Andrew J. Basevich: Washington Rules. America’s Path to Permanent War. Henry Holt & Company 2010, 286 s ja Michael Mandelbaum: The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash-Strapped Era. Public Affairs 2010, 224 s.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan resurssit pienenevät väistämättä, etupäässä sosiaalimenojen kasvun vuoksi. Lisäksi maan johtoasemaa kansainvälisessä järjestelmässä uhkaa sen politiikkaa ohjaavien ajatus- ja toimintamallien vanhentuneisuus. Näin päättelevät professorit Michael Mandelbaum Johns Hopkins -yliopistosta ja Andrew J. Basevich Bostonin yliopistosta tänä vuonna ilmestyneissä kirjoissaan.
Basevich katsoo, että Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa määrittää yhä kylmän sodan alussa syntynyt usko siihen, että valtion tehtävä on johtaa maailmaa ja edistää vapautta. Tämän periaatteen kritiikitön seuraaminen on ajanut Yhdysvallat pysyvään turvallisuuskriisiin ja luonut tilaa eettisesti arveluttavalle instituutioiden ja talouselämän liitolle, jota Basevich kutsuu nimellä Washingtonin säännöt.
Järjestelmän piiriin kuuluvat esimerkiksi puolustusministeriön ja keskustiedustelupalvelu CIA:n kaltaiset liittovaltion instituutiot sekä sotateollisuuteen kytkeytyvät yritykset, jotka hyötyvät valtion jatkuvasta kriisitilasta. Basevich pitäisi Washingtonin sääntöjen purkamista hyödyllisenä amerikkalaisten kannalta, vaikka se vähentäisi Yhdysvaltain vaikutusvaltaa. Hän ei kuitenkaan esitä arviota siitä, onko näin tapahtumassa vai ei.
Sääntöjärjestelmän perustajia olivat strategisten ilmavoimien (SAC) komentaja Curtis LeMay ja modernin CIA:n isä Alain Dulles. Molempia ajoi eteenpäin halu varmistaa oman instituutionsa asema toisen maailmansodan jälkeistä ulkopolitiikkaa rakennettaessa. LeMayn kehittämän opin mukaan Yhdysvaltain tuli saavuttaa täysi varmuus siitä, että maa kykenee kaikissa tilanteissa Neuvostoliiton ja sen liittolaiset tuhoavaan iskuun.
Periaatteen noudattaminen paisutti sotilasteknisiä investointeja ja kannusti siten niistä hyötyviä ylläpitämään doktriinin vaatimia uhkakuvia tosiasioista piittaamatta. Dulles lisäsi yhtälöön teesin nopeasta reagoinnista ja ennakoinnista. Irakin sota ja hyökkäys Afganistaniin heti 9/11-iskujen jälkeen toistavat Basevichin mukaan puhtaasti kylmän sodan toimintatapoja.
Washingtonin sääntöjen valta on Basevichin mukaan ollut niin vahva, että esimerkiksi presidentin vaihtumisella on ollut vähän vaikutusta Yhdysvaltain ulkopolitiikan linjaan. Hän painottaa, että tämä pätee myös viimeisimpiin demokraattipresidentteihin Bill Clintoniin ja Barack Obamaan. Basevich arvostelee jälkiviisaasti etenkin Clintonia maailmanpoliittisten mahdollisuuksien käyttämättä jättämisestä.
Washingtonin säännöille perustuva järjestelmä joutui kylmän sodan päätyttyä etsimään uudet uhkakuvat, mutta toimii nyt jopa entistä tehokkaammin. Irakin ja Afganistanin sodat ovat Basevichin mukaan uudistaneet sääntöjä. David Petraeuksen kaltaisten vaikutusvaltaisten kenraalien työn tuloksena armeija on muuttunut poikkeustilassa käyttöönotettavasta resurssista jatkuvasti läsnä olevaksi ulkopolitiikan instrumentiksi.
Paisunut sääntöjärjestelmä sulkee nyt sisäänsä myös sotilasdoktriinin, ja sodasta on tullut demokraattisesta prosessista erkaantunut spektaakkeli. Washingtonin sääntöjen säilyminen edellyttää minimalistisen kansalais- ja politiikkakäsityksen jatkumista. Poliitikot eivät Basevichin mukaan joudu vaaleissa tilille ulkopoliittisista epäonnistumisistaan, koska amerikkalainen politiikka pelkistyy sisäpolitiikaksi. Kansalainen ymmärtää siten itsensä äänestäjäksi aktiivisesti politiikkaa seuraavan toimijan sijaan.
Basevich arvostelee maansa päätöksiä käyttää satoja miljardeja dollareita Afganistanin jälleenrakentamiseen samaan aikaan, kun Yhdysvalloissa huomattava joukko ihmisiä elää köyhyydessä. Tässä hän tulee lähelle Mandelbaumin keskeistä argumenttia taloudellisen niukkuuden vaikutuksesta supervalta-asemaan.
Washingtonin sääntöjen mukainen ulkopolitiikan ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Helmandin maakunta Afganistanissa tulee tärkeysjärjestyksessä ennen Detroitia tai Clevelandia. Basevichin mukaan Yhdysvaltain tulisi palata ajattelutapaan, jonka mukaan maa johtaa esimerkillään eikä syötä muille käsitystään vapaudesta.
Toisin kuin Basevich, Michael Mandelbaum ei esitä arvioita siitä, onko Yhdysvaltain ulkopolitiikassa jotain moraalisesti tai poliittisesti väärää. Hän tarkastelee nykytilannetta kliinisemmin taloudelliselta kannalta. Paisuva julkisen talouden alijäämä ja nopeasti kasvavat sosiaalimenot aikaansaavat sen, että Yhdysvallat ei pysty ylläpitämään ”maailmanhallituksen” tehtäväänsä ainakaan nykykeinoin.
Mandelbaum kuitenkin katsoo, että sosiaaliturvan laajentaminen on väistämätöntä. Globalisaation vuoksi Yhdysvallat menettää työpaikkoja halvemman tuotannon maihin. Myös tuloerot kasvavat entisestään ja väestö eläköityy. Yhteiskuntarauhaan kohdistuvaa uhkaa on pakko rajoittaa suurempien tulonsiirtojen avulla. Näin myös mahdollisen republikaanihallinnon olisi ryhdyttävä samanlaisiin sosiaaliturvaa parantaviin toimiin. Mandelbaum suhtautuu kriittisesti nykyiseen ulkopolitiikkaan, koska resurssien pienenemiseen ei ole varauduttu, vaan sen taloudellista painoa on pikemminkin kasvatettu.
Mandelbaumin mukaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan suuria virheitä ovat olleet Naton itälaajeneminen sekä Irakin sodan alkuvaiheen toteutus, jossa avainhenkilöiden valinnassa kiinnitettiin enemmän huomiota oikeaan poliittiseen mielipiteeseen kuin esimerkiksi arabian kielen taitoon. Hyökkäys Irakiin saattoi Mandelbaumin mukaan olla kuitenkin perusteltua. Naton laajeneminen Venäjän heikkona hetkenä taas luo automaatin kriiseille Venäjän kanssa ja kasvattaa Yhdysvaltain joukkoja Euroopassa ja siten myös amerikkalaisen veronmaksajan laskua.
Mandelbaum ei kannata Yhdysvaltain kääntymistä sisäänpäin, sillä tuloksena olisi vaarallisempi ja arvaamattomampi maailma. Hänen mukaansa ainoa keino Yhdysvaltain nykyisen aseman säilyttämiseksi on fossiilisten polttoaineiden käytön globaali vähentäminen. Öljyn strategisen merkityksen pieneneminen heikentäisi esimerkiksi Iranin mahdollisuuksia investoida ydinohjelmaansa sekä poistaisi Kiinalta yhden syyn ryhtyä rakentamaan valtamerilaivastoa, jonka olemassaolo lisäisi Kiinan ja Yhdysvaltain välisen konfliktin mahdollisuutta.
Paras keino vähentää öljyn poliittista merkitystä on polttoaineveron tuntuva korotus, joka pakottaisi kehittämään uusiutuvia energiavaroja. Vaikka Mandelbaum tunnustaakin, että verojen korottaminen on etenkin Yhdysvaltain poliittisessa ilmastossa vaikeata, hän ei näe, että Yhdysvalloilla olisi muuta keinoa kohdata kunniakkaasti edessä olevia ongelmia.
Olai Voionmaa ja Lauri Tähtinen