Ratkaisu Niilillä

Timo Behr

Egyptissä on ollut ilmassa muutoksen tuulia, kun maa valmistautuu kaksiin tärkeisiin vaaleihin. Marraskuun lopun parlamenttivaalit määrittävät, missä merkeissä ensi syksyn kohtalokkaat presidentinvaalit käydään.

Spekulaatiot vellovat 83-vuotiaan presidentti Hosni Mubarakin aikeista jatkaa vielä kuudennelle kaudelle. Mubarakin horjuva terveys kuitenkin tarkoittaa, että Egyptillä on edessä muutoksia, muodossa tai toisessa.

Selkeän seuraajan puuttuessa Egyptin kohtalo tuntuu olevan hiuskarvan varassa, sillä sekä valtapuolue että oppositio ovat toivottoman jakautuneita. Valmistellaanko Mubarakin epäsuositusta pojasta Gamalista isänsä seuraajaa vai haastaako armeija vallansiirron? Entä pystyykö Kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n entinen johtaja, rauhan Nobelilla palkittu Mohammmed ElBaradei kokoamaan Egyptin edistykselliset voimat ja ohjaamaan maan kohti demokraattista tulevaisuutta? Vai uhkaako maata Iranin tyyppinen vallankumous, joka siirtäisi vallan islamistiselle Muslimiveljeskunnalle?

Egypti on perinteisesti ollut Lähi-idän kulttuurin ja politiikan voimatekijä sekä Yhdysvaltain politiikan tukipilari. Maan vaalituloksilla on siksi merkittävä vaikutus alueelliseen voimatasapainoon.


Muhammad Hosni Mubarakista tuli itsenäisen Egyptin neljäs presidentti vuonna 1981, Anwar Sadatin murhan jälkeen. Hänen kolmelle vuosikymmenelle ulottuvan valtakautensa aikana Egyptin kehitys on ollut hidasta. Nujerrettuaan Egyptissä kehittyneen ääri-islamilaisuuden kovin ottein 1980-luvulla Mubarak hyväksyi liberaalin talousohjelman ja toteutti joitain tarkasti ohjattuja poliittisia uudistuksia 1990-luvulla. Ulkopolitiikassa Mubarak seurasi edeltäjänsä jalanjälkiä ja yhdisti palestiinalaisten etujen ajamisen sovinnollisuuteen Israelin kanssa sekä läheiseen liittolaisuuteen Yhdysvaltojen kanssa.

Joistain kiistattomista edistysaskelista huolimatta Egyptistä on tullut Mubarakin aikana heikko ja jakautunut maa, jonka alueellinen vaikutusvalta on laskussa. Kansainvälisten rahoituslaitosten kehumat talousuudistukset toivat usean vuoden ennätysnopean talouskasvun, mutta eivät onnistuneet vähentämään käsistä riistäytynyttä työttömyyttä, laajalle levinnyttä köyhyyttä tai korruptiota. Lukutaidon ja elinajanodotteen kaltaiset inhimillisen kehityksen mittarit ovat parantuneet, mutta lukemat ovat yhä masentavan alhaisia. Maahan on syntynyt kahtiajakautunut talous, ja työntekijöiden mielenosoituksista ja mellakoista on tullut osa jokapäiväistä elämää.

Politiikassa Mubarakin toteuttama asteittainen avautuminen on antanut joillekin oppositiopuolueille mahdollisuuden tiukasti kontrolloituun osallistumiseen sekä suvainnut suhteellisen vapaiden tiedotusvälineiden perustamisen. Uudistusten huippukohta oli vuonna 2005, jolloin Egypti koki lyhyen ”Kairon kevään” Yhdysvaltojen painostuksen alaisena: Muslimiveljeskunta voitti ennätykselliset 20 prosenttia kansalliskokouksen edustajapaikoista ja ensimmäinen massaoppositioliike Kifaya (Riittää) haastoi avoimesti hallituksen. Kaikesta huolimatta maan lainsäädäntö on pysynyt epädemokraattisena, ja vuonna 1981 asetettu poikkeustilalaki on edelleen voimassa.

Lähi-idässä Egypti on menettänyt johtoasemansa arabinationalismin ja palestiinalaisten puolustajana alueen uusille nousukkaille Iranille ja Turkille sekä Hamasin ja Hizbollahin kaltaisille vahvoille järjestöille. Oslon rauhansopimuksen epäonnistuminen Israelin ja palestiinalaishallinnon välillä on heikentänyt Egyptin vaikutusvaltaa. Mubarakia arvostellaan julkisesti arabimaailmassa hänen Gazan saarrolle antamastaan tuesta sekä läheisistä suhteista länteen.



Mubarakin ristiriitaisten aikaansaannosten tuloksena yhteiskunnassa hautuu pettymys vallitsevia oloja kohtaan. Se ilmenee ajoittaisina purkauksina, kuten työntekijäprotesteina ja paikallisina yhteenottoina muslimien ja kristittyjen koptien välillä. Yleisestä tyytymättömyydestä huolimatta vaihtoehtoja on vähän. Carnegie Endowment -säätiön tutkija katsoo, että ”Egyptistä on tullut poliittisesti yksiulotteinen maa, jossa vallanpitäjät ovat onnistuneet heikentämään oppositiota siinä määrin, että nimellisestä monipuoluejärjestelmästä on todellisuudessa tullut yksipuoluejärjestelmä.”

Paljon on siis tapahtunut sitten vuoden 2005 ”Kairon kevään”, joka sai asiantuntijat haaveilemaan uudesta ”värivallankumouksesta”. Vaalijärjestelmää koskevat perustuslakiuudistukset vuonna 2007 pysäyttivät kehityksen kohti avoimuutta ja demokraattista vastuunkantoa sekä lisäsivät valtaapitävän NDP-puolueen (National Democratic Party) etuoikeuksia.

Muslimiveljeskunnan johtohahmojen ja kannattajien systemaattiset pidätykset eristivät uudistajat järjestön sisällä, jolloin he joutuivat syrjään konservatiivisemman ja sisäänpäin katsovan johdon tieltä.

Myös liberaalien ja vasemmistopuolueiden sisällä on merkittäviä henkilöihin ja ideologioihin liittyviä erimielisyyksiä. Nämä puolueet suhtautuvat epäluuloisemmin kuin koskaan yhteistyöhön yhä tiukkaoppisempien islamistien kanssa. Tätä taustaa vasten Mohammed ElBaradein ilmestyminen politiikkaan aiemmin tänä vuonna otettiin innostuneesti vastaan.

Monet näkivät hänet henkilönä, joka voisi koota Egyptin tunnetusti hajanaisen opposition. ElBaradei on kuitenkin korostanut asettuvansa ehdolle ainoastaan vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Kun otetaan myös viralliset vaalisäännöt huomioon, ElBaradei on epätodennäköinen pelastaja. Oppositiopuolueet eivät ole toistaiseksi pystyneet edes sopimaan, pitäisikö niiden boikotoida vaaleja vai vaatia kansainvälisten vaalitarkkailijoiden läsnäoloa.

Vaikka oppositio on toivottoman jakautunut, ei hallituspuolueella mene paljon paremmin. Ei silti ole epäilystäkään, etteikö Mubarak nauttisi yhä vahvaa luottamusta omiensa parissa. Puolueen johtohahmot ovat kuitenkin yhä erimielisempiä siitä, pitäisikö Mubarakin poikaa tukea tämän viralliseksi seuraajaksi.

Gamal Mubarak on yhdistetty läheisesti maan talouseliittiin ja viime vuosien liberaaleihin talousuudistuksiin. Puolueen ja armeijan sisällä kasvava vastustus näitä uudistuksia kohtaan on synnyttänyt arveluja mahdollisesta sisäpiirin haastajasta. Hallinnon sisäinen säröily on ollut toistaiseksi suhteellisen pientä, mutta jos ja kun Mubarak siirtyy syrjään, rintamat voivat nopeasti vahvistua.

Kaikki edellä mainitut seikat viittaavat tulenarkaan ja mahdollisesti jopa väkivaltaiseen siirtymään. Useat asiantuntijat ovat viime aikoina huomauttaneet yhtäläisyyksistä Egyptin nykytilanteen ja Teheranin vuoden 1979 vallankumousta edeltäneen asetelman välillä.

Muslimiveljeskunta on edelleen Egyptin hallituksen jälkeen maan järjestäytynein ja kurinalaisin poliittinen voima, joten se saattaa hyvinkin hyötyä, mikäli hallitus hajoaisi. Jos Mubarakin paikalle nousee jostain uusi voimakas johtaja, tämän täytyisi hyvin todennäköisesti turvautua populistisiin ratkaisuihin vahvistaakseen kansansuosiotaan.

Näyttää siltä, että Kairon kevättä saattaa nyt seurata egyptiläinen talvi.