostumaan, koska niin monet asiat kilpailevat huomiosta.

Lemmon torjuu voimakkaasti käsityksen afganistanilaisista naisista avuttomina uhreina odottamassa pelastusta. Todellisuudessa he ovat pitäneet yhteiskunnan pyörät pyörimässä esimerkiksi insinööreinä ja lääkäreinä. "He ovat aktiivisia toimijoita, jotka tarvitsevat tukea ja ansaitsevat arvostusta tekemästään työstä."

Naisten merkitys Afganistanin vakauttamisessa perustuu Lemmonin mukaan kolmeen tekijään. Ensinnäkin naiset muodostavat lähes puolet maan 24 miljoonaisesta väestöstä, eikä heidän työpanostaan voi jättää käyttämättä. Toiseksi monet naiset ovat jo joutuneet perheiden elättäjän asemaan. Kolmanneksi naisten tienestit antavat paremmat mahdollisuudet koulunkäyntiin sekä tytöille että pojille, mikä väistämättä muuttaa yhteiskuntaa ajan mittaan.

Työmahdollisuudet Afganistanissa ovat kuitenkin heikot, työttömiä on noin kolmekymmentä prosenttia väestöstä.

Myös perinteiset ajattelumallit estävät naisten työssäkäyntiä. Oman yrityksen pyörittäminen onnistuu usein myös kotoa käsin, mikä on helpommin hyväksyttävissä. Tilastotietojen saaminen Afganistanista on vaikeaa ja tiedot ovat epävarmoja. On kuitenkin arvioitu, että vain 47 prosenttia työikäisistä naisista käy työssä, kun miesten vastaava osuus on 86 prosenttia.

Avustusmiljoonat eivät takaa tuloksia

Lemmon näkee Afganistanin jälleenrakennustyön keskeisenä rasitteena poliittisten, taloudellisten ja kehityskysymysten pilkkomisen eri lokeroihin. Politiikka korostuu usein talouden kustannuksella.

Ulkopuolisen rahoituksen ongelmat liittyvät yleensä tiukkaan aikatauluun: "Budjetti on käytettävä, raportit kirjoitettava, eikä vuorovaikutukseen paikallisten toimijoiden kanssa ole aikaa", Lemmon kiteyttää. Nopealla aikataululla tehtyjen investointien hyödyt jäävät helposti lyhytikäisiksi. Seurauksena on myös epäonnistumisia, kuten Kabuliin rakennettu naisten ostoskeskus, josta hän kirjoitti vuosi sitten The New York Times -lehteen.

Tarkoituksena oli tarjota mahdollisuus harjoittaa yrittäjyyttä pelkästään naisille tarkoitetussa paikassa. Ongelmaksi muodostui kuitenkin kauppakeskuksen syrjäinen sijainti lähinnä rakennustarvikkeiden myynnistä tunnetulla alueella. Sinne ei syntynyt luontaista asiakaskuntaa. Lisäksi myynnissä olevat tuotteet olivat tavallisille afganistanilaisille liian kalliita. Nyt ostoskeskuksen paikalla myydään jälleen rakennustarvikkeita.

Kansainvälinen yhteisö voisi parhaiten auttaa tukemalla olemassa olevien yritysten toimintaa esimerkiksi rakentamalla kontakteja tuottajien ja markkinoiden välille. "Afganistanilaiset pääsevät silloin käsiksi omiin voimavaroihinsa sen sijaan, että pysyvät riippuvaisina ulkopuolelta pumpatusta avustuksesta", Lemmon uskoo.

Konkreettisimmillaan tämä näkyy Yhdysvaltain ilmavoimien järjestämissä tarjouskilpailuissa. Tavoitteena on paitsi afgaaninaisten yritystoiminnan tukeminen, myös paikallisten hankintaverkostojen luominen Afganistanin omien turvallisuusjoukkojen varustehuollon turvaamiseksi. Alkuvaiheessa olevan hankkeen puitteissa on tarkoitus tehdä kaikkiaan 365 miljoonan dollarin arvoiset hankintasopimukset seuraavien viiden vuoden aikana. Tarjouksia pyydetään sekä isoilta yrityksiltä että pieniltä muutaman naisen työpajoilta. Samat laatuvaatimukset koskettavat kaikkia.

Tarjouskilpailu Afganistanin poliisivoimien paitojen valmistamisesta paljasti karulla tavalla käytännön vaikeudet. Yksittäistuotteita valmistaneille afgaaninaisille Yhdysvaltain armeijan vaatimukset tasalaatuisuudesta kokojen ja materiaalien suhteen olivat täysin vieraita. Myös lukutaidottomuus on iso käytännön ongelma. Yli 15 vuotiaista naisista vain 12 prosenttia osaa lukea ja kirjoittaa.

Ongelmia pyritään ratkaisemaan koulutuksella ja opastamalla. Naisten innostus osallistua koulutukseen on Lemmonin mukaan rohkaisevaa.

Naisia toimii yrittäjinä monilla eri sektoreilla. Käsityöt, kuten ompelu ovat tyypillisiä töitä, mutta myös kuljetus-, rakennus- ja konsultointiyhtiöitä on naisten hallinnassa. Kaupungeissa yrittäminen on paljon maaseutua helpompaa.

Poikkeukset muuttavat yhteiskuntaa

Lemmon viimeistelee parhaillaan ensi vuoden alussa julkaistavaa kirjaansa The Dressmaker of Khair Khana. Se kertoo nuoresta kabulilaisnaisesta, jonka perustama yritys tarjosi työtä yli sadalle naapuruston naiselle talibanhallinnon aikana.

"Tuohon aikaan Kabulissa talous oli todella romahtanut, ja yritystoiminta oli naisille lähes ainoa tapa elättää itsensä ja tukea perheitään."

Saivatko naiset siis tehdä työtä talibanin aikana?

"Monet talibanit sallivat yrittämisen niin kauan kuin kyse oli kotona tapahtuvasta toiminnasta, eikä siinä ollut osallisena miehiä. Sen sijaan torille meneminen ja tuotteiden myyminen oli riskialtista. Kirjani päähenkilö teki sen yhdessä veljensä kanssa."

Lemmon myöntää auliisti, että talibanin aikana työtä tehneet naiset olivat harvinaisia poikkeuksia. "Poikkeukset muuttavat yhteiskuntaa ja toimivat roolimalleina seuraavalle sukupolvelle", hän korostaa.

Vielä yhdeksän vuotta talibanhallinnon kukistumisen jälkeen afganistanilaiset naiset kohtaavat suuria ongelmia jokapäiväisessä elämässään, vaikka edistystä on tapahtunut.

"En missään tapauksessa vähättele sitä, miten vaikeaa afganistanilaisnaisten elämä on. Perheväkivalta on iso ongelma, samoin odottavien äitien terveydenhoito. Maassa on naisia, joilla ei ole mitään liikkuvuutta, ei mahdollisuutta opiskella eikä minkäänlaisia yksilöllisiä ihmisoikeuksia."

Naisten työssäkäynti edellyttää aviomiehen, isän tai veljen hyväksyntää. Usein lupaa käydään pyytämässä myös koko yhteisön johtajalta. Naisyrittäjyyden kehittyminen edellyttää herkkää tasapainoa perinteiden ja toimeentulon välillä. Monet afganistanilaiset perheet ovat varsin suuria. Jopa 15 perheenjäsenen elättäminen on miehille raskas tehtävä. Tässä suhteessa pienikin apu on usein tervetullutta. Naisten työssäkäynti edellyttää aviomiehen, isän tai veljen hyväksyntää. Usein lupaa käydään pyytämässä myös koko yhteisön johtajalta.

Uutisvirta vääristää

Lemmon ihmettelee, miksi naisiin liittyvät uutisaiheet nähdään pehmeinä. "En ole koskaan ymmärtänyt sitä. Naiset eivät tee sääntöjä, mutta heidän täytyy elää niiden mukaan; he eivät käy sotaa, mutta heidän täytyy selvitä siitä. Ja jostain syystä sitä pidetään pehmeänä asiana, koska naiset eivät tartu aseisiin.[...] Perheiden hengissä pitämiseen konfliktin aikana ei liity mitään pehmeää."

