Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Kirjatutka: Valtionyhtiöt politiikan välineinä

Ian Bremmer: The End of The Free Market: Who Wins the War between States and Corporations, Eurasia Group 2010, s. 210.

S yyskuun lopulla Brasiliassa järjestettiin maailman kaikkien aikojen suurin osakeanti. Valtionyhtiö Petrobras keräsi lähes 60 miljardia euroa annissa, jossa valtion osuus öljy-yhtiöstä kasvoi entisestään. Petrobras löi laudalta aiempaa listautumisennätystä nimissään pitäneen Kiinan maatalouspankin. Molemmissa anneissa on enemmän kuin häivähdys valtiokapitalismia.

Ian Bremmerin mukaan valtiokapitalismissa on kyse järjestelmästä, jossa valtio hallitsee markkinoita saavuttaakseen poliittisia päämääriään. Poliittisiin riskeihin keskittyvän kansainvälisen konsultointiyhtiön Eurasia Groupin puheenjohtaja Bremmer varoittaa valtiokapitalismin vaaroista kirjassaan The End of the Free Market.

Bremmerin mielestä valtiokapitalismi on merkittävä uhka markkinataloudelle, jossa yritysten tehtävänä on tuottaa voittoa eikä ajaa kotimaansa poliittisia päämääriä. Poliittisista tavoitteista puhuessaan Bremmer ei kyseenalaista yritysten yhteiskuntavastuuta, vaan pikemminkin tiettyjen valtioiden tapaa varustaa valtionrahastojaan tai energiayhtiöitään voimapolitiikkaansa aseeksi.

Tähtäimessä ovat ensisijaisesti Kiina sekä muut autoritääriset maat, kuten Venäjä ja Persianlahden öljyvaltiot. Valtiokapitalisteiksi kelpaavat sekä luonnonvaroillaan rikastuvat että niitä kasvuunsa tarvitsevat. Itsevaltaisesti hallittujen maiden lisäksi Bremmer pelkää valtiokapitalismin saavan jalansijaa myös nousevissa demokratioissa. Intiassa valtiolla on vanhastaan vahva asema taloudessa. Brasiliassa ja Meksikossa huolena ovat erityisesti luonnonvarat ja niistä hyötyvät valtion hallitsemat tai suosimat kansalliset energiayhtiöt.

Suurimpana uhkana Bremmer pitää kuitenkin länsimaisten hallitusten ja yhtiöiden riippuvuutta valtiokapitalististen maiden avoimuudesta kansainväliselle kaupalle. Vaikka vientitulot ovat tarpeen myös valtiokapitalisteille, Bremmer pelkää niiden voivan yksittäistapauksissa vaatia länsimailta poliittisia myönnytyksiä kaupan jatkuvuuden nimissä. Jo nyt Kiina hallitsee esimerkiksi 97 prosenttia maailman harvinaisten maametallien kaivauksista.

Bremmerin kirja on tähän mennessä kattavin ja luettavin kuvaus valtiokapitalismin vaaroista. Silti itse käsite vaikuttaa edelleen liiaksi sateenvarjotermiltä, jonka alle mahtuu erilaisia uhkia ja epävarmuuksia. Kokonaisuutena jää epäselväksi kumpi on suurempi uhka: itsevaltaisten maiden voimapolitiikka vai valtiokapitalismin vallankaappaus kansanvaltaisissa markkinatalousmaissa.

Bremmer haluaa tehdä selvän pesäeron yrityksiä konkurssilta pelastavan julkisen rahan ja poliittisia tavoitteita ajavan omistuksen välillä. Detroitin autotehtaiden rahoittaminen ja venäläisten energiayhtiöiden Itä-Euroopassa harjoittama kiristys eivät ole sama asia.

Silti julkisen rahoituksen ja vaikutusvallan muotojen eroja ei tulisi liioitella. Länsimaiset suurpankit, joita hallitukset eivät uskalla päästää konkurssiin, hyötyvät koostaan kilpaillessaan esimerkiksi Kiinan kolmen suurimman pankin kanssa. Vain pankit, jotka ovat ”liian suuria kaatumaan” ja siten pahan paikan tullen valtionbudjetin taakkana, voivat kilpailla valtiokapitalistien pankkien ja rahastojen kanssa.

Viimeistään talouskriisi teki selväksi, etteivät nämä ”kansalliset voittajat” ole vain nousevien talouksien ilmiö. Tulevaisuudessa kannattaa seurata, missä määrin muuallakin talouselämässä, kuten energia- ja raaka-ainealoilla, länsimaiden on suosittava omia suuryrityksiään kilpailussa valtiokapitalistien kanssa. Tämän viitekehyksen ymmärtämiseen Bremmerin teos on ensiluokkainen.