Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Monikulttuurinen Israel ratkaisu Lähi-idän kriisiin?

Lähi-idän pysähtyneen rauhanprosessin etenemisestä on herännyt jälleen toiveita. Ensimmäisen kerran seitsemään vuoteen Israelin ja palestiinalaisten välillä on säännöllisiä kahdenkeskisiä tapaamisia.

kuva Niina Sarkonen

Sekä Lähi-idässä että kansainvälisten asiantuntijoiden keskuudessa pidetään epätodennäköisenä, että konflikti ratkeaisi George W. Bushin toiveiden mukaisesti tämän vuoden aikana. Sopimukseen voidaan kuitenkin päästä jo lähivuosina.

Israelilla on selvä motiivi päästä ratkaisuun – vain Länsirannan jakaminen mahdollistaa juutalaisten enemmistöön perustuvan valtion säilymisen. Kansainvälisen yhteisön on syytä tukea aktiivisesti kahden valtion malliin perustuvaa sopimusta. Samalla on kuitenkin valmistauduttava siihen, ettei konflikti ehkä ratkeakaan Palestiinan jakamisella. On syytä pohtia myös vaihtoehtoisia malleja.

Ratkaisua odottavan kriisin vaikeutta kuvaa hyvin se, että viime vuoden marraskuun lopulla Marylandin Annapolisissa järjestetyn rauhankokouksen aikoihin tuli kuluneeksi 60 vuotta YK:n vuoden 1947 jakosuunnitelmasta, jolla pyrittiin ratkaisemaan jo silloin puoli vuosisataa jatkunut konflikti. Tunnelma Annapolisissa oli kuitenkin pessimistisempi kuin rauhanneuvottelujen alkaessa vuonna 1991 Madridissa. Kun Espanjan pääkaupungissa uskottiin ”uuden Lähi-idän” syntyyn, Annapolisissa vallitsi väsähtänyt ilmapiiri, tunne kaiken loputtomasta toistumisesta.

Annapolisissa mukana olivat Yhdysvaltojen, Israelin ja palestiinalaishallinnon korkeimman johdon lisäksi useimpien arabimaiden ulkoministerit sekä lukuisten muiden maiden edustajat. Kokous oli laajin Israelin ja arabien välistä konfliktia sovitteleva huippukokous Madridin rauhankongressin jälkeen.

Israelin ja Mahmud Abbasin johtaman palestiinalaishallinnon tehtävänä oli alun perin yhteisen dokumentin laatiminen kokouksen pohjaksi. Abbasin johtama hallinto on ainoa Israelin, Yhdysvaltain ja EU:n hyväksymä edustaja palestiinalaisille. Dokumentin oli määrä olla eräänlainen periaatejulkilausuma tulevan rauhanratkaisun sisällöstä. Tässä tavoitteessa kuitenkin epäonnistuttiin.

Sen sijaan presidentti Bush luki kokouksessa molempien osapuolten viime hetkellä hyväksymän varsin yleisen julkilausuman, jossa osanottajat sitoutuivat vakaviin kahdenkeskeisiin neuvotteluihin. Tavoitteena on ratkaista konfliktin keskeiset ongelmat rauhansopimuksella, joka allekirjoitettaisiin vielä ennen Bushin presidenttikauden loppua eli käytännössä kuluvan vuoden aikana.

Tämän lisäksi osapuolet sitoutuivat -- jälleen kerran -- toimeenpanemaan vuonna 2003 julkaistuun niin sanottuun tiekarttaan liittyvät velvollisuutensa. Israelin tulee sen mukaan purkaa välittömästi vuoden 2001 maaliskuun jälkeen perustetut ”laittomat siirtokunnat” sekä jäädyttää siirtokuntarakentaminen. Palestiinalaisten puolestaan tulee riisua ”terroristijärjestöt” aseista. Lopullisen rauhansopimuksen toimeenpano sidotaan tiekartan toteutumiseen. Annapolisin julistuksen mukaan Yhdysvallat sekä seuraa osapuolten toimia että toimii epäselvissä tapauksissa tuomarina. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa, on toistaiseksi epäselvää.

Pian kokouksen jälkeen Annapolisista vauhtia saanut prosessi tuntui pysähtyvän. Kiistan aiheina olivat Israelin aikeet rakentaa uusia siirtokuntia Itä-Jerusalemiin sekä Gazan lisääntyneet väkivaltaisuudet. Tammikuun alussa Bush teki ensimmäisen vierailun presidenttinä Israeliin ja Palestiinan itsehallintoalueelle. Samassa yhteydessä osapuolet lupasivat välittömästi aloittaa neuvottelut konfliktin ydinkysymyksistä: rajoista, palestiinalaispakolaisten asemasta ja Jerusalemista.

Israel olisi valmis jakamaan Länsirannan

Kiistan osapuolten väliset voimasuhteet eivät ole tasapainoiset. Neuvottelujen onnistuminen ja rauhansopimuksen solmiminen on Abbasille ja palestiinalaishallinnolle paljon tärkeämpää kuin Israelille, jolle status quo kaikkine ongelmineenkin voi olla houkuttelevampi vaihtoehto kuin epävarma vetäytyminen Länsirannalta. On syytä muistaa, että kaikista Gazan alueeseen liittyvistä ongelmista huolimatta viime vuosi oli israelilaisten kannalta poikkeuksellisen rauhallinen. Länsirannan alueelta tehdyissä iskuissa ei kuollut koko vuonna yhtään israelilaista, ja Länsirannallakin sai surmansa vain neljä maan kansalaista.

Toisaalta myös Israelin pääministeri Ehud Olmert kaipaa kipeästi realistista poliittista ohjelmaa. Libanonin sotaan saakka Olmert oli voimakkaasti sitoutunut edeltäjänsä Ariel Sharonin unilateralismiin, jonka mukaan Israelin tuli vetäytyä osittain valtaamiltaan alueilta ja määritellä siten yksipuolisesti valtion rajat. Kesällä 2006 leimahtaneet Gazan ja Libanonin konfliktit osoittivat kuitenkin, ettei unilateralismi lisännyt Israelin turvallisuutta. Tämän politiikan epäonnistumisen vuoksi Israelin johdossa on nyt ainakin väliaikaisesti palattu etsimään ratkaisuja neuvotteluteitse.

Ei ole syytä epäillä, että pääministeri Olmert ei aidosti toivoisi konfliktin ratkaisua pysyvällä rauhansopimuksella, joka perustuisi Israelinvetäytymiseen suuresta osasta Länsirantaa. Annapolisin jälkeen Olmert sanoi hyvin painokkaasti, että ”jos kahden valtion ratkaisu romahtaa, se on Israelin loppu”. Nämä sanat paljastavat, miksi etulyöntiasemassa oleva Israel on ylipäänsä valmis etsimään ratkaisua, joka epäilemättä merkitsee sille suuria turvallisuusriskejä ja myönnytyksiä kansallisen identiteetin suhteen.

Valtaosa Israelin poliittisesta eliitistä vasemmalta oikealle on vakuuttunut siitä, että historiallisen Palestiinan jakaminen on väistämätöntä. Muuten Israel ei voisi jatkaa olemassaoloaan juutalaisena valtiona. Nykyisin myös valtaosa oikeistoa ymmärtää valtion juutalaisuuden tarkoittavan, että Israelin tulee olla vahvaan juutalaiseen enemmistöön perustuva etninen kansallisvaltio. Aiemmin erityisesti oikeisto katsoi, että valtion juutalaisuus edellyttää koko raamatullisen Israelin hallintaa. Pelko vähemmistöön jäämisestä Välimeren ja Jordanjoen välisellä alueella on lähentänyt olennaisesti oikeiston ja vasemmiston kantoja.

Israelin johto vaatiikin nyt voimakkaasti, että palestiinalaiset tunnustavat selkeästi tulevassa rauhansopimuksessa Israelin ”juutalaisvaltiona”. Kysymys ei ole enää ainoastaan Israelin valtion poliittisesta tunnustamisesta, kuten Egyptin ja Jordanian kanssa tehdyissä rauhansopimuksissa, vaan Israelin valtion luonteen tunnustamisesta.

Taustalla on myös Israelin sisäinen keskustelu maan suuren ja huonosti integroituneen palestiinalaisvähemmistön asemasta. Palestiinalaisia on noin 20 prosenttia Israelin väestöstä. Nykyjohdosta esimerkiksi ulkoministeri Tzipi Livni on korostanut, että tuleva palestiinalaisvaltio ratkaisisi yhtä lailla Israelin arabikansalaisten kuin miehitettyjen alueiden asukkaiden aseman.

Sisäisen arabikysymyksen ja miehitettyjä alueita koskevan ongelman yhteen kytkeminen on selvästi vahvistumassa Israelissa, eikä väestönsiirroista puhuminen ole enää entisenlainen tabu. Epävarmassa tilanteessa Israel tarrautuu etnisyyteen vahvemmin kuin koskaan. Myös Bush on viimeaikaisissa lausumissaan toistuvasti painottanut, mitä konfliktin poliittinen ratkaisu merkitsee: ”Palestiina tulee olemaan palestiinalaisten kotimaa ja Israel juutalaisen kansan kotimaa”.

Miksi sopimus on Israelille niin vaikea?

Vaikka ratkaisun periaate on laajalti hyväksytty, Olmert tai Israelin poliittinen eliitti ei ole välttämättä vielä todella sisäistänyt, kuinka paljosta Israelin on luovuttava sopimuksen vuoksi. Israelin poliittisessa kulttuurissa on aina ajateltu, että aika on Israelin puolella. Tämän ajatuksen mukaan heikon palestiinalaishallinnon on ajan myötä pakko tehdä Israelin kannalta edullisempi sopimus. Moni uskoo edelleenkin, että pelaamalla aikaa suurempi osa Länsirantaa ja Jerusalemia jää lopulta Israelin hallintaan.

Israelin osalta ratkaisun esteenä on monia muitakin tekijöitä. Ensimmäinen liittyy kahden viime vuosikymmen ajan jatkuneeseen israelilaisten hallitustenheikkouteen. Tämä vaikeutti olennaisesti myös 1990-luvun Oslon rauhanprosessia. Israel ajautuu jälleen varsin todennäköisesti prosessin myötä ennenaikaisiin vaaleihin. Tätä kirjoitettaessa oikeistolainen Jisrael beitenu -puolue on jo jättänyt hallituksen.

Olmertin hallitus kestää vielä oikeistoa edustavien pienpuolueiden lähdön, mutta työväenpuolueen ero merkitsisi väistämättä ennenaikaisia vaaleja. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan Olmert yrittää saada tehtyä ennen tätä jonkinlaisen periaatesopimuksen Abbasin kanssa. Silloin vaaleista tulisi eräänlainen kansanäänestys rauhanprosessista. Tällainen taktiikka on äärimmäisen riskialtis.

Toinen suuri ongelma on Israelin yhteiskunnan sisäinen jakautuneisuus. Oslon prosessin aikana Israelin sisäinen erimielisyys levisi ennenäkemättömällä tavalla myös ulkopolitiikkaan, jonka yksituumaisuus oli aiemmin aina ollut keskeinen kansallisen yhtenäisyyden lähde rikkinäisessä valtiossa. Järkyttävin seuraus tästä oli silloisen pääministerin Jizhak Rabinin murha marraskuussa 1995. Maan sisäpoliittinen polarisaatio vaikutti ilman muuta keskeisesti Oslon rauhanprosessin epäonnistumiseen.

Laajamittainen vetäytyminen Länsirannan siirtokunnista jakaisi kansakuntaa hyvin voimakkaasti. Pelko yhtenäisyyden hajoamisesta ja jopa väkivallasta rajoittaa huomattavasti maan hallituksen mahdollisuuksia vetäytyä Länsirannalta. Länsiranta on kulttuuris-uskonnollisen identiteetin kannalta paljon tärkeämpi kuin Gaza, josta vetäytymiseen kesällä 2005 tarvittiin 40 000 sotilasta ja poliisia. On pelättävissä, ettei Olmertin hallitus kykene -- vaikka haluaisikin -- vetäytymään niin laajasti Länsirannalta, että Abbas voisi puolestaan luopua palestiinalaiselle nationalismille keskeisistä päämääristä.

Myös muutokset konfliktin sotilaallisessa luonteessa vaikeuttavat rauhansopimuksen syntyä. Toinen Libanonin sota kesällä 2006 ja vetäytyminen Gazasta osoittivat, kuinka yllättävän haavoittuva Israel on lyhyen ja keskipitkän matkan ohjusten edessä. Sotilaallisesti periaatteessa varsin heikko Hizbollah aiheutti Israelin kotirintamalle suhteellisesti merkittäviä tappioita ampumalla tuhansia ohjuksia Pohjois-Israeliin, eikä Israel pystynyt estämään tätä kuukauden kestäneen sodan missään vaiheessa. Israel ei ole myöskään kyennyt torjumaan palestiinalaisten järjestöjen Gazasta ampumia kotitekoisia ohjuksia. Israelin vetäytymistä seuranneena vuonna maahan ammuttujen Qassam-rakettien määrä lähes nelinkertaistui.

Vetäytyminen Länsirannalta johtaisi Israelin kannalta pahimmillaan siihen, että sen tärkeimmät asutuskeskukset ja maan ainoa kansainvälinen lentokenttä voisivat joutua vastaavien ohjusiskujen kohteeksi. Tämänhetkisten arvioiden mukaan vie vuosia, ennen kuin Israelin ohjuspuolustus on sillä tasolla, että lyhyen kantomatkan ohjuksia voidaan kunnolla torjua.

Puolustusministeri Ehud Barakin hiljattain esittämän arvion mukaan ohjuspuolustusjärjestelmä lyhyen kantomatkan ohjuksille voisi olla käytettävissä vuonna 2010. Tämä vähentää selvästi Israelin mahdollisuuksia käynnistää vetäytymistä lähiaikoina, varsinkin kun palestiinalaishallinto ei pysty hallitsemaan aluettaan sotilaallisesti eikä estämään iskuja. On myös epätodennäköistä, että alueelle saataisiin sellaiset kansainväliset joukot, jotka tarjoaisivat nopean ratkaisun ongelmaan.

Hajanaiset palestiinalaiset

Palestiinalainen kansallinen liike on keskellä yhtä historiansa pahimmista kriiseistä. Vuosikymmeniä kansallista liikettä hallinnut Fatah on menettänyt asemansa ja pitää valtaa korkeintaan Länsirannalla. Sielläkin sen asema perustuu paljolti Israelin sotilaalliseen tukeen. Monet Israelissa sanovat, ettei Abbasin kanssa kannata tehdä sopimusta, koska Fatah menettää aikanaan vallan myös Länsirannalla.

Annapolisin prosessi sulkee lähtökohtaisesti Gazassa valtaa pitävän Hamasin neuvottelujen ulkopuolelle. Jo 1990-luvulla paljon nykyistä heikompi Hamas pystyi tehokkaasti hidastamaan rauhanprosessia. Nyt Iranin ja muiden ”radikaalien” toimijoiden suojelukseen ajettu Hamas voi halutessaan torjua edistysaskeleet vielä paljon tehokkaammin. Tällä hetkellä näyttääkin siltä, että konfliktin painopiste siirtyy entisestään Israelin ja yhä armeijamaisemmin toimivan Hamasin välille, ja samalla Fatahin merkitys hiipuu.

Kahden valtion malliin perustuva Oslon prosessi on merkinnyt palestiinalaisille neuvottelua antautumisen ehdoista: palestiinalaiset ovat käytännössä hävinneet taistelun Israelia vastaan. He voivat saada enintään minivaltion Länsirannalla ja Gazassa. Abbas tarvitsee kaikkien keskeisten poliittisten toimijoiden tuen, jotta hän pystyisi taivuttamaan palestiinalaiset ankariin rauhanehtoihin. Rauha ilman Hamasin vähintäänkin epäsuoraa tukea on mahdoton.

Onko kahden valtion mallin aika ohi?

Rauhansopimuksen solmiminen Israelin ja palestiinalaishallinnon välille on mahdollista. Osapuolet tarvitsevat kuitenkin kansainväliseltä yhteisöltä poikkeuksellisen vahvaa tukea sisäisen hajanaisuutensa vuoksi. Tuesta on toistaiseksi vain vähän osoituksia, huolimatta Yhdysvaltain politiikan sinänsä myönteisestä aktivoitumisesta.

Samaan aikaan kun pyritään ratkaisuun, kansainvälisen yhteisön olisi aiheellista valmistautua siihen, että koko kahden valtion malli saattaa vanhentua. Vuoden 1937 Peelin komitean jakoehdotuksesta lähtien Palestiinan konfliktin ratkaisuyritykset ovat perustuneet nationalistiseen malliin, jossa historiallinen Palestiinan alue jaettaisiin juutalaisten ja arabien/palestiinalaisten kansallisten liikkeiden kesken. Ainoa olennainen muutos on ollut palestiinalaisten viipaleen kutistuminen kerta kerralta.

Israelin vääjäämättömästi etenevä siirtokuntaliike kaivaa hiljalleen kuoppaa tälle ratkaisulle. Kun Oslon prosessi alkoi vuonna 1993, Länsirannalla (pois lukien Itä-Jerusalem) asui noin 100 000 siirtolaista. Nykyisin siirtokuntalaisia on noin 270 000. Luvut kertovat vakuuttavasti, kuinka Fatahin neuvotteluihin perustunut taktiikka on epäonnistunut.

Konflikti voi lähivuosina muuttaa muotoaan. Palestiinalaiset voivat luopua vaatimuksistaan perustaa oma valtio Israelin rinnalle. He saattaisivat tyytyä tasa-arvoon ja kansalaisuuteen Israelin valtiossa. Tämä olisi luonnollisesti pahin mahdollinen vaihtoehto Israelin kannalta. Väestösuhteiden nopean muutoksen vuoksi uusi Israel ei olisi enää etninen juutalainen valtio, vaan yhteiseen kansalaisuuteen perustuva monikulttuurinen valtio.

Tällä hetkellä vaihtoehto on sekä Israelissa että palestiinalaisten keskuudessa vain pienten älymystöpiirien kannattama. Toistuvat epäonnistumiset neuvotteluissa voivat kuitenkin nopeastikin muuttaa tilannetta. Voisiko tämä lopulta olla yhden aikamme vaikeimman konfliktin ratkaisu?