Afganistanin sodan pojankasvot

Noora Kotilainen

Dokumenttielokuvat näyttävät Afganistanin sodan todellisuuden ja sille luodun julkisuuskuvan välisen suuren eron.

Yhä monimutkaisemmaksi muuttuva Afganistanin sota tavoittaa tänä syksynä myös suomalaisyleisön verkkokalvot. Elokuvateattereihin saapui miltei yhtä aikaa kaksi Afganistanin tilannetta ruohonjuuritasolta valottavaa dokumenttielokuvaa. Ne näyttävät hankalaksi osoittautuneesta sodasta puolia, joita saa turhaan etsiä virallisista esityksistä ja sotaan osallistuvien maiden poliitikkojen puheista.

Tanskalainen, Janus Metzin ohjaama Armadillo pyörii teattereissa parhaillaan. Yhdysvaltalainen, sotakuvaaja Tim Hetheringtonin ja kirjailija Sebastian Jungerin Restrepo sai Suomen ensi-iltansa Rakkautta ja Anarkiaa -filmifestareilla.

Tanskalaisten sotilaiden elämää ja toimintaa Armadillon tukikohdassa Etelä-Afganistanin Helmandissa seuraava Armadillo herätti kesällä kotimaassaan laajaa keskustelua. Tanskalaiskatsojat järkyttyivät valokankaalla kohtaamastaan sodan todellisuudesta. Ennätysmäiset katsojaluvut kerännyt elokuva näytti omat pojat sekä tappajina että vihollisen luotien maalitauluina. Se kuvasi tanskalaissotilaat tappamisen jälkeen pornoa tuijottelevina pikkupoikina, jotka innokkaina hinkuvat sotakokemuksia.

Samalla elokuva paljasti länsisotilaiden suhtautumisen sodan siviili- ja lapsiuhreihin. Tapettujen vihollisten äärellä naureskelevat länsisotilaat eivät mahtuneet mitenkään viralliseen kuvaan, joka tanskalaisille oli annettu sodasta.

Armadillo nostatti tanskalaisissa voimakasta kritiikkiä sotaan osallistumista kohtaan. Sotilaiden toimet vihollista ’neutralisoitaessa’ poikivat myös voimakasta moraalista paheksuntaa sekä johtivat sotilaalliseen tutkintaan sotilaskäytäntöjen oikeellisuudesta.

Armeijan vaarallisin paikka

Amerikkalaisjoukkojen komennusta Koillis-Afganistanin vuoristoseudun Karangalin laaksossa seuraava Restrepo palkittiin alkuvuodesta Sundancen elokuvafestivaaleilla. Niin tukikohta kuin sen elämää miltei vuoden verran seuraava dokumentti ovat saaneet nimensä filmaamisen alussa vihollisen luoteihin menehtyneen sotilaan Doc Restrepon mukaan.

Dokumentaristit seuraavat joukkojen yhteiselämää ja tuntoja syrjäisessä ja ankeassa vuoristotukikohdassa, jota pidetään yhtenä Yhdysvaltain armeijan vaarallisimmista sijoituspaikoista. Elokuvassa näkyy ympäröivän alueen ja sen asukkaiden päivittäinen todellisuus sekä joukkojen ja paikallisten usein ristiriitaiset suhteet.

Molemmissa elokuvissa äänessä ovat läheltä kuvatut länsisotilaat; joiden päivittäinen elämä on dokumenttien pääkohteena. Totisen ja karun sodankäynnin lisäksi keskiössä on sotilaiden keskinäinen kanssakäynti, äärimmäisten tilanteiden edessä kiinteäksi hioutuva toveruus poikamaisine nujakointeineen sekä ilot, surut ja yksityiset hetket.

Dokumentit on kuvattu sotajournalisteille räätälöityjen sijoitussopimusten (embedding) puitteissa. Elokuvantekijät asuivat tukikohdissa osana sotilasjoukkoja ja liikkuivat sotatantereilla joukkojen mukana. Tiivis yhteys näkyy molemmissa elokuvissa tarkkanäköisenä ja intiiminä otteena.

Afganistan-kuvauksia yhdistää myös niiden ohjaajien sanoutuminen irti suoranaisesta politiikasta, selkeästä kantaaottavuudesta ja valistavan dokumentin perinteestä. Kuten nykyään on niin trendikästä, he sanovat haluavansa vain näyttää. Tästä huolimatta varsinkin Metzin ohjaaman Armadillon sotakuvausta voi tulkita hyvin sodan vastaisena.

Sodan julma todellisuus ei välttämättä ole kauhistus kaikille katsojille. Elokuvat voivat tarjota myös adrenaliinireseptoreita kiihottavan matkan läntisen miehekkyyden ytimeen. Yleisössä voi olla sodasta eri tavoin kiinnostuneita katsojia, joille elokuvat saattavat paradoksaalisesti toimia jopa epäsuorina värväysvideoina.

Paljastavia esityksiä sodasta

Itsensä likoon laittavat dokumentaristit pääsevät lähelle sekä vaarallisia tilanteita että aseet kädessä sotaa käyviä yksilöitä. Elokuvantekijät vaaransivat myös oman turvallisuutensa näyttääkseen sodasta puolen, jota vain harva länsimaalainen on ennen nähnyt.

Afganistanin tilanne näyttää sotilaiden silmin usein turhauttavalta ja epätoivoiselta. Humaanein sanankääntein perusteltu sota vilauttaa vähän väliä mielettömiä kasvojaan, ja kansainvälinen operaatio alueen muokkaamiseksi läntisen mallin mukaiseksi demokratiaksi vaikuttaa suorastaan mahdottomalta.

Kumpaakin dokumenttia leimaa tunne siitä, ettei Afganistanissa oikein mikään edisty niin kuin poliitikkojen sotapuheissa väitetään. Paikalliset eivät mielellään tee koalition kanssa yhteistyötä. Sodasta on tullut paikallaan pysyvää asemasotaa, jossa partioidaan samoilla pelloilla ja ammutaan päivästä toiseen jo moneen kertaan moukaroitua vuoristomaastoa. Siviiliväestöä kuolee harhalaukauksiin ja heidän omaisuuttaan tuhoutuu läntisen sotakoneen jauhaessa.

Erityisesti köyhän paikallisväestön asema kapinallistaistelijoiden ja koalition joukkojen välissä näyttäytyy tukalana. Käy hyvin selväksi, kuka päivittäisestä demokratian levittämisestä lopulta kärsii.

Länsisotilaat tappavat ja tulevat tapetuiksi. Epämääräistä vihollista näkee harvoin, vaikka se tuntuu vainoharhamaisesti olevan koko ajan lähellä. Pelko, paniikki ja kuolema hiipivät raskaasti aseistetun sotilaan elämään, ja tilanne näyttäytyy dokumentaristien käsittelyssä raakana, epäoikeudenmukaisena ja julmana sotana.

Elokuvat ovat saaneet monet katsojansa vastustamaan sotaa ja vaatimaan siitä irtaantumista. Tämä kertoo sodan todellisuuden ja sille luodun julkisuuskuvan välillä vallitsevasta epäsuhdasta. Dokumenttien tarjoamat näkymät romuttavat puheet oikeudenmukaisuuden, humaaniuden, hyvinvoinnin ja naisten oikeuksien edistämisestä, demokratian puolustamisesta ja auliista yhteistyöstä paikallisten kanssa, joita on käytetty kivijalkana sodan perusteluissa.

Herääkin kysymys, mitä sotaan osallistuvien länsimaiden kansalaisille on uskoteltu ja mitä he ovat kuvitelleet Afganistanissa oikein tapahtuvan, kun dokumenttielokuvat vaikuttavat näin voimakkaasti julkiseen mielipiteeseen ja sodan käsittämiseen?

Äärikokemukset koukuttavat

Dokumenttien intiimeissä henkilökuvissa ja sotilaiden puheissa nousee useasti esiin epämääräinen kysymys, miksi niin monet länsimaiset nuoret janoavat kärsimyksestä ja kauhusta huolimatta sotakokemuksia.

Sotilaat kertovat sodan tarjoamista äärikokemuksista, jollaisia ei voi kokea missään muualla: toisaalta itkua, kauhua ja pahimmillaan kuolemaa, toisaalta jännitystä, tovereiden läheisyyttä sekä sen väkivahvan tunteen, jonka vain äärimmäinen vaara, yhteinen uhka ja sotaan elimellisesti kuuluva vihollisen fyysinen tuhoaminen voivat tuottaa.

Sota löytyy sisältämme – siksi se koukuttaa ja saa tuntemaan jotain ”elämää suurempaa”. Elokuvien kuva inhimillisestä mutta vahvasta ja kotiin palaavasta lännen sankarista saattaa ruokkia myyttiä modernista sankarisotilaasta, joka uhrautuvasti teki parhaansa oikeaksi näkemänsä asian puolesta.

Dokumentit inhimillisistä naapurin pojista epädemokraattisen villin idän taistelukentillä vahvistavat mielikuvia sellaisista miehisistä äärikokemuksista, joihin länsimaiden asukkaat ”pääsevät” vain värväytymällä armeijaan tai rauhanturvajoukkoihin.

Lue lisää elokuvien Suomessa herättämästä keskustelusta:

Tyttökoulumiina, erillissotateesi ja vientidemokratian rajat

Noora Kotilainen
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa ja valmistelee väitöskirjaa visuaalisesta kulttuurista ja humanitaarisesta maailmanpolitiikasta

Elokuvien kotisivut:
Armadillo
Restrepo