Kirjavieras: Itsetunnon kohennusta eurooppalaisille

John McCormick: Europeanism. Oxford University Press 2010, 251 s.

Joonas Pörsti

Eurooppalaisilla on vahva yhteinen arvopohja, joka jää liian helposti pimentoon Euroopan unionia koettelevissa kriiseissä, väittää John McCormick uutuuskirjassaan. Tutkimusjohtaja Hanna Ojasen mielestä kirjaan listatut eurooppalaiset arvot tuntuivat hieman mainosmaisilta.

Euroopan yhdentymisen epäilijät muistuttavat mielellään, minkälaisesta tilkkutäkistä maanosa muodostuu. EU:n jäsenmaissa puhutaan kymmeniä kieliä, eikä savolainen perinneruoka maistu Italian pääministerille.

Euroopan unionin on vaikea muodostaa yhteistä poliittista kantaa, kun jokainen jäsenmaa pelaa omaan pussiinsa. Ulkopolitiikassa moniäänisyys näyttäytyy heikkoutena, ja Kiinan kaltaiset kilpailevat suurvallat mittaavat hyödyn itselleen.

Brittiläinen politiikan tutkimuksen professori John McCormick on sotajalalla näin ajattelevia dissidenttejä vastaan. Edellisessä kirjassaan The European Superpower Indianan yliopistossa Yhdysvalloissa työskentelevä McCormick esitti, että Euroopalla on kaikki mahdollisuudet nousta supervallaksi alkaneella vuosisadalla. Maanosan valttina on suostutteluun ja diplomatiaan perustuva pehmeä valta, jota usein aliarvioidaan sotilasvoiman rinnalla.

Uudessa kirjassaan Europeanism McCormick tarkentaa, minkälaisen arvopohjan varaan Euroopan yhteinen politiikka voidaan rakentaa. Hän kokoaa listan 17 arvosta ja normista, jotka kuvaavat eurooppalaisuutta.

Eurooppalaisuutta edustavat esimerkiksi kestävä kehitys, julkiset hyvinvointipalvelut, kosmopoliittisuus ja maallistuminen. Eurooppalaiset vastustavat kuolemanrangaistusta ja puolustavat rikollisten oikeuksia sekä arvostavat vapaa-aikaa työn rinnalla. He tavoittelevat filosofi

Immanuel Kantin hengessä "pysyvää rauhaa" ja panostavat siksi kansainväliseen yhteistyöhön asevoimien sijasta.

Kirjan katsannossa tämä eurooppalaisuuden piiri ulottuu 40:een Euroopan maahan, mukaan lukien Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Moldovaan. Ulkopuolelle jäävät Venäjä, Turkki ja Kaukasuksen alue.

Esipuheessa McCormick lupaa provosoida lukijaa "epäkonventionaalisilla ajatuksilla". Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkimusjohtajan tehtävissä viime vuodenvaihteessa aloittanut Hanna Ojanen ei löytänyt kirjasta mitään näin yllättävää. Kirjan suorasukainen lähestymistapa kelpasi kuitenkin hyvin keskustelun pohjaksi.

UP: Mitä ajattelet kirjan väitteestä, että Eurooppaa yhdistävät liberaalit ja edistykselliset arvot ja aatteet?

Ojanen: Voi hyvin olla, että Euroopassa tällaiset arvot ovat voimakkaammin edustettuna kuin jossain muualla. Mutta miksei eurooppalaisuuteen voisi kuulua kielteisiäkin asioita, esimerkiksi kolonialismin aikana hallinnut vääränlainen ylemmyydentunto, kuvitelma siitä että olemme maailman napa.

Nyt kirja kuvaa eurooppalaisuutta hyvin myönteisessä valossa. Eurooppa voitaisiin yhtä hyvin nähdä aggressiivisena, omaa etua tavoittelevana tai ristiriitaisena maanosana.

Kirjaa vaivaa toisaalta aikaperspektiivin puute. Kirjoittaja kuvaa tilannetta kirjoittamisajankohtana vuonna 2009, eikä osaa kuvata mihin kaikki voisi olla menossa.

McCormick väittää kyselytutkimuksien perusteella, että eurooppalainen yhteenkuuluvuuden tunne on kasvussa. Nuorilla eurooppalaisilla on hänen mukaansa enemmän yhteistä arvopohjaa kuin vanhemmalla sukupolvella.

Kiinnostavaa on pohdinta, onko sellaista yhteistä eurooppalaista tilaa, jossa arvot välittyvät ja kulkevat. Kirjassa viitataan Habermasin esittämään ajatukseen, jonka mukaan Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset synnyttivät eurooppalaisen tilan vuonna 2003.

Onko 2000-luvulla merkkejä yhteisen eurooppalaisen tilan vahvistumisesta?

