Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

Nuoren polven ulkopolitiikka

Alustus Helsingissä 10.11. -66 pidetyssä teach-in -keskustelussa

Olisi liioiteltua väittää, että nuorella polvella on Suomessa selvästi erottuva ulkopolitiikkansa. Tänä syksynä käyty ulkopoliittinen keskustelu lähti tosin käyntiin lähinnä nuorempien ihmisten toimesta, mutta tässäkin keskustelussa syntynyt asetelma osoittaa, että todellinen ulkopoliittinen jakautuma ei noudata mitään selvää ikärajaa: pikemminkin voitaisiin puhua ikä- ja puoluerajojen poikki kulkevasta vanhoillisuus–edistyksellisyys-jakautumasta.

Eräässä mielessä nuori polvi kuitenkin eroaa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta merkittävästi vanhemmasta: Paasikiven–Kekkosen linjan myöntäminen tai kieltäminen ei ole meille enää kaikki muut ulkopoliittiset kysymykset varjoonsa jättävä koetus. Meitä eivät rasita ne kokemukset, jotka ovat tehneet vanhemman polven ulkopoliittisen ponnistuksen niin vaikeaksi. Me olemme odottaneet kärsimättöminä, milloin Paasikiven–Kekkosen linjasta käyty taistelu päättyy, jotta ulkopoliittista energiaa vapautuisi niihin kysymyksiin, jotka ovat jääneet syrjään. Nähdäkseni olemme nyt tulleet tähän vaiheeseen.

Presidentti Kennedy totesi kerran, että raja ulko- ja sisäpolitiikan välillä on kuin veteen piirretty viiva. Hän ilmaisi omalla tavallaan sen oivalluksen, joka on ollut yksi Suomen sotien jälkeisen ulkopolitiikan kulmakivistä. Vuonna 1966 syntynyt kansanrintama on sisäpoliittisesti niin uusi asetelma, että jokainen Paasikiven ja Kennedyn oivalluksen tajuava ryhtyy miettimään sen ulkopoliittisia seurauksia. Tärkein kysymys on tietysti, mitä uutta vasemmisto voi tuoda ulkopolitiikkaan. Onko olemassa tai tulemassa vasemmistolainen ulkopolitiikka? Ja miten se suhtautuu nuoren polven asenteisiin?

Hedelmällisin tapa tarkastella kansanrintaman ulkopoliittista merkitystä on sen tarjoamien mahdollisuuksien etsiminen. Kun väitetään, että ulkopolitiikassa on myös sisäpoliittisista syistä tultu uuteen vaiheeseen, esitetään keskustelun kannalta hyödyllinen, dialektinen teesi. Tulevaisuuteen tähtäävä dialektiikka on ajattelun apuväline, jonka puuttuessa ulkopoliittinenkin ajattelu pysähtyy.

Vasemmiston tarjoamat mahdollisuudet liittyvät ennenkaikkea ulkopolitiikan menetelmiin: päätöksentekoprosessiin ja ulkopoliittiseen ajattelutapaan. Perinteellisesti ulkopolitiikkaa pidetään jonkinlaisena merenkulkutaitona, valtiolaivan ohjailuna karikkoisilla kansainvälisillä vesillä. Laivan ehdoton päällikkö on kapteeni, joka ei suuntaa määrätessään järjestä miehistöäänestyksiä. Tämän mallin mukaan ulkopolitiikasta voitaisiin sanoa niinkuin merenkulusta: ulkopolitiikka on välttämätöntä, eläminen ei.

Pitkälle keskitetty ulkopolitiikka on välttämätön silloin, kun ulkopolitiikan ylivoimaisesti tärkein tehtävä on kansallisen turvallisuuden takaaminen. Suomen sotienjälkeinen ulkopolitiikka on ollut voimakkaasti turvallisuuskeskeistä ja siten keskittynyt harvojen käsiin. Kansainvälisen tilanteen muuttuminen on kuitenkin huomattavasti helpottanut asemaamme. Monet ovat sitä mieltä, että itsenäisyytemme ei ole koskaan ollut turvatumpi kuin nyt. Tämän ulkopoliittisen tilanteen yhdistyminen sisäpoliittiseen tekee vasemmiston vaatimuksen ulkopolitiikan demokratisoimisesta täysin luonnolliseksi: Osallistuva ulkopolitiikka ei merkitse hallitusmuodon muuttamista, vaan sen tulkitsemista siten, että entistä laajemmilla piireillä – niin vasemmistolla kuin oikeistollakin – on mahdollisuus vaikuttaa ulkopoliittiseen päätöksentekoon.

Osallistuvan ulkopolitiikan vaatimus ei ole pelkkä periaatteellinen fraasi tai vain asemamme helpottumisen tarjoama mahdollisuus, jonka voimme joko käyttää tai olla käyttämättä. Se on nopeasti kehittyvän kansainvälisen yhteistyön aikana ehdoton välttämättömyys. Me tarvitsemme valtavasti enemmän inhimillisiä ja taloudellisia resursseja kansainvälisten suhteittemme hoitamiseen. Moderni näkemys ulkopolitiikasta on ”totaalinen”: ulkopolitiikka käsittää laajasti tulkittuna kaikentasoiset ja -tyyppiset kansainväliset suhteet.

Ns. ”uuden ulkopolitiikan” vastustajat ja ihmettelijät eivät ole sanottavasti piitanneet osallistumisteesistä. He ovat pysähtyneet tuijottamaan eri yhteyksissä esiintyvää sanaa ’uusi’ ja kysyvät: halutaanko Paasikiven–Kekkosen linja korvata ”jollakin muulla”. Tällainen kysely on jo riittävä todistus vallitsevan ulkopoliittisen asenteen vanhoillisuudesta. Uusien piirteiden vaatiminen tuntuu järkyttävän koko maailmanjärjestystä. Nämä vanhoilliset eivät halua nähdä uuden etsimisen vaivan, vaan odottavat, kunnes tarjolla on uusi järjestelmä, johon voi mukavasti ja jälkiviisaasti siirtyä. Siihen asti kelpaavat entiset pakolliset kuviot ja rituaalit. Kun tähän asenteeseen yhdistyy poliittinen tarkoituksenmukaisuus, on ulkopoliittinen siiliasema rakennettu.

Siiliasemasta käsin ei ole odotettavissa sitä ulkopoliittista analyysiä, joka on tarpeen nykyisessä maailmantilanteessa. Kehitysavun lisääminen on tapahtunut hyvin vastahakoisesti, koska päätöksiin ei ole liittynyt mitään tietoista uudelleenorientoitumista ja kansan selvää valistamista. Oman ulkopolitiikkamme erinomaisuudessa kieriskely käy tällä tavoin ennen pitkää vahingolliseksi. Paasikiven–Kekkosen ulkopolitiikkahan on opettanut, että ulkopolitiikka on suunniteltava pitkällä tähtäimellä kansainvälisten kehitystendenssien mukaan.

Suomen asema on parantunut Pohjois-Euroopan ja lähes koko pohjoisen pallonpuoliskon jännityksen lievenemisen ansiosta. Eurooppa ei ole enää tärkein kriisialue, tuskin edes potentiaalisesti. Ydinblokkien ristiriita Euroopassa on saavuttanut lakipisteen, josta alkaa asetelman purkautuminen. Yhdysvallat ja Euroopan maat, eräistä merkeistä päätellen myös Länsi-Saksa, näyttävät olevan vähitellen valmiit ydinaseiden leviämisen estävään sopimukseen. Eurooppalaisten sotilasliittoutumien sisäinen liikehdintä on myös suojasään oire.

Teollisuusmaiden turvallisuusristiriitojen todellinen epämielekkyys paljastuu kuitenkin vasta muun maailman tarpeiden valossa. Etelän ja pohjoisen välille syntynyt kehityspoliittinen ristiriita on mennyt jo niin pitkälle, että ongelmat alkavat käydä ylivoimaisiksi. Kaikkein pahinta olisi, jos tämä vastakohta muuttuisi turvallisuuspoliittiseksi. Kehitysmaat käyttävät jo tällä hetkellä huomattavan osan kansantuotteestaan asevarusteluun. Vietnamin sota on konkreettinen osoitus siitä, miten teollisuusmaan itