Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Tulkinnat ohjaavat arktista geopolitiikkaa

Energian uusi maantiede

Voimapoliittisen tulkinnan kannattajat näkevät, että arktisella alueella on käynnistynyt ilmastonmuutoksen seurauksena valtioiden välinen vaarallinen kilpajuoksu. Suomen näkökulmasta kansainväliset sopimukset tarjoavat tukevan pohjan vakaudelle. Sitä ei tulisi horjuttaa voimapoliittisella tulkinnalla.

Arktisen alueen geopolitiikkaa kuvataan tyypillisesti tarjoamalla kartoilla kuvitettu arvio alueen strategisesti merkittävistä tapahtumista. Esitän tässä kirjoituksessa, että arktista geopolitiikkaa muovataan pitkälti juuri tällaisissa alueellisissa analyyseissä.

Arktista geopolitiikkaa on argumenttien ja tulkintojen esittäminen siitä, mitä napapiirin pohjoispuolisilla alueilla tapahtuu nyt ja tulevaisuudessa. Näitä arktisen alueen poliittista tulevaisuutta koskevia puheenvuoroja, analyyseja ja tutkimuksia on löydettävissä sadoittain. Tulkintoja ei siten voi vähätellä arktisen geopolitiikan ” pehmeänä ulottuvuutena ”, vaan ne ovat pikemminkin sen kova ydin.

Arktisen politiikan leimallinen piirre on asiantuntijatiedon suuri merkitys. Onkohan maailmassa toista aluetta, johon luonnontieteilijät, oikeustieteilijät ja strategit niin valtavasti vaikuttavat?

Voidaan väittää, että suuren yleisön ja poliitikkojen käsitys arktisen alueen dynamiikasta muotoutuu pitkälti asiantuntijoiden esittämien tulkintamallien ristiaallokossa. Ilman näitä tulkintoja poliittisten toimijoiden olisi vaikea perustella järjellisesti arktiseen alueeseen kohdistuvia taloudellisia, sotilaallisia tai muita toimia.

Arktisen alueen tuntija Lawson Brigham esittää, että arktisen alueen tulevassa kehityksessä on todennäköisesti kaksi vaihtoehtoista suuntaa. Arktisen kilpailun (Arctic race) mallissa arktisia resursseja ja kulkureittejä koskevat pelisäännöt ovat sopimatta ja arktisista luonnonvaroista kamppaillaan. Tällä on arktisen ympäristön sekä väestön kannalta lähinnä katastrofaaliset seuraukset.

Arktisen saagan (Arctic saga) mallissa taas laaja arktinen hallintajärjestelmä ja erilaiset kahdenväliset sopimukset sääntelevät tehokkaasti arktisiin resursseihin kohdistuvaa kasvavaa painetta ja huomioivat myös arktiset vähemmistöt ja ympäristön.

Jaan seuraavassa arktista geopolitiikkaa koskevat tulkintamallit Brighamin erottelua seuraten kahteen pääluokkaan: voimapoliittiseen ja institutionaaliseen. Näkökulmat eivät ole kaikella tapaa vastakkaisia, vaan ne voivat esiintyä myös samassa argumentissa. Ne auttavat kuitenkin jäsentämään poliittista keskustelua arktisesta alueesta.

Voimapolitiikka kumpuaa epäluottamuksesta

Voimapoliittisella tulkintamallilla on paljon edustajia kansainvälisesti, mutta nykyisessä suomalaisessa asiantuntijakeskustelussa he näyttäisivät olevan vähemmistössä.

Voimapoliittinen tulkinta on 1900-luvun väkivallan, keskinäisen epäluottamuksen ja sotilaallisten konfliktien kokemuksista kumpuava tapa tulkita arktista politiikkaa. Poliittiseen realismiin nojaavan tulkinnan käyntivoimana on ilmaston lämpeneminen, merijään sulaminen ja sen seurauksena avautuva mahdollisuus kaasun ja öljyn poraamiseen arktisella merialueella sekä niiden kuljettamiseen markkinoille.

Uusien merireittien avautumisen katsotaan johtavan paitsi meri- ja rannikkoalueiden selkeämpään strategiseen määrittämiseen myös uusiin jännitteisiin valtioiden välillä.

Arktista koskevien taustaoletusten varaan rakentuu helposti voimapolitiikkaa korostava selitysketju, jossa tulevaisuus nähdään lähes väistämättömänä kilpailuna luonnonvaroista. Mitä enemmän sotilaita ja strategeja tai strategisista kysymyksistä viehtyneitä tutkijoita ja skribenttejä on tulkitsemassa arktista politiikkaa, sitä enemmän painotetaan ”arktisen kilpajuoksun” mahdollista muuttumista avoimeksi sotilaalliseksi konfliktiksi.

Tässä tulkinnassa Venäjän lipun pystyttäminen syvälle Jäämeren pohjaan vuonna 2007 sai paljon huomiota. Suomessakin asia uutisoitiin näyttävästi.

Ilmastonmuutos avaa pelitilan

Voimapoliittisesta perspektiivistä arktisessa politiikassa on kyse siitä, että muuttuva ympäristö avaa pelitilan, jossa itsekkäät valtiot alkavat toimia. Valtiokeskeinen malli huomioi myös arktisen alueen kansainvälis-oikeudellisen perustan ja sen valtioiden toiminnalle asettamat rajoitteet. Tästä huolimatta voimapoliittisesti tulkittuna valtioiden toimintaa ohjaavat vain niin kutsutut kansalliset intressit.

Tulkintaan sisältyykin ajatus, että kansainvälisen tason legaaliset järjestelmät ovat parhaimmillaankin kovin hauraita. Ne voivat murtua, jos kansallisista intresseistä kumpuavat valtavat voimat saavat vallan. Siksi voimapoliittinen tulkinta sisältää usein eräänlaisena ”pahan päivän skenaariona” muistutuksen siitä, että kansallisten intressien vahvistuminen johtaa kovenevaan kilpailuun arktisen alueen resursseista, mikä taas
voi johtaa sotilaalliseen yhteenottoon.

Esimerkkejä tällaisista tulkinnoista voisi listata sadoittain. Sellaiseksi kelvannee äskettäinen Nato-amiraali James Stavridisin kannanotto, jonka mukaan nimenomaan ilmastonmuutos voi järkyttää arktisen alueen voimatasapainoa,vaikka nykykehitys vaikuttaa rauhanomaiselta. Valtioiden kilpa luonnonvaroista voi hänen mukaansa johtaa sotilaalliseen konfliktiin.

New York Times -lehden kolumnistin Roger Cohenin monet kirjoitukset ovat hyvä esimerkki silmiinpistävän korostuneesta tulevaisuudella spekuloinnista. Samalla nykyhetken rauhanomaista kehitystä kuvaavat tapahtumat jäävät taka-alalle.

Arktisen alueen nykytilaa tulkittaessa esiin poimitaan usein erilaisia sotilaallisia nyansseja. Nämä voivat koskea eri valtioiden sotilaallista toimintaa ja läsnäoloa napapiirin pohjoispuolella – siitäkin huolimatta, että Nato tai yksittäiset valtiot eivät ole viime aikoina suoranaisesti lisänneet sotilaallista voimaansa pohjoisilla alueilla.

On kuitenkin huomattava, että Voimapoliittisen tulkinnan voima ja käyttöarvo liittyvät siihen, että sen avulla voidaan olosuhteiden salliessa perustella Jäämeren rantavaltioiden, EU:n, Kiinan ja miksei myös Naton sisällä tarvetta lisätä poliittista ja sotilaallista läsnäoloa pohjoisilla meri- ja rannikkoalueilla.voimapoliittisen tulkinnan voima ja käyttöarvo liittyvät siihen, että sen avulla voidaan olosuhteiden salliessa perustella Jäämeren rantavaltioiden, EU:n, Kiinan ja miksei myös Naton sisällä tarvetta lisätä poliittista ja sotilaallista läsnäoloa pohjoisilla meri- ja rannikkoalueilla.

Institutionaalinen tulkinta luottaa sopimuksiin

Institutionaalinen tulkinta arktisen alueen kehityksestä saa nähdäkseni voimapoliittista tulkintalinjaa vähemmän medianäkyvyyttä niin Suomessa kuin muuallakin.

Suomalaisessa asiantuntijakeskustelussa institutionaalinen tulkintatapa sen sijaan näyttää korostuvan. Tämä liberalismiin nojaava tulkinta korostaa voimapoliittista tulkintaa enemmän tämänhetkisiä tapahtumia.

Valtiot ovat keskeisiä myös institutionaalisessa tulkinnassa, mutta niiden ei katsota operoivan vain kansallisten intressien varassa. Pikemminkin niiden katsotaan kykenevän syvään yhteistyöhön myös kansainvälisen anarkian olosuhteissa.

Tästä syystä institutionaalinen tulkinta painottaa kansainvälisen tason instituutioita ja niin sanotun pehmeän lain luonnehtimia kansainvälisiä hallintajärjestelmiä, jotka ohjaavat valtioiden yhteistyötä.

Institutionaalisesta perspektiivistä globalisaatio merkitsee valtioiden keskinäisriippuvuuden kasvua. Tulkinnassa korostuukin kansainvälisten instituutioiden ja oikeuden edistyksellinen luonne – ainakin taloudellisen kehityksen sekä sodan ja rauhan kysymyksissä.

Jos kuva Jäämeren pohjassa seisovasta Venäjän trikolorista ilmentää voimapoliittista tulkintaa arktisesta resurssikilvasta, institutionaalinen näkökulma vertautuu kansainvälisiin sopimuksiin ja niiden noudattamiseen. Ei ole ihme, että monet kansainvälisen oikeuden tutkijat painottavat nimenomaan kansainvälisten instituutioiden ja lakien merkitystä arktisen alueen poliittista dynamiikkaa selitettäessä.

Juuri institutionaalisen näkökulman edustajat ovat kiinnostuneet sangen hitaista arktista aluetta koskevista oikeudellisista prosesseista. Äskettäinen Norjan ja Venäjän sopimus arktisen alueen rajoista ja pelisäännöistä oli sellainen positiivinen signaali, jota institutionaalisissa arktis-tulkinnoissa usein painotetaan.

Institutionaalisen tulkinnan mukaan arktisella alueella mahdollisesti ilmenevät ongelmat ja jännitteet voidaan ratkaista kansainvälisen oikeuden avulla. Tarvitaan vain uudenlaisia arktisia sopimuksia koskien esimerkiksi avomerta, sen suojelua ja käyttöoikeutta.

Tunteet osa tulkintoja

Arktisen keskuksen tutkimusprofessori Timo Koivurova on arktista aluetta koskevan institutionaalisen tulkintamallin näkyvin edustaja Suomessa. Hän on ilmaissut usein huolensa siitä, että samaan aikaan kun Jäämeren valtiot näyttävät noudattavan esimerkillisesti kansainvälisen merioikeuden kirjainta esimerkiksi mannerjalustan määrittämisessä, kansainvälisten suhteiden tutkijat ja media kertovat lakkaamatta Suomessa ja muualla, miten mannerjalustaan kohdistuva toimeliaisuus viestii vaarallisesta valtapolitiikasta ja resurssikamppailusta.

Erityisesti käynnissä olevia toimenpiteitä valtioiden talousvyöhykkeiden määrittämiseksi Jäämerellä pidetään hanakasti merkkeinä jännityksen kiristymisestä.

Koivurova on nähdäkseni aiheellisesti huomauttanut, että ilmastonmuutos ei suinkaan pannut alulle näitä merioikeusyleissopimukseen liittyviä prosesseja. Juuri institutionaalisen tulkinnan perusteella on järjellistä ilmaista huoli siitä, että perusteettomat puheet arktisen alueen mahdollisista sotilaallisista turvallisuusriskeistä ajavat poliitikot toimimaan kuvitteellisten uhkien pohjalta. Tämän logiikan mukaan voimapoliittinen tulkinta saattaa synnyttää toimintaa, jonka seurauksena voi olla sotilaallisia konflikteja ja sisäänpäin käpertyvien valtioiden maailma.

Toisin sanoen institutionaalisen tulkinnan mukaan kansainvälis-oikeudellisten välineiden avulla voidaan edistää Arktiksen säilymistä rauhan alueena, eikä näitä prosesseja saisi sekoittaa uhkakuvien maalailuilla. Tässä mielessä institutionaalinen tulkinta korostaa vahvasti rationaalisuutta, eikä se aina huomioi, että ”historiallisista opetuksista” kumpuavat tunteet, kuten pelko, katkeruus ja ylpeys, ovat osa arktisen politiikan tulkintoja. Siksi arktinen geopolitiikka sisältää väistämättä paitsi oikeusprosessien sävyttämän järjen ja sääntöjen maailman myös tämän toisen poliittiseen elämään kuuluvan, affektuaaliseksi kutsutun ulottuvuuden.

Suomi korostaa yhteistyötä

Sekä voimapoliittiselle että institutionaaliselle tulkinnalle on luonteenomaista olettaa, että maailmanpoliittinen kiinnostus suuntautuu kasvavassa määrin arktisille alueille. Tähän käsitykseen pohjaa myös Suomen arktinen strategia, joka valmistui kuluvan vuoden kesällä.

Suomi ei ole Jäämeren rantavaltio. Arktisen neuvoston kahdeksasta jäsenmaasta vain viidellä on talousvyöhyke pohjoisella Jäämerellä. Nämä viisi valtiota ovat viime aikoina tiivistäneet yhteistyötään, mikä on johtanut supistetun arktisen ryhmän ulkopuolelle jääneiden valtioiden aktivoitumiseen ja monenkeskisen yhteistyön voimakkaaseen painottamiseen.

Tämä vaikuttaa myös Suomen arktisen strategian taustalla. Näyttää siltä, että Suomen arktinen strategia liittyy myös EU:n kasvaneeseen kiinnostukseen arktista aluetta kohtaan. Tämä on luontevaa, koska arktinen politiikka avaa parhaimmillaan Suomelle uuden vaikuttamisen väylän unionin sisällä. EU:ta käsittelevä luku onkin Suomen strategian laajin yksittäinen osa.

EU:n komission kaksi vuotta sitten laatima virallinen tiedonanto sekä neuvoston joulukuussa 2009 julkaisema yhteenveto unionin intresseistä arktisella alueella perustuvat lähtökohdiltaan voimapoliittiseen tulkintaan arktisen alueen poliittisesta dynamiikasta. Erityisesti komission tiedonanto perustelee EU:n arktisen politiikan kehittämistä turvallisuuspolitiikalla. Siinä todetaan, että ilmastonmuutos moninkertaistaa uhkakuvat ja luo epävakautta arktisella alueella.Ilmastonmuutos moninkertaistaa uhkakuvat ja luo epävakautta arktisella alueella. Neuvoston yhteenvedossa on kuitenkin liikuttu selvemmin kohti institutionaalista lähestymistapaa.

Suomen arktinen strategia perustuu selkeästi institutionaaliseen tulkintaan. Valtioiden välisten asioiden poliittista tai sotilaallista kärjistymistä pidetään hyvin epätodennäköisenä. Tulevaisuuden arktinen alue piirtyy strategiassa luonnonvarojen ja kuljetusreittien vuoksi Euroopalle keskeisenä energiavarastona ja liikenneväylänä, jota on mahdollista hallita tehokkaasti monenkeskisillä toimilla.

Suomen arktinen strategia korostaa kansainvälistä yhteistyötä, kansainvälisiä sopimuksia ja arktisen yhteistyön todennäköistä lisääntymistä. Kansainvälisten sopimusten tarjoama vakaus vahvistaa alueen turvallisuustilannetta. Suomi painottaa suuresti kansainvälisen merioikeuden merkitystä mannerjalustaan kohdistuvien vaatimusten ratkaisemisessa ja korostaa Arktista neuvostoa ensisijaisena arktisena yhteistyöfoorumina.

Voimakas institutionaalinen sävytys saattaa häiritä niitä, joille maailma näyttäytyy strategisina sijainteina, teräksenä ja alati vaanivina sotilaallisina konflikteina. Etenkin kun institutionaalisen tulkinnan mukaan kansainvälinen oikeustuo edistystä ja rauhanomainen kehitys jatkuu arktisella alueella.

Kyynikko saattaa epäillä, että institutionaalinen tulkintatapa on ainoa, johon Suomella on ”varaa”. Optimisti taasen toivoo, että kyseessä on tarkkaan harkittu valinta, jolla halutaan luoda ja vahvistaa arktisen alueen rauhaa ja vakautta.

Uskon Suomen arktisen strategian herättävän laajaa myönteistä huomiota myös muualla kuin Suomessa. Se on tasapainoinen asiakirja, jonka lähtökohdat olisi hienoa nähdä vaikkapa yhteisen pohjoismaisen arktisen strategian perustana.

Kirjoittaja on Oulun yliopiston maantieteen professori, joka on erikoistunut poliittisten prosessien alueelliseen ulottuvuuteen.