Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Niukkuuden ulkopolitiikkaa

Andrew J. Basevich: Washington Rules. America’s Path to Permanent War. Henry Holt & Company 2010, 286 s ja Michael Mandelbaum: The Frugal Superpower. America’s Global Leadership in a Cash-Strapped Era. Public Affairs 2010, 224 s.

Jyrki Ruohomäki


Yhdysvaltain ulkopolitiikan resurssit pienenevät väistämättä, etupäässä sosiaalimenojen kasvun vuoksi. Lisäksi maan johtoasemaa kansainvälisessä jär­jestelmässä uhkaa sen politiikkaa ohjaa­vien ajatus- ja toimintamallien vanhen­tuneisuus. Näin päättelevät professorit Michael Mandelbaum Johns Hopkins -yliopistosta ja Andrew J. Basevich Bos­tonin yliopistosta tänä vuonna ilmesty­neissä kirjoissaan.

Basevich katsoo, että Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa määrittää yhä kylmän sodan alussa syntynyt usko siihen, että valtion tehtävä on johtaa maailmaa ja edistää vapautta. Tämän periaatteen kritiikitön seuraaminen on ajanut Yh­dysvallat pysyvään turvallisuuskriisiin ja luonut tilaa eettisesti arveluttavalle ins­tituutioiden ja talouselämän liitolle, jota Basevich kutsuu nimellä Washingtonin säännöt.

Järjestelmän piiriin kuuluvat esimer­kiksi puolustusministeriön ja keskustie­dustelupalvelu CIA:n kaltaiset liittovalti­on instituutiot sekä sotateollisuuteen kytkeytyvät yritykset, jotka hyötyvät val­tion jatkuvasta kriisitilasta. Basevich pi­täisi Washingtonin sääntöjen purkamista hyödyllisenä amerikkalaisten kannalta, vaikka se vähentäisi Yhdysvaltain vaiku­tusvaltaa. Hän ei kuitenkaan esitä arviota siitä, onko näin tapahtumassa vai ei.

Sääntöjärjestelmän perustajia olivat strategisten ilmavoimien (SAC) komen­taja Curtis LeMay ja modernin CIA:n isä Alain Dulles. Molempia ajoi eteenpäin halu varmistaa oman instituutionsa ase­ma toisen maailmansodan jälkeistä ulko­politiikkaa rakennettaessa. LeMayn ke­hittämän opin mukaan Yhdysvaltain tuli saavuttaa täysi varmuus siitä, että maa kykenee kaikissa tilanteissa Neu­vostoliiton ja sen liittolaiset tuhoavaan iskuun.

Periaatteen noudattaminen paisutti sotilasteknisiä investointeja ja kannusti siten niistä hyötyviä ylläpitämään dokt­riinin vaatimia uhkakuvia tosiasioista piittaamatta. Dulles lisäsi yhtälöön teesin nopeasta reagoinnista ja ennakoinnista. Irakin sota ja hyökkäys Afganistaniin heti 9/11-iskujen jälkeen toistavat Base­vichin mukaan puhtaasti kylmän sodan toimintatapoja.

Washingtonin sääntöjen valta on Basevichin mukaan ollut niin vahva, että esimerkiksi presidentin vaihtumisella on ollut vähän vaikutusta Yhdysvaltain ul­kopolitiikan linjaan. Hän painottaa, että tämä pätee myös viimeisimpiin demokraattipresidentteihin Bill Clintoniin ja Barack Obamaan. Basevich arvostelee jälkiviisaasti etenkin Clintonia maail­manpoliittisten mahdollisuuksien käyt­tämättä jättämisestä.

Washingtonin säännöille perustuva järjestelmä joutui kylmän sodan päätyt­tyä etsimään uudet uhkakuvat, mutta toimii nyt jopa entistä tehokkaammin. Irakin ja Afganistanin sodat ovat Base­vichin mukaan uudistaneet sääntöjä. David Petraeuksen kaltaisten vaikutus­valtaisten kenraalien työn tuloksena ar­meija on muuttunut poikkeustilassa käyttöönotettavasta resurssista jatkuvas­ti läsnä olevaksi ulkopolitiikan instru­mentiksi.

Paisunut sääntöjärjestelmä sulkee nyt sisäänsä myös sotilasdoktriinin, ja sodasta on tullut demokraattisesta prosessista erkaantunut spektaakkeli. Washingtonin sääntöjen säilyminen edel­lyttää minimalistisen kansalais- ja poli­tiikkakäsityksen jatkumista. Poliitikot eivät Basevichin mukaan joudu vaaleissa tilille ulkopoliittisista epäonnistumisis­taan, koska amerikkalainen politiikka pelkistyy sisäpolitiikaksi. Kansalainen ymmärtää siten itsensä äänestäjäksi ak­tiivisesti politiikkaa seuraavan toimijan sijaan.

Basevich arvostelee maansa päätöksiä käyttää satoja miljardeja dollareita Afga­nistanin jälleenrakentamiseen samaan aikaan, kun Yhdysvalloissa huomattava joukko ihmisiä elää köyhyydessä. Tässä hän tulee lähelle Mandelbaumin keskeis­tä argumenttia taloudellisen niukkuuden vaikutuksesta supervalta-asemaan.

Washingtonin sääntöjen mukainen ul­kopolitiikan ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Helmandin maakunta Afganistanissa tulee tärkeysjärjestyksessä ennen Detroitia tai Clevelandia. Basevichin mukaan Yh­dysvaltain tulisi palata ajattelutapaan, jonka mukaan maa johtaa esimerkillään eikä syötä muille käsitystään vapaudesta.

Toisin kuin Basevich, Michael Mandelbaum ei esitä arvioita siitä, onko Yhdysvaltain ulkopolitiikassa jotain mo­raalisesti tai poliittisesti väärää. Hän tarkastelee nykytilannetta kliinisemmin taloudelliselta kannalta. Paisuva julkisen talouden alijäämä ja nopeasti kasvavat sosiaalimenot aikaansaavat sen, että Yhdysvallat ei pysty ylläpitämään ”maa­ilmanhallituksen” tehtäväänsä ainakaan nykykeinoin.

Mandelbaum kuitenkin katsoo, että sosiaaliturvan laajentaminen on väistä­mätöntä. Globalisaation vuoksi Yhdys­vallat menettää työpaikkoja halvemman tuotannon maihin. Myös tuloerot kasva­vat entisestään ja väestö eläköityy. Yh­teiskuntarauhaan kohdistuvaa uhkaa on pakko rajoittaa suurempien tulonsiirto­jen avulla. Näin myös mahdollisen re­publikaanihallinnon olisi ryhdyttävä samanlaisiin sosiaaliturvaa parantaviin toimiin. Mandelbaum suhtautuu kriitti­sesti nykyiseen ulkopolitiikkaan, koska resurssien pienenemiseen ei ole varau­duttu, vaan sen taloudellista painoa on pikemminkin kasvatettu.

Mandelbaumin mukaan Yhdysval­tain ulkopolitiikan suuria virheitä ovat olleet Naton itälaajeneminen sekä Irakin sodan alkuvaiheen toteutus, jossa avain­henkilöiden valinnassa kiinnitettiin enemmän huomiota oikeaan poliittiseen mielipiteeseen kuin esimerkiksi arabian kielen taitoon. Hyökkäys Irakiin saattoi Mandelbaumin mukaan olla kuitenkin perusteltua. Naton laajeneminen Venä­jän heikkona hetkenä taas luo automaa­tin kriiseille Venäjän kanssa ja kasvattaa Yhdysvaltain joukkoja Euroopassa ja siten myös amerikkalaisen veronmaksa­jan laskua.

Mandelbaum ei kannata Yhdysval­tain kääntymistä sisäänpäin, sillä tulok­sena olisi vaarallisempi ja arvaamatto­mampi maailma. Hänen mukaansa ainoa keino Yhdysvaltain nykyisen aseman säilyttämiseksi on fossiilisten polttoai­neiden käytön globaali vähentäminen. Öljyn strategisen merkityksen pienene­minen heikentäisi esimerkiksi Iranin mahdollisuuksia investoida ydinohjel­maansa sekä poistaisi Kiinalta yhden syyn ryhtyä rakentamaan valtamerilai­vastoa, jonka olemassaolo lisäisi Kiinan ja Yhdysvaltain välisen konfliktin mah­dollisuutta.

Paras keino vähentää öljyn poliittista merkitystä on polttoaineveron tuntuva korotus, joka pakottaisi kehittämään uusiutuvia energiavaroja. Vaikka Man­delbaum tunnustaakin, että verojen ko­rottaminen on etenkin Yhdysvaltain poliittisessa ilmastossa vaikeata, hän ei näe, että Yhdysvalloilla olisi muuta kei­noa kohdata kunniakkaasti edessä olevia ongelmia.

Kirjoittaja on Fulbright-tutkija Columbian yliopistossa.
 
Ulkopolitiikka 4/2010

Pääministerin EU-politiikka

Teija Tiilikainen

"Suomi otti paikkansa EU:n ytimessä"

Matti Remes

Kirjatutka: Vastuun harmaalla vyöhykkeellä

Teija Tiilikainen

Rakkaudesta metsään

Joonas Pörsti

Pikatie Kiinaan

Martina Ahola

Kielipeliä Alpeilla

Martina Ahola

Tulkinnat ohjaavat arktista geopolitiikkaa

Sami Moisio

Arktinen alue politisoitui uudelleen

Justiina Dahl

Suomi tukeutuu Arktiseen neuvostoon

Martina Ahola

Venäjä tarvitsee merenalaista kaasua

Tiina Kirkas

Norja katsoo pohjoiseen

Joonas Pörsti

Liuskekaasu sekoitti energiapelin

Antti Kivimäki

Ilmastonmuutoksen torjuja vai kiihdyttäjä?

Antti Kivimäki

Afganistan on jaettu maa

Joonas Pörsti

Politiikan trendikäs Pohjola

Kaisa Korhonen

Valtionrakennusta tyhjän päällä

Salla Nazarenko

Lohikäärmeen kolme neulansilmää

Ralf Lillbacka

Kansalaistoimintaa vihrein tunnuksin

Ari Ihander

Ydinaseiden valvonta kaipaa isoa remonttia

Martina Ahola

Kohti Yhdysvaltain vai Ranskan mallia?

Teija Tiilikainen

EU: n ulkosuhde-uudistus voi jäädä hampaattomaksi

Anna-Karin Friis

Afrikan aika on edessä

Olai Voionmaa ja Lauri Tähtinen

Islamistirap aseena uskonsodassa

Ilmari Käihkö

Ratkaisu Niilillä

Timo Behr

Afganistanin sodan pojankasvot

Noora Kotilainen

Kirjavieras: Irrallaan yhteiskunnasta

Martina Ahola

Kirjatutka: Pelko on kuin halla

Niina Sarkonen

Kirjatutka: Oikeistopopulismin yliote

Kaisa Korhonen

Kirjatutka: Islamistien oppi-isä

Janne Hopsu

Kirjatutka: Niukkuuden ulkopolitiikkaa

Jyrki Ruohomäki

Kirjatutka: Huumesotaa ja uppoavia eskimokyliä

Jani Saxell

Kirjatutka: Valtionyhtiöt politiikan välineinä

Lauri Tähtinen

Kenraalien terassilla

Lauri Voionmaa

Kirjatutka: Salaliittoteoria muovaa historiaa

Vadim Kononenko

Wikileaks herätti nukkuvan leijonan

Vilho Harle

Kiinassa kymmeniä miljoonia ympäristöpakolaisia

Ralf Lillbacka