"Tämän ajattelutavan korjaaminen on todennäköisesti asia, joka motivoi minua enemmän kuin mikään muu."

Mutta miksi olemme saaneet niin väärän kuvan Afganistanin tilanteesta?

"Uskon, että kyse on lähinnä parista tekijästä. Ensinnäkin Afganistanissa olevien toimittajien on tehtävä uutisjuttuja turvallisuusaiheista, erityisesti jos paikalla on oman maan joukkoja." Näin ollen aikaa ei jää reportaasien tekoon ihmisten todellisesta elämästä. Toisaalta usein toimittajat itsekin haluavat tehdä juttuja, jotka pääsevät lehden etusivulle. Sota-aiheet myyvät hyvin.

Olennaista on myös oleskelun lyhyys. Toimittajat lennätetään maahan korkeintaan kuukaudeksi. Näin ollen he eivät myöskään kykene luomaan tarvittavia suhteita.

Pitkiä aikoja Afganistanissa viettänyt Lemmon kertoo voittaneensa ihmisten luottamuksen vasta ajan mittaan. Hän myös puhuu darin kieltä auttavasti, mikä edistää osaltaan vuorovaikutuksen syntymisestä.

Omenoita Intiaan

Afganistan myi viime joulukuussa ensimmäisen erän omenoita Intiaan. Maiden välistä sopimusta pidettiin tärkeänä merkkipaaluna ja sitä juhlittiin näyttävästi. "Tänään tehdään historiaa", maatalousministeri Mohammad Asif Rahimi sanoi Kabulin lentokentällä pidetyssä lehdistötilaisuudessa. Afganistan on aiemmin vienyt pieniä määriä hedelmiä ja vihanneksia Persianlahden maihin.

Afganistanin maataloussektori on kärsinyt pahoin kolmekymmentä vuotta jatkuneesta sotatilasta ja monet viljelijät ovat ryhtyneet tuottamaan oopiumia, josta saatavien tulojen kanssa muut kasvit eivät pysty kilpailemaan. Uutistoimistojen haastattelemat viljelijät kertoivat ansaitsevansa vientiomenoista noin neljä kertaa enemmän kuin kotimaahan myydyistä.

Lemmon pitää täysimittaista vientiä varsin kaukaisena mahdollisuutena. Hän muistuttaa Afganistanin perinteisistä vientituotteista, maineikkaista granaattiomenoista, manteleista, rusinoista ja muista kuivatuista hedelmistä. "Näiden tuotteiden markkinoinnille on olemassa todelliset mahdollisuudet, mutta niiden pitää olla vientilaatuisia. Afganistanilaiset tuotteet joutuvat kilpailemaan muun muassa pakistanilaisen, iranilaisen ja turkkilaisen tuotannon kanssa. Kilpailu on kovaa sekä vienti- että tuontimarkkinoilla."

Tuominen Iranista, Kiinasta tai Pakistanista on usein halvempaa kuin tuottaminen Afganistanissa, mikä jarruttaa osaltaan paikallisen tuotannon kehittymistä. Tuotannon kalleudelle on monta syytä: Afganistan on sisämaavaltio, sen infrastruktuuri on täysin tuhoutunut, energiansaanti on hyvin rajallista, samoin veden. Turvallisuusongelmat lisäävät osaltaan kustannuksia, samoin kuljetus, varsinkin kun polttoaine on äärimmäisen kallista.

Markkinoille pääsyn vaikeus sekä kohtuuhintaisen rahoituksen ja tiedon puute ovat yrittäjyyden suurimmat esteet. Esimerkiksi kanadalainen Peace Dividend Trust tekee työtä yhteyden luomiseksi tuottajien ja paikallisten markkinoiden välille ja samaa työtä tehdään myös Euroopan ja Yhdysvaltojen markkinoilla. Lisäksi meneillään on myös joitain reilun kaupan aloitteita. "Keskusteluja siis käydään, mutta markkinoillepääsyä on erittäin vaikea kehittää isossa mittakaavassa", Lemmon toteaa.

-------------------------------------

Afganistanin talous toipuu hitaasti

Afganistanin talous on toipumassa vuosikymmeniä kestäneen konfliktin jälkeen. Taloustilanne on kohentunut merkittävästi vuodesta 2001, jolloin talibanhallinto kukistui, lähinnä kansainvälisen avun, maataloussektorin toipumisen ja palvelusektorin kasvun ansiosta. Maan bruttokansantuotteen arvioidaan kasvaneen viime vuonna 3,4 prosenttia.

Afganistan on äärimmäisen köyhä maa, väestöstä noin 38 prosenttia elää köyhyysrajan alapuolella.

Rikollisuus, turvattomuus, heikkohallinto ja maan hallituksen kyvyttömyys ulottaa oikeusturva maan eri osiin heikentävät talouskasvua vielä pitkään.

Bruttokansantuotteesta 31 prosenttia tulee maataloudesta, 26 prosenttia teollisuudesta ja 43 prosenttia palveluista. Luvuissa ei ole huomioitu mittavaa oopiumin tuotantoa.

Afganistanin tärkeimmät kauppakumppanit ovat naapurimaat Pakistan ja Intia. Vienti on vaatimatonta suhteessa tuontiin. Viennin arvo oli viime vuonna 547 miljoonaa dollaria, kun taas tuonnin arvo ylitti viisi miljardia dollaria.

Maa vie lähinnä maataloustuotteita ja käsitöitä, villaa, puuvillaa, nahkoja ja turkiksia sekä jalo- ja korukiviä. Tärkeimmät tuontitavarat ovat koneita, ruokaa, tekstiilejä ja öljytuotteita.

LÄHDE: CIA WORLD FACTBOOK (LUVUT ARVIOITA VUOSILTA 2008 JA 2009)


 
Ulkopolitiikka 3/2010

Suomi on huipulla

Teija Tiilikainen

"Venäjällä käytetään isoja työkaluja"

Niina Sarkonen

Kiina-ilmiö iski Länsirannalle

Martina Ahola

Länsirannikon pehkua

Joonas Pörsti

USA pitää kiinni opiskelijoista

Martina Ahola

Pietari valmistautuu vallanvaihtoon

Daniil Tsygankov

Suurten suunnitelmien kaupunki

Daniil Tsygankov

Kuvernöörien vaihtoviikot

Joonas Pörsti

Venäjä yrittää loikata nopealle raiteelle

Katri Pynnöniemi

Uuden yhteistyön avaimet Itämerellä

Fjodor Lukjanov

Kruunu pärjää omillaan

Juhana Vartiainen

Israelin siirtokunnat rauhan esteenä

Olli Ruohomäki

Lähi-itä katsoo nyt Turkkiin

Johanna Nykänen

Ryhmäkuria ja ihmisoikeuksia

Sirpa Nyberg

Diplomatia 2.0

Martina Ahola

Verkkotunnusten valtiaat

Yrjö Länsipuro

Gayle Lemmon: Naisten perustamat yritykset muuttavat yhteiskuntaa

Martina Ahola

Kolonialistiset rajat murtuvat Sudanissa

Pasi Nokelainen

Uuden energiatalouden kynnyksellä

Thomas Spencer

Kirjavieras: Itsetunnon kohennusta eurooppalaisille

Joonas Pörsti

Kirjatutka: Euroopan kokaiinihimo koukuttaa Afrikkaa

Kukka-Maria Kuisma

Kirjatutka: Ruotsille rohkeampaa peliä EU-kentällä

Kaisa Korhonen

Kirjatutka: Avun imperatiivi

Niina Sarkonen

Kirjatutka: Pysyvästi paossa

Satu Nieminen

Kirjatutka: Verkostot kutovat tulevaisuutta

Ulla Anttila

Kirjatutka: Kapina Meksikossa

Pekka Wahlstedt

Afganistanin sodan pojankasvot

Noora Kotilainen

Obaman toivo muuttui tragediaksi

Markku Ruotsila

Pelkona Pandoran lippaan aukaisu

Pasi Nokelainen

Suomalaisten uusi työkenttä?

Pasi Nokelainen

Sisäisiä ja ulkoisia voimia

Pasi Nokelainen