Politiikan trendikäs Pohjola

Kaisa Korhonen

Pohjoismaisesta yhteistyöstä on tullut pitkän hiljaiselon jälkeen suosittu selvitysten ja raporttien aihe. Keskustelua poliittisesta yhteistyöstä käydään kuitenkin aina tarkoin määrätyissä rajoissa.

Lokakuun lopussa julkaistun mielipidetiedustelun mukaan jopa 42 prosenttia Pohjoismaiden kansalaisista suhtautuu joko myönteisesti tai erittäin myönteisesti ehdotukseen Pohjoismaiden liittovaltiosta. Vaikka enemmistö eli 58 prosenttia Pohjoismaiden neuvoston tilaamaan tutkimukseen vastanneista pitää ajatusta yhdistymisestä vieraana, 56 prosenttia toivoo joka tapauksessa nykyistä enemmän yhteistyötä Pohjoismaiden välille.

Pohjoismaiden neuvoston ja ministerineuvoston yhteinen vuosikirja omistettiin tänä vuonna ruotsalaisen historioitsijan ja yhteiskunnallisen keskustelijan Gunnar Wetterbergin ehdotukselle Pohjolan liittovaltiosta. Wetterberg esitteli ajatuksensa viime vuonna kahdessa Dagens Nyheter -lehteen kirjoittamassaan artikkelissa ja tarkensi ehdotustaan marraskuun alussa julkaistussa kirjassa.

Wetterbergin argumentin mukaan viiden Pohjoismaan vaikutusvalta kasvaisi maailmassa, jos ne yhdentyisivät liittovaltioksi. Samalla sisämarkkinoiden laajeneminen edistäisi hyvinvointia. Toisin sanoen Wetterberg muotoilee yhden mahdollisen ratkaisun kaikkien Pohjoismaiden yhteiseen ongelmaan: pienten valtioiden vaikutusvallan vähenemiseen maailmassa, jossa suuret maat lisäävät yhteistyötään erilaisissa G-ryhmittymissä. Yhdessä 25 miljoonan asukkaan Pohjoismaat olisivat maailman 10–12 suurimman talouden joukossa.Yhdessä 25 miljoonan asukkaan Pohjoismaat olisivat maailman 10–12 suurimman talouden joukossa.

Wetterberg ehdottaa mittavia institutionaalisia reformeja – kuten yhteisen hallituksen ja parlamentin muodostamista – ja vie poliittisen symboliikan pitkälle: Pohjolan liittovaltiolla olisi oma valtionpäämiehensä, yhteispohjoismaalainen kansalaisuus ja ehkäpä jonain päivänä myös oma valuutta.

Säästöjä yhteisistä edustustoista

Pohjoismaiden pääministerit hylkäsivät Wetterbergin ”realistisen utopian” suuremmitta keskusteluitta marraskuun kokouksessaan Reykjavikissa. Tämä on kuitenkin vain yksi monista viime vuosina ilmestyneistä raporteista, jotka käsittelevät pohjoismaista yhteistyötä. Norjan entisen puolustus- ja ulkoministerin Thorvald Stoltenbergin helmikuussa 2009 julkaistu selvitys onnistui herättämään keskustelua myös poliittisella tasolla.

Stoltenbergin raportti tarjosi kolmetoista konkreettista ehdotusta Pohjoismaiden ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön tiivistämiseksi. Painotus oli paikallisissa kysymyksissä, kuten läheisten merialueiden ja Islannin ilmatilan valvonnassa sekä arktisessa alueessa.

Kolmas pohjoismaisen yhteistyön tulevaisuutta pohtiva raportti on elokuussa julkaistu niin sanottu Viisaiden miesten raportti Pohjoismaiden ja Baltian NB8-nimikkeellä kulkevasta kumppanuudesta. Raportista vastanneet Latvian entinen pää- ja ulkoministeri Valdis Birkavs sekä Tanskan entinen puolustusministeri Søren Gade jatkoivat Stoltenbergin hengessä, mutta huomioivat kolmen Baltian maan mukanaan tuoman lisäarvon.

Kaikkia kolmea raporttia leimaa pyrkimys hyödyntää tehokkaammin niukkoja kansallisia resursseja jakamalla hallinnollista, operatiivista ja poliittista vastuuta. Diplomatian saralla yksi esimerkki tästä on aloite Pohjoismaiden yhteisistä edustustoista kunkin valtion omien edustustojen sijaan.

EU:n ja Pohjolan kumppanuus

Uusien aloitteiden määrästä päätellen Euroopan unionia rajatumpi alueellinen yhteistyö on palannut Pohjoismaiden poliittiselle kartalle. Ainakin retorisella tasolla pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuudet kiinnostavat jälleen. Ainakin retorisella tasolla pohjoismaisen yhteistyön mahdollisuudet kiinnostavat jälleen. Edes pohjoismainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö ei ole enää tabu, vaikka kansalliseen itsemääräämisoikeuteen vaikuttavat ehdotukset eivät käytännössä saakaan Pohjolan poliitikkojen kannatusta.

Kiinnostavaa on, miksi mielenkiinto on herännyt juuri nyt pohjoismaista yhteistyötä kohtaan. Pohjoismaiden neuvoston johtaja Jan-Erik Enestam arvioi, että taustatekijöitä ovat etenkin EU:n laajentuminen ja globalisaatio.

”Kahdenkymmenenseitsemän jäsenmaan Euroopan unioni on jotain aivan muuta kuin viidentoista jäsenmaan, sillä laajentunut EU tarvitsee alueellisia yhteistyökumppaneita”, Enestam pohtii. Pohjoismaiden neuvoston ja ministerineuvoston kaltaiset, yhtä hyvin toimivat alueelliset kumppanit ovat hänen mukaansa Euroopassa harvinaisia.

Esimerkkinä Pohjoismaiden ministerineuvoston aktiivisuudesta EU-kysymyksissä hän mainitsee ministerineuvoston osallistumisen pohjoisen ulottuvuuden ja Itämeri-strategian toimeenpanoon. Myös Pohjolan sisäinen dynamiikka on muuttunut.

”Suomi ja Ruotsi ovat ottaneet kiinni Tanskan etumatkan EU:ssa. Samalla Tanska on jälleen löytänyt Pohjolan. Tästä kertoo erityisesti maan aktiivinen osallistuminen niin sanottuun globalisaatioaloitteeseen: yhdessä Pohjoismaat selviävät paremmin globalisaation haasteista kuin yksinään”, Enestam muistuttaa.

Edellä mainitut raportit tukevat Enestamin selitysmallia, sillä niiden johtoajatuksena ovat yhtäältä globalisaation vaikutukset ja toisaalta pohjoismaisen ja eurooppalaisen yhteistyön välinen riippuvuussuhde. Euroopan-laajuisen poliittisen identiteetin rakentaminen ja transatlanttinen yhteistyö nähtiin pitkään esteinä pohjoismaisen yhteistyön tiivistämiselle

Nykyään kansainvälisten yhteistyömuotojen katsotaan täydentävän toisiaan. Alueellinen erityisosaaminen on tarpeen, kun työskennellään paikallisten ongelmien parissa, eivätkä suurten kansainvälisten valtioiden yhteenliittymien, kuten Naton ja EU:n, voimavarat yksinkertaisesti riitä kaikkialle.

Ulkopolitiikan kotiinpaluu

Viime vuosina myös yleinen geopoliittinen kiinnostus Pohjolaa ja sen lähinaapurustoa kohtaan on ollut kasvussa. Tästä kertoo muun muassa Pohjois-Euroopassa toimivien kansainvälisten järjestöjen ja yhteistyöelimien määrä.
Suurten kansainvälisten järjestöjen lisäksi alueella operoivat muun muassa Arktinen neuvosto (AC), Barentsin euroarktinen neuvosto (BEAC), Pohjanmeren komissio (NSC), Itämeren valtioiden neuvosto (CBSS), Itämeren merellisen ympäristön suojelukomissio (HELCOM), Baltian parlamentaarinen yleiskokous (BA) ja Baltian ministerineuvosto (BCM).

Pohjois-Eurooppa ei ole enää kansainvälisen politiikan marginaalissa, jos nyt ei vielä ytimessäkään. Ympäristö- ja energiapolitiikan painoarvon nosteessa jopa suurvaltojen katseet ovat kääntyneet pohjoiseen.Ympäristö- ja energiapolitiikan painoarvon nosteessa jopa suurvaltojen katseet ovat kääntyneet pohjoiseen. Esimerkkinä tästä on Kiinan suunnitelma hankkia omia arktisia tutkimusaluksia. Sotilaallisen turvallisuuden puolella taas venäläiskoneiden lennot Islannin ilmatilassa ovat muistuttaneet maan haavoittuvuudesta sen jälkeen kun Yhdysvallat sulki sotilastukikohtansa Islannin Keflavikissa syksyllä 2006.

Onko Pohjoismaiden kiinnostus keskinäistä yhteistyötä kohtaan myös huolta oman naapuruston kehityksestä? Etenkin Stoltenbergin raportin painotukset osoittavat, että naapuruuspolitiikka on taas – tai sen tulisi olla – Pohjoismaiden ulkopolitiikan geopoliittisessa keskipisteessä. Yksittäiset Pohjoismaat eivät kokonsa takia voi ohjata Pohjolan poliittista ja taloudellista kehitystä, mutta yhdessä viisi Pohjoismaata kykenee halutessaan vaikuttamaan lähiympäristönsä tulevaisuuteen.

Pohjoismaat myötä- ja vastamäessä

1949: Neuvottelut Pohjoismaiden puolustusliitosta epäonnistuvat; Tanska, Norja ja Islanti liittyvät Natoon
1952: Pohjoismaiden neuvosto perustetaan
1954: Sopimukset yhteisistä työmarkkinoista ja passivapaudesta
1971: Pohjoismaiden ministerineuvosto perustetaan
1973: Tanska Euroopan yhteisön jäseneksi
1995: Suomi ja Ruotsi liittyvät Euroopan unioniin
2009: Islanti hakee EU:n jäsenyyttä

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää