Marraskuun toisena päivänä demokraatit kokevat kaiken todennäköisyyden mukaan valtaisan vaalitappion Yhdysvaltain kongressivaaleissa. Miltei kaikki mielipidetiedustelut ovat jo jonkin aikaa kertoneet, kuinka yli 50 prosenttia äänestäjistä aikoo tukea presidentti Barack Obamaa haastavia republikaaneja.
Toisin kuin kaksi vuotta sitten, Obama itse on nyt vetämässä puoluettaan alas tappioon. Hänen oma kansansuosionsa on kertakaikkisesti romahtanut, ja useat hänen puolueensa ehdokkaat ottavat entistä suurempaa etäisyyttä ennen valttinaan pitämäänsä mieheen, jotteivät itse tulisi kukistetuiksi.
Sen jälkeen, kun moderneja mielipidetiedusteluja alettiin 1930-luvulla tehdä, ei yhdenkään Obaman edeltäjän kannatus ole syöksynyt yhtä nopeasti yhtä alas ja myös pysynyt yhtä kauan yhtä alhaalla. Tällä hetkellä enää alle puolet amerikkalaisista hyväksyy Obaman toiminnan presidenttinä; peräti 55 prosenttia pitää häntä sosialistina ja 56 prosenttia liian vasemmistolaisena, kertovat National Review Onlinen heinäkuussa ja Weekly Standardin syyskuussa teettämät selvitykset.
Niin syväksi on kansan epäluottamus käynyt, että CNN:n tiedustelujen mukaan 45 prosenttia kaikista amerikkalaisista pitää nyt George W. Bushia sittenkin Obamaa parempana presidenttinä. Vain 47 prosenttia katsoo Obaman edelleenkin edeltäjäänsä paremmaksi. Jos marraskuun alussa pidettäisiin presidentin- eikä kongressivaalit, Bush voisi hyvinkin voittaa Obaman. Vielä vuosi sitten Obama olisi voittanut CNN:n mukaan Bushin yli kahdellakymmenellä prosenttiyksiköllä.
***
Miten tässä näin pääsi tapahtumaan? Eikö Obama ollut kaikkien rakastama, maansa – ja koko maailman – pelastaja, jonka valitsemalla amerikkalaiset lopultakin osoittivat tulleensa järkiinsä? Ovatko amerikkalaiset taas tyhmentyneet?
Itsestäänselvyytenä kaupiteltu kliseinen selitys osoittaa yli yhdeksän prosentin työttömyyteen ja Obaman hallinnon kyvyttömyyteen lopettaa maansa talousahdinko. Niin houkutteleva kuin tämä selitys eurooppalaiselle vasemmistoälymystölle ja siltä oman ajattelunsa lainaaville onkin, sille ei ole mitään tieteellistä perustetta.
Päinvastoin, tutkimukset osoittavat, että kasvava epäluottamus Obamaa kohtaan on seurausta Obaman harjoittamasta politiikasta, tämän valikoimista linjauksista ja tavasta hallita. Konservatiivisen Resurgent Republic -järjestön vast’ikään teettämissä tutkimuksissa tätä mieltä oli republikaaneista 85 prosenttia, sitoutumattomista 59 ja kaikista amerikkalaisista 52 prosenttia. Demokraateista vain 16 prosenttia ajatteli näin.
Vuoden 2008 vaalikampanjansa aikana Barack Obama osoittautui harvinaisen kaunopuheiseksi mieheksi, jolla oli kyky vedota amerikkalaisiin yli puolue-, etnisten ja uskonnollisten rajojen. Hän innosti lupaamalla uutta alkua ja niiden raastavien kulttuurisotien taakse jättämistä, jotka ovat jakaneet Yhdysvallat kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin sitten kylmän sodan päättymisen. Tässä oli Obaman suuri lupaus – lupaus kansakunnan yhdistämisestä ja vanhan vihanpidon unohtamisesta.
Obaman suuri tragedia on siinä, että hän ei ole pystynyt perustelemaan omia poliittisia hankkeitaan tavoilla, jotka sopivat kansan enemmistön arvoihin ja prioriteetteihin. Presidenttinä hän on kuitenkin osoittautunut teknokraatiksi ja pragmaatikoksi, jolla ei näytä olevan minkäänlaista suurta visiota maansa tilasta tai tulevaisuudesta. Obama on kertakaikkisesti epäonnistunut siinä yhdessä asiassa, jossa hänen uskottiin olevan vertaansa vailla – kansalaistensa suostuttelussa ja innoittamisessa. Hänen suuri tragediansa on siinä, että hän ei ole sittenkään pystynyt perustelemaan omia poliittisia hankkeitaan tavoilla, jotka sopivat kansan enemmistön arvoihin ja prioriteetteihin.
***
Lukuisista Obaman lähipiiriläisten todisteluista tiedämme, että presidentiksi noustessaan tämä mies oletti saaneensa kansalta mandaatin toteuttaa politiikkaa, joka lisää liittovaltion valtaa, korottaa verotusta ja sysää sivuun perinteiset moraalikysymykset. Nähtävän vakavissaan hän luuli, että kansalaisten uusi, kulttuurisotien jälkeinen konsensus olisi tiivistynyt juuri tähän kolmikantaan. Kyseessä oli suuri virhearvio, jonka seurauksista Obama on kärsinyt läpi valtakautensa.
Tosiasiassa amerikkalaisista on nyt konservatiiveja useampi kuin kertaakaan sitten vuoden 2004. Konservatiiveja on Gallup Pollin ja CBS:n tutkimusten mukaan 40 prosenttia, Obaman kaltaisia liberaaleja ainoastaan 21 prosenttia. Silti Obaman hallinto on päättänyt tunkea läpi sarjan lakeja terveydenhuollon ja muun liittovaltion byrokratian vahvistamiseksi sekä vapaan markkinatalouden rajoittamiseksi, vaikka lakien takana on vain liberaalien pieni vähemmistö.
Amerikkalaisten enemmistö olisi voinut hyväksyä osan kyseisistä laeista käymättä teekutsuliikkeenä nykyään tunnettuun kapinaan, jos Obama olisi osannut kehystää ne konservatismin tai edes keskustalaisuuden sanastolla. Mutta kaikesta retorisesta taitavuudestaan huolimatta hän ei lopultakaan pystynyt siihen.
Loppujen lopuksi se ei merkitse juurikaan, onko Obama oikeasti sosialisti. Mitä todennäköisimmin hän ei ole. Tavalliset äänestäjät eivät tapaa tehdä ratkaisujaan empiirisesti todistettujen faktatietojen vaan vaikutelmien pohjalta, ja vaikutelmat ovat nyt mitä ovat. Ne ovat ajaneet Obaman ennen näkemättömään ahdinkoon, josta hänen on hyvin vaikea nousta ylös.
Vajaa kaksi vuotta virkakautensa alkamisen jälkeen on käynyt selväksi, että Obama on vähä vähältä hukannut harvinaisen ja historiallisen tilaisuutensa koota kansakunta ja siirtyä kulttuurisotien tuolle puolen. Tässä on Obaman kaikkein suurin tragedia.
Kirjoittaja on Yhdysvaltain ja Ison-Britannian historian dosentti Tampereen yliopistossa sekä Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Hän on julkaissut useita kirjoja, muun muassa: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto (Gaudeamus - Helsinki University Press, 2008)