Yhteinen eurooppalainen tila on näkynyt välähdyksittäin esimerkiksi globalisaation vastaisena liikkeenä vuosituhannen vaihteessa ja Lissabonin sopimuksesta käydyssä keskustelussa.

Suomessa poliitikot selittivät ensin, ettei Lissabonin sopimuksesta tarvita kansanäänestystä, koska se ei muuta unionia. Kun Ranskassa ja Hollannissa päätettiin järjestää kansanäänestys, se auttoi myös Suomessa ihmisiä näkemään, ettei hallituksen tulkinta voinut olla ainoa oikea. Sopimukseen täytyi liittyä jokin muutos.

Julkisen eurooppalaisen tilan syntyminen merkitsee, ettei ole enää yhtä kansallista foorumia, jolla asioita voidaan perustella tai ratkaista muista riippumatta.

Keistä eurooppalaiset eroavat? Kirjassa verrattiin eurooppalaisuutta paljon amerikkalaisuuteen.

Voi hyvin olla, että kirja kertookin käänteisesti enemmän Yhdysvalloista kuin Euroopasta, tai amerikkalaisen identiteetin kehittymisestä tietoisesti ei-eurooppalaiseksi. Kirjan taustaoletus on, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat erilaisia eikä transatlanttisilla suhteilla ole siksi suurta tulevaisuutta.

Kiinalainen näkisi länsimaalaiset kuitenkin varmaan hyvin samankaltaisina. Olisikin kiinnostavaa lukea kiinalaisen kirjoittajan kirja eurooppalaisuudesta ja katsoa, minkälaiset arvot siinä nousisivat etualalle.

Arvostelijoiden mukaan yhteinen eurooppalainen perintö on keinotekoista ja sen varaan rakennetut instituutiot ovat heikkoja.

On toki helppo naureskella jollekin pateettiselle yhteiseurooppalaiselle hymnille ja muille vastaaville yrityksille. Antaisin kuitenkin enemmän arvoa eurooppalaisille instituutioille.

Juuri tässä näkyy miten nopeasti kirjan nyt-hetki on mennyt ohi, kun se ei katso tulevaisuuteen.

Kirja korostaa Euroopan roolia ilmastopolitiikan edelläkävijänä, mutta viime joulukuisen Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeen tilanne näyttää aivan toisenlaiselta. Toisaalta eurooppalaisissa instituutioissa on tapahtunut edistystä Lissabonin sopimuksen jälkeen. Parlamentin valta on vahvistunut ja Euroopalle rakennetaan yhteistä ulkoasiainhallintoa.

Kirja kuvaa, miten eurooppalaiset ovat vuosisatojen ajan samastuneet siihen auktoriteettiin, joka vaikuttaa heihin eniten: kirkkoon, aristokratiaan, kuninkaallisiin tai kansallisvaltioon. Jos tätä argumenttia jatkaa, ihmiset voivat vastaisuudessa nähdä itsensä selkeämmin Euroopan unionin kansalaisina, jos unioni vaikuttaa enemmän heidän elämäänsä.

Heijastaako lista eliitin projektia siitä, minkälainen Euroopan tulisi olla?

En näkisi listaa niin. Esimerkiksi uudentyyppinen perhemalli ei ole missään mielessä yleiseurooppalainen tavoite, ja silti se kuvaa eurooppalaisuutta.

Entä onko EU siviilivalta? Tästäkin voidaan olla eri mieltä, jos katsoo minkälaisia keinoja EU-maat käyttävät maailmalla. Konventionaalisen näkemyksen mukaan EU on käyttänyt pehmeitä keinoja ja Yhdysvaltoihin verrattuna sen sotilasvoimat ovat niin pienet, ettei niillä ole juuri merkitystä.

Mutta toisaalta myös Yhdysvalloilla on ollut paljon pehmeää kulttuurista valtaa eivätkä Euroopan valtit tällä alueella ole niin selviä. Tästä syystä monet ovat Euroopassa katsoneet, että EU:n tulisi vahvistaa yhteistä puolustustaan ja valmiuttaan voimankäyttöön.

Voi myös kysyä, mitä eurooppalaista kestävässä kehityksessä on. Nyt näyttää siltä, että Eurooppa ei saa suuria toimijoita puolelleen ympäristöasioissa.

Kirjoittajan listaamista asioista maallistuminen on ehkä valtatrendi Euroopassa, mutta esimerkiksi Puola poikkeaa linjasta.

Missä määrin Suomi edustaa eurooppalaisuutta tämän listan valossa?

Suomalaisesta näkökulmasta mikään kirjoittajan listaamista asioista ei ole mahdoton. Hyvinvointiyhteiskunnan korostaminen sopii niistä ehkä selkeimmin Suomeen, vaikka siinä on tapahtunut muutoksia.

Eurooppalaiset ovat olleet vastakkain Yhdysvaltain voimapolitiikan kanssa Korean ja Vietnamin sodasta saakka. Jakautuiko Eurooppa suhtautumisessa Irakin sotaan?

Näen Irakin sodan eurooppalaisittain enemmän yhdistävänä vaiheena. George W. Bush ehkä pyrki siihen, että Eurooppa olisi jakautunut. Euroopan maat laativat kuitenkin sodan seurauksena yhteisen turvallisuusstrategian, perustivat valmiusosastoja ja pääsivät sopuun luonnoksesta perustuslailliseksi sopimukseksi.

Gallupien mukaan amerikkalaiset ovat patrioottisempia kuin eurooppalaiset. Kirjoittaja päättelee, että EU-kansalaiset asettavat eurooppalaisuuden isänmaallisuuden edelle.

Esimerkiksi Italiassa on oltu 1950-luvulta lähtien ylpeämpiä eurooppalaisuudesta kuin oman maan kansalaisuudesta. Taustalla on Italian fasistimenneisyys, maassa ei arvosteta oman maan armeijaa tai poliisivoimia.

Italiassa valtio on ollut niin heikko, ettei siitä ole ollut suurta hyötyä kansalaisille, ja muut valtarakenteet ovat olleet vahvempia. Suomessa oma valtio on ollut sen sijaan jo pitkään vankka ja hyvässä huudossa.

Voisiko käydä niin, että Kreikan luottolaman kaltainen kriisi erottaisi eurooppalaisia toisistaan, jolloin rakennelma hajoaa?

Uskoisin enemmän siihen, että kriisit yhdistävät kuin hajottavat eurooppalaisia, vaikka joku vastustaa aina talouden pelastushankkeita sillä, että kriisi on maan omaa syytä. Kriisit eivät kuitenkaan hajota unionia, vaan lisäävät solidaarisuutta.

Kun autamme muita maita, edellytämme samalla, että muut ovat meille solidaarisia jossain toisessa tilanteessa. Toisille on tärkeää solidaarisuus energia-asioissa, toisille maahanmuuttoasioissa. Kriisit voivat johtaa siihen, että katsomme mitä me voisimme haluta tai tarvita muilta.

Kirjoittajan mukaan Euroopan yhdentyminen edustaa jo antiikissa syntynyttä kosmopoliittisuuden ideaa, jonka mukaan asioita ei tule tarkastella vain paikallisen edun näkökulmasta.

En uskaltaisi luvata, että tämä on eurooppalaisuuden kantava voima. Eiköhän ihmisten oma etu nouse aina jossain vaiheessa mieleen. Toisaalta ehkä eurooppalaiselle lukijalle on tarkoituskin tulla tällainen reaktio, kun kirjassa kuvataan eurooppalaisuutta niin myönteisessä valossa ja meitä niin paljon muita edistyksellisempinä.

Mikä eurooppalaisia yhdistää sinun mielestäsi eniten?

Eurooppalainen identiteetti on lopulta suhteellinen ominaisuus, sitä ei ole konkreettisesti olemassa, vaan monet luetelluista arvoista yhdistävät meitä myös muun maailman ihmisiin.

Toisaalta on kiinnostavaa pohtia, mistä tulee se tuttuuden tunne, kun tapaan jonkun saksalaisen. Taustalla on yhteinen kulttuuri, käsitys historiasta, samantyyppinen koulutusjärjestelmä ja samanlaiset elämänkokemukset, kun valtiotkin ovat samankaltaisia.

Omasta mielestäni tiedon ja koulutuksen arvostaminen edustavat olennaisesti eurooppalaisuutta. Myös kieli yhdistää: vaikka puhumme eri kieliä, tunnistamme ne eurooppalaisiksi. Samoin eurooppalaisen musiikin erottaa muista musiikkiperinteistä.

Voisikin kysyä, onko kulttuurin, taiteen ja tieteen aloilla merkitystä. Entä miten tiedotusvälineisiin suhtaudutaan eri maissa? Olisin kaivannut tällaisia asioita mukaan eurooppalaisuuden käsitteen alle.

Kirjan listaamista asioista ehkä hyvinvoinnin malli ja uudenlaisen identiteetin muovautuminen yhdistävät eurooppalaisia eniten. Euroopassa on tapahtunut viime vuosikymmeninä paljon ja Euroopan unioni muovautuu jatkuvasti.

Tähän ilmeisesti liittyy kirjoittajan ajatus, että eurooppalainen identiteetti ylittää nykyisin kansalliset rajat.

Kirjassa kuvataan nykyistä Euroopan unionia jonkinlaisena pitkän kehityksen "viimeisenä ja lopullisena" päätepisteenä. Mutta on vaikea nähdä, että kehitys voisi pysähtyä Euroopan unioniin. Kirjassa ei anneta vihjettä, mihin tämä kaikki johtaa. Mitä tapahtuu, kun vaikkapa kiinalaiset arvot alkavat joskus vaikuttaa Euroopassa?

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää