Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Suomi on hukannut pelisilmän idänsuhteissa

Helena Rytövuori-Apunen: Unionin ajan idänpolitiikka. Edita, Kleio 2007, 339 s.

Sinikukka Saari


Erikoistutkija Helena Rytövuori-Apunen tarkastelee laajemmalle suomalaiselle lukijakunnalle suunnatussa kirjassaan Unionin ajan idänpolitiikka kriittisesti Suomen EU-jäsenyyden aikaista Venäjän-politiikkaa.

Kirjassa paneudutaan kiperien poliittisten kysymysten kautta Venäjän ulkopolitiikan sekä toisaalta Suomen nykyisen idänpolitiikan perusteluihin ja toimintatapoihin. Esimerkkeinä toimivat niin Kosovon kriisi, patsasmellakat Virossa, Tšetšenian sota kuin Suomen Nato-optiosta käyty keskustelukin.

Rytövuori-Apusen mielestä Suomi on epäonnistunut unionin aikaisessa idänpolitiikassaan piiloutumalla yhteisten EU:n kantojen taakse ja hukkaamalla kylmän sodan erityissuhteesta kumpuavan hiljaisen tiedon ja luottamuksen pääoman. Suomalaisilla toimijoilla ei ole enää tarvittavaa ”pelin tajua”, mikä näkyy käytännössä ylimielisenä, abstrakteja normeja korostavana ”nuorsuomalaisena” asenteena. Tekijän mukaan Suomen politiikan muutos on pantu merkille myös Moskovassa.

Vaihtoehdoksi tälle näköalattomalle politiikalle Rytövuori-Apunen tarjoaa nykyistä politiikkaa myötätuntoisempaa ja ymmärtävämpää suhtautumista Venäjän arvoihin, intresseihin ja poliittisiin vaatimuksiin. Paluusta kylmän sodan aikaisiin ”luottamuksellisiin suhteisiin” hän ei toki haaveile: nykypäivän luottamus tulisi rakentaa ennen kaikkea aloitteelliselle ja toimivalle pienen ja suuren maan naapuruudelle. Käytännössä tällaista politiikkaa rakennettaisiin ennen kaikkea liikkumisen ja yhteistyön esteitä purkamalla.

Argumentointi on terävää ja kriittiset pointit ovat selkeästi perusteltuja. Kirja on kuitenkin valjastettu niin perusteellisesti haastamaan Naton ja EU:n yhteisen rintaman perään haikailevat tahot, että esitys uhkaa kääntyä turhan mustavalkoiseksi.

Loppupäätelmät tuntuvat paikoin ohjaavan itse analyysia eikä toisin päin, kuten on tapana. Valintaa voi tietenkin perustella sillä, että kyseessä ei ole tiukan akateeminen teos, vaan kirja on nimenomaisesti tarkoitettu yleiseksi keskustelun avaukseksi Suomen idänpolitiikasta.

Rytövuori-Apunen avaa ansiokkaasti venäläistä keskustelua Suomen poliittisesta linjasta. Kirjan keskeisenä aineistona on käytetty venäläisten politiikan tutkijoiden ja asiantuntijoiden haastatteluja.

Kuvatessaan poliittisten kiistakysymysten kehitystä kirja näyttää tukeutuvan ennen kaikkea Venäjän virallisiin lausuntoihin. Vaikka viralliset lausunnot ovat epäilemättä tärkeitä ”puhetapahtumia”, tulisi niitä kuitenkin analysoida kriittisesti myös yleisemmässä kontekstissa.

Kiistakysymysten kuvauksissa hieman moniulotteisempi ja lähdekriittisempi ote olisikin ollut paikallaan. Mikäli kirjoittaja olisi esimerkiksi avannut venäläistä keskustelua kaksinaismoraalista samalla terävyydellä kuin suomalaista Nato-keskustelua, olisi Venäjän politiikan kuvaus muuttunut monisyisemmäksi.

Tietystä asenteellisuudesta huolimatta kirja on ansiokas ja oivaltava teos tärkeästä aiheesta. On harmillista, että se tuntuu jääneen julkisuudessa muiden vastikään julkaistujen Venäjää käsittelevien kirjojen varjoon. Kirjan aihepiiristä keskustelua käydään jo nyt aktiivisesti.

Rytövuori-Apusen kritiikki Suomen ulkopoliittista johtoa kohtaan on ristiriidassa esimerkiksi toimittaja Tuomo Lappalaisen näkemyksen kanssa. Lappalaisen mukaan johto on käsitellyt Venäjää koko 2000-luvun silkkihansikkain (SK 4/2008). Toisaalta Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kivinen jakaa samassa lehdessä Rytövuori-Apusen huolen Suomen passiivisesta asenteesta Venäjää kohtaan.