Kirjatutka: Vastuun harmaalla vyöhykkeellä

Mark Bovens, Deirdre Curtin & Paul ‘t Hart (toim.): The Real World of EU Accountability. What Deficit? Oxford University Press 2010, 221 s.

Teija Tiilikainen

EU:lla on paljon valtaa, mutta minkälaista vastuuta sen toimielimet kantavat tekemisistään? Ja kenelle ylikansalliset elimet, kuten Euroopan komissio tai toimeenpanovaltaa käyttävät unionin virastot esimerkiksi Suomessa sijaitseva kemikaalivirasto ylipäätään vastaavat toimistaan?

Hollannissa työskentelevät EU-hallinnon tutkijat Mark Bovens, Deirdre Curtin ja Paul ’t Hart ovat toimittaneet varsin monipuolisen ja ajantasaisen teoksen EU:n ja sen toimielinten vastuusuhteista.

Teos alkaa vastuu-käsitteen avaamisella ja sen eri ulottuvuuksien erittelyllä. Esille nousee myös kysymys englanninkieliseen EU-termistöön juurtuneen accountabilityn eroista suhteessa yleiskieliseen responsibilityyn. Onko kyseessä yritys välttää valtio-opillista perussanastoa unionin yhteydessä, kuten yleensä tehdään, kun halutaan korostaa unionin erityistä luonnetta poliittisena toimijana? Useimmissa eurooppalaisissa kielissä accountabilitylle ei ole erillistä vastinetta.

Teos muistuttaa aluksi melko tavanomaisesti lukijaa erimielisyyksistä, joita liittyy unionin luonteesta käytävään keskusteluun, ja miten ne heijastuvat käsityksiin unionin poliittisesta vastuusta. EU:n liittovaltiolliseen kehityskulkuun uskovien tutkijoiden mielestä komission tulisi vastata toimistaan Euroopan parlamentin edessä ja jälkimmäisen aidosti EU:n kansalaisille. Jos vastuunkanto ei toteudu, järjestelmää tulee parantaa.

Monissa tutkijapiireissä pidetään yhä kiinni EU:n luonteesta perinteisenä valtioidenvälisenä organisaationa. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna vastuuta unionin toimista kannetaan pikemmin kansallisella kuin ylikansallisella tasolla. Keskeisinä toimijoina nähdään edelleen jäsenmaiden hallitukset ja niiden alaisuudessa toimiva virkamieskunta.

EU voidaan näistä kahdesta mallista poiketen nähdä myös eräänlaisena funktionaalisena hallintojärjestelmänä, jonka vastuuta pitää arvioida sen aikaansaannosten kautta. Kolmannen näkökulman ongelma on kuitenkin siinä, että unionin toimikentän ollessa poliittinen sen aikaansaannoksia on vaikea arvioida muulla tavalla. Toiminnan tuloksellisuus riippuu vahvasti arviointinäkökulmasta.

Kirjan muissa luvuissa tarkastellaan, miten vastuu toteutuu unionin toimielinten käytännöissä. Tämä keskustelu on tutumpaa sellaisten vallantäyteisten toimielinten, kuten komission ja Eurooppaneuvoston yhteydestä. Vähemmälle huomiolle ovat tähän saakka jääneet unionin virastot, jotka eivät ole hallinnollisen asemansa tai vastuusuhteidensa osalta yhdenmuotoisia.

Jäsenmaiden maaperällä ja näin ollen Brysselin valokeilan ulkopuolella toimivien virastojen vastuusuhteiden valottaminen on tervetullutta ja tuo esille perusteltuja kehittämistarpeita. Virastojen vallan raamit on usein määritelty varsin löyhästi ja paljon vahvempi poliittinen valvonta olisi niiden kehittyessä tarpeen kuin mitä alun alkaen on ymmärretty. Unionin virastoihin lukeutuvat esimerkiksi vahvat lainkäyttöviranomaiset Europol ja Eurojust.

Pimentoon jäävät usein myös unionin komitologiakomiteat, joiden avulla jäsenvaltiot ja unionin toimielimet pyrkivät varmistumaan EUsäännösten toimeenpanon tehokkuudesta ja yhdenmukaisuudesta.

Bovensin, Curtinin ja Hartin teos varoittaa elävällä tavalla unionin vastuullisuuden harmaista vyöhykkeistä. Kun järjestelmä on liittovaltion ja kansainvälisen järjestön välimuoto ja monet päätökset tehdään jossakin jäsenvaltioiden ja EU-tason välillä, on liikaa mahdollisuuksia piiloutua vastuulta.

Hyödyllinen teos kannattaisi päivittää muutaman vuoden päästä Lissabonin sopimuksen voimaantulosta saaduilla kokemuksilla.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää