Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjatutka: Sisällissodan haamut heräävät henkiin

Esko Salminen: Päättymätön sota 1918. Sisällissota julkisessa sanassa 1917-2007. Edita 2007, 245 s.

Tuomas Forsberg


Tampereen yliopiston journalistiikan emeritusprofessorin Esko Salmisen kirja vuoden 1918 sisällissodan jälkipuinnista ja sen vaikutuksesta Suomen historiaan sai heti ilmestyessään aikaan tavallista enemmän keskustelua. Helsingin Sanomat (16.10.2007) uutisoi näyttävästi teoksen julkaisutilaisuuden ja nosti kärkeen Salmisen väitteen, jonka mukaan ”nykyistä kuvaa vuoden 1918 tapahtumista hallitsee suomettunut ’punainen totuus’, joka ymmärtää enemmän punakapinallisia kuin kapinan kukistaneita valkoisia”.

Salmisen mielestä punaisia sympatisoiva näkökulma on vaikuttanut siihen, että sodasta muistetaan etenkin sen raakuudet ja valkoisten punaisiin kohdistama terrori. Sen sijaan on unohdettu, että valkoisten voitto oli välttämätön edellytys Suomen itsenäisyyden säilymiselle.

Salmisen teos voidaankin nähdä jatkona oikeistolaisen historiarevisionismin ketjulle, jossa kylmän sodan aikana marginalisoituja näkökulmia Suomen historian keskeisiin tapahtumiin pyritään nostamaan uudelleen esiin. Kovin hyvin tässä projektissa ei ole onnistuttu, sillä vain harva keskusteluun osallistuneista hyväksyi Salmisen väitteet.

Suomalaisen kulttuurieliitin kriittinen asennoituminen voidaan kuitenkin tulkita myös Salmisen väitteitä vahvistavana. Olisiko Salmisen kirja herättänyt yhtä paljon keskustelua, jos hän olisi väittänyt, että ”nykyistä kuvaa vuoden 1918 tapahtumista hallitsee valkoinen totuus, joka ymmärtää enemmän sodan voittaneita valkoisia kuin sen hävinneitä punaisia”? Salmisen kirja ja siitä käyty keskustelu osoittaa, että yksimielisyyttä ei ole löydetty vielä edes siitä, mitkä ovat sotaa koskevat vallitsevat tulkinnat, puhumattakaan itse sotaa koskevista tulkinnoista.

Vaikka keskustelua vuoden 1918 sodasta käydään edelleen välillä kiivaastikin, sodan aiheuttamia traumoja myös helposti liioitellaan. Kuten Salminen kirjassaan toteaa, mainingit ovat laimentuneet, eikä vapaussota-näkökulman nouseminen esiin 1990-luvulla ollut enää mikään poliittinen provokaatio. Perustellusti voidaan kysyä, miksi sodasta keskustellaan enää niin vähän ja miksi se ei enää herätä laajalti mitään erityisen voimakkaita tunteita. Ehkä valkoisten voiton merkityksestä Suomen itsenäisyyden säilymisen kannalta ei puhuta siksi, että sitä käytännössä pidetään itsestään selvyytenä.

Salmisen kovimmat poliittiset väitteet löytyvät päätelmäluvusta, muuten kirjan yleisilme on melko neutraali. Salminen käsittelee itse vuoden 1918 sotatapahtumien lisäksi sotien välisen ajan politiikkaa ensisijaisesti vasemmiston hajaannuksen näkökulmasta, toisen maailmansodan aikana ensin saavutettua ja sitten hukattua yksimielisyyttä, sotien jälkeisen ajan suurlakkoa, kulttuuriradikalismia ja 1980-luvun konsensusta päätyen vuoden 2007 eduskuntavaaleihin, joissa yritettiin luoda uudelleen kansalaissodan linjojen mukaista vastakkainasettelua.

Välillä kirjassa kerrotaankin enemmän oikeiston ja vasemmiston välisistä suhteista Suomen poliittisen historian eri vaiheissa kuin nimenomaan vuoden 1918 tapahtumien vaikutuksesta näihin suhteisiin.

Kirjassa on monia hyviä poimintoja lehdistöstä ja kirjallisuudesta ja onnistunut kuvitus, mutta Salminen pysähtyy liian harvoin pohtiakseen ja vastatakseen kysymyksiin, joita kirjan varsinaisesta aiheesta olisi voinut esittää. Sodan seurauksia olisi syytä tutkia samalla tarkkuudella kuin sen syitäkin. Salmisen kirja on tässä tärkeä avaus, joka toivottavasti saa myös jatkoa.