Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Suvaitsevaisuus maailmanvaltojen menestyksen salaisuus

Amy Chua: Day of Empire: How Hyperpowers rise to Global Dominance – and Why They Fall? Doubleday 2007, 432 s. Walter Russell Mead: God and Gold: Britain, America, and the Making of the Modern World. Knopf 2007, 464 s.

Lauri Tähtinen

Amerikkalaisten keskustelijoiden arviot ennen USA:ta maailmaa hallinneista suurvalloista tuppaavat samanaikaisesti sekä luodata kauas menneisyyteen että pyöriä oman navan ympärillä. Menneet maailmanvallat ovat esimerkkejä, joista Yhdysvaltain olisi syytä ottaa oppia. Amerikan paikkaa kaltaistensa joukosta etsivät nyt Yalen yliopiston oikeustieteen professori Amy Chua ja riippumattoman amerikkalaisen think tankin, Council on Foreign Relationsin, tutkija Walter Russell Mead.

Chuan Day of Empire: How Hyperpowers Rise to Global Dominance – and Why They Fall? ja Meadin God and Gold: Britain, America, and the Making of the Modern World ovat taattua tavaraa. Teokset tarjoavat viihdyttävää ja syvällistäkin tulkintaa nykyhetkestä, vaikka tai ehkä juuri siksi, että historia litistyy niissä kevyeksi kertomukseksi. Kumpikaan kirjailijoista ei ole akateeminen historiantutkija.

Mead haluaa sysätä sivuun julkisesta keskustelusta tutun länsi vastaan muu maailma -asetelman. Hän tarjoaa tilalle kertomusta ”angloamerikkalaisista”, jotka ovat tietyin väliajoin läksyttäneet muiden kansojen lisäksi myös Manner-Eurooppaa. Englanninkielisten maiden rinnalle kelpaa ainoastaan merellisen maailmanjärjestelmän 1600-luvulla luonut Alankomaiden tasavalta, josta Britanniaakin luotsannut Vilhelm Oranialainen oli peräisin.

Meadin teos pursuaa erilaisia sattumuksia, sutkautuksia ja rinnastuksia. Apuna toimivat niin sadut kuin runot. Hän havainnoi kaksi suurta historian kertomusta, abrahamilaisen ja kapitalistisen, jotka jatkuvat yhä. Kertomusten ympärille Mead rakentaa myös teesinsä, jonka mukaan ensin englantilaiset ja sitten amerikkalaiset ovat onnistuneet yhdistämään maailmankatsomuksessaan sekä Jumalan että kullan.

Englanninkielinen maailma on saavuttanut järjen, uskon ja perinteen yhteyden, joka on taannut yhteiskuntarauhan ja antanut pontta sekä uskoa maailman muuttamiselle ja sen parantamiselle. Mead huomioi, miten juuri uskon ja kapitalismin yhdistelmästä kumpuava omanarvontunto on aina raivostuttanut muuta maailmaa. Sapetusta on lisännyt myös se, että yli kolmen sadan vuoden ajan joko Britannia tai Yhdysvallat on voittanut jokaisen merkittävän sodan.

Meadin mukaan Yhdysvaltain historia tulisi nähdä osana pidempää jatkumoa, joka alkoi Alankomaiden tasavallan perustamisesta ja jatkui britti-imperiumin kautta 1900- ja 2000-lukujen Amerikkaan. Maailmanjärjestyksen uudelleenjäsentämisen sijaan Chua yrittää jotain vielä mittavampaa. Hän kulkee niin Edward Gibbonin kuin Paul Kennedyn viitoittamaa tietä kysyessään, miksi ”hypervallat” nousevat ja tuhoutuvat.

Menestyksen salaisuus on strateginen suvaitsevaisuus: eri uskontokuntien tai etnisten ryhmien edustajia ei yritetä käännyttää tai surmata. Koska minään aikana paras tieteellinen, taloudellinen ja sotilaallinen osaaminen ei ole löytynyt vain yhdestä maailman kolkasta, johtoon haluavan suurvallan on kerättävä tietotaitoa mahdollisimman laajalta.

Hypervalloiksi Chua määrittelee omaa, laajaa aluettaan suvereenisti hallinneet voimakeskittymät, kuten Akemenidien Persian, Aleksanteri Suuren valtakunnan, antiikin Rooman, Tang-dynastian Kiinan, Alankomaiden tasavallan, britti-imperiumin ja viimeisimpinä Amerikan yhdysvallat. Espanjalaiset, ottomaanit, Kiinan Ming-dynastia ja Intian suurmogulit epäonnistuivat hypervalloituksessa suvaitsemattomuutensa vuoksi. Samaan perisyntiin syyllistyivät myös toisen maailmansodan akselivallat.

Teoksensa lopuksi Chua käsittelee Kiinaa, Euroopan unionia ja Intiaa mahdollisina suvaitsevaisuuden haastajina Yhdysvalloille. Kaikilla näillä on suuria haasteita. Kiinalaisuus säilynee etnisenä identiteettinä, joten nousevan talousvallan on vaikea houkutella parhaita aivoja maahan pysyvästi oman kansansa ulkopuolelta. EU:kaan ei houkuttele esimerkiksi lahjakkaita intialaisia, sillä se ei lupaa täyttä kansalaisuutta ja yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta. Intia taas pyrkii lähinnä Yhdysvaltain taloudelliseksi ja sotilaalliseksi kumppaniksi.

Chuan mielestä Yhdysvallat on viime vuosina menettänyt uskottavuuttaan. Siteet muuhun maailmaan, joka hiljaa tai vähemmän hiljaa hyväksyy sen aseman, ovat löystyneet. Yalen professorin loppupäätelmä onkin ironinen: Amerikka voi jatkossa olla hypervalta vain, jos se lakkaa yrittämästä olla sellainen.

Siinä missä Chua varoittaa suvaitsemattomuudesta Mead muistuttaa, että paljon ennen kansalaisvapauksia rajoittavaa terrorismilainsäädäntöä sekä Iso-Britannia että Yhdysvallat ovat turvautuneet sortoon turvatakseen kansakunnan sisäiseltä viholliselta. Kriisin ilmapiirin hälvettyä ulkopuolelta tulleet asukkaat on hyväksytty takaisin osaksi valtavirtaa, kuten 1790-luvulla Britanniassa sorretut ranskalaissiirtolaiset sekä saksalaisperäinen väestö 1910-luvun ja japanilaisperäinen 1940-luvun Yhdysvalloissa.

Molemmista teoksista löytyy myös virkistävä vertailukohta vanhojen tuttujen imperiumien, Yhdysvaltojen, Rooman ja Ison-Britannian rinnalle. 1600-luvun kauppamahdin Alankomaiden nostaminen keskeiseen asemaan varmistaa, että vaikka molemmat teokset ovat tukevasti irti Euroopan mantereesta, ne eivät karkaa aivan ulapalle.

Sekä Mead että Chua osallistuvat jo ennen ajanlaskumme alkua alkaneeseen eurooppalaiseen keskusteluun tasavaltojen säilyvyydestä. Kreikkalaishistorioitsija Polybios kuvaili, miten kaikki hallintomuodot päätyvät lopulta korruption kautta tyranniaan, jonka jälkeen ne taas tokenevat.

Vaikka Mead tuskin myöntäisi moista suoraan, hänen teoksensa pyrkii eroon Polybioksen määrittämästä historian kiertokulusta. Yhdistettynä luovaan ja dynaamiseen uskontoon, kapitalismin aina uutta jauhava ja vanhaa murskaava mylly voisi vapauttaa anglo-amerikkalaiset syvän rappion vaaralta. Ainakin markkinatalous ja uskonto valmistavat kansakuntaa sekä pohjakosketukseen että uuteen nousuun.

Kiinalaisten siirtolaisten amerikkalainen tytär Chua ei ole rivien välissäkään yhtä optimistinen. Vaikka Yhdysvallat on hänelle edelleen suvaitsevaisuuden kiiltokuva, sen värit ovat himmenneet viime vuosina. Palauttaakseen menneen loistonsa Yhdysvaltain on uusittava sekä sisäiset siteet kansalaisten välillä että ulkoiset suhteet muihin valtoihin. Vain siten Amerikka pystyy sinnittelemään vastaan vanhan kreikkalaisen kiroukselle.