Kirjatutka: Avun imperatiivi

Juha Suoranta: Piilottajan päiväkirja, Like (Into-pamfletti) 2010, 142 s.

Niina Sarkonen

Aivan tavallisena maanantaina viime vuoden maaliskuussa tamperelainen kasvatustieteiden professori Juha Suo­ranta sai sähköpostin, jonka seurauksia hän tuskin arvasi. Viestissä pyydettiin auttamaan suomalaisessa vastaanotto­keskuksessa asuvaa 17-vuotiasta afga­nistanilaispakolaista Ashraf Sahilia, jota uhkasi lähipäivinä karkotus Kreikkaan Dublinin sopimuksen perusteella. Krei­kassa turvapaikanhakijat asuvat täpö­täysissä vankiloissa tai kadulla. Ihmisoi­keusjärjestö Amnestyn raporttien mu­kaan he joutuvat myös toistuvasti polii­sin väkivallan kohteiksi.

Jokainen meistä voi saada tällaisen pyynnön jonain päivänä sähköpostiinsa, ja houkutus poistaa viesti enempää ajat­telematta on suuri. Suoranta päätti kui­tenkin selvittää, mistä on kyse.

Sahil oli viranomaisten papereissa ”kadonneeksi merkitty ja tavattaessa pidätettävä”, mutta turvapaikkahake­muksessa ei ollut otettu huomioon, että hän on alaikäinen. Alle 18-vuotiaita ei saa Suomen lain mukaan karkottaa maasta. Suoranta soitti Sahilille ja tarjo­si apuaan, sillä hänellä oli tyhjä asunto Tampereella, jossa Sahil voisi asua kun­nes tilanne selkenee. Sahil empi vieraan miehen tarjousta, mutta vastasi lopulta myöntävästi. Siitä illasta lähtien Suoran­ta koki, että Sahilin kohtalo on hänen käsissään. Vastuu painoi.

Seuraavien kuuden kuukauden ta­pahtumat, ilon ja kiukun aiheet sekä ajatukset on kirjattu Piilottajan päiväkirjaan.

Muiden ihmisten vähäinen kannus­tus yllätti Suorannan. Monet tunnusti­vat, että auttaminen on hieno asia, mutta miksi vastustaa virkavaltaa? Suo­ranta ajattelee samalla tavoin kuin aka­temiaprofessori Martti Koskenniemi; moraalinen harkinta on nyky-Suomessa vähissä. Koskenniemi moitti suomalais­ten valikoivaa viranomaisuskoa isoäitien käännyttämistä koskeneessa keskuste­lussa: ”Kyvyttömyys toimia oikein tilan­teessa, jossa ei ole mitään todellista eri­mielisyyttä siitä, mitä ’oikein toimimi­nen’ merkitsisi, ilmentää suomalaiseen yhteiskuntaan juurtunutta passiivisuutta tai kyynisyyttä.”

Suoranta muotoilee asian vielä suo­rasanaisemmin: ”Auttaminen on vaikeaa, etenkin Suomessa, jossa tärkein asia on aina oma etu ja asioiden näen­näinen sujuminen, vaikka ne todellisuu­dessa, läheltä sihdaten, menisivät päin helvettiä.”

Käytännön esimerkki tästä on EU-maiden allekirjoittama Dublinin sopi­mus, jonka mukaan turvapaikkahake­mus on käsiteltävä maassa, johon hakija on astunut ensimmäiseksi EU-alueella. Sopimus antaa kuitenkin mahdollisuu­den käsitellä hakemus myös jossain toi­sessa maassa, mutta Suomi ei käytä tätä mahdollisuutta hyväksi. Maahanmuut­toviraston johtajan Jorma Vuorion pe­rustelu pysäyttää: ”Se, että turvapaikan­hakijalla olisi Suomessa paremmat olta­vat, ei ole peruste vaatia hakemuksen käsittelyä täällä.”

Voisiko Suomen kansalaisella olla oikeus vaatia oikeutta ja kohtuutta lä­himmäisen puolesta? Lakien ja asetusten taakse on helppo piiloutua sillä perus­teella, että valtio vastaa toisen ihmisen auttamisesta. Mutta valtio suojelee vain omia kansalaisiaan.

Suoranta kysyy oikeutetusti, miten suomalaisten omat siirtolaisuuden koke­mukset ovat voineet jo unohtua. Suomi sulkee portit ihmisiltä, jotka tulevat so­dan jaloista, samankaltaisista olosuhteis­ta kuin Karjalan evakot. Entä ne kym­menet tuhannet Ruotsiin lähetetyt sota­lapset, joille vanhemmat halusivat antaa paremmat eväät elämään?

Kirjan esiin nostamien kysymysten taustalla kummittelee australialaisen fi­losofin Peter Singerin kysymys: Miten kallis on vieraan ihmisen henki? Jos voin pelastaa jonkun kuolemalta lahjoitta­malla kerran kuussa pari kymppiä kehi­tysyhteistyötä tekevälle järjestölle, onko minulla velvollisuus tehdä se? Singerin mukaan kärsimys on estettävä, jos siihen on mahdollisuus.

Niina Sarkonen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka valmistelee dokumenttielokuvaa Ruotsista käännytettyjä turvapaikanhakijoita suojelevasta Alsiken luostarista.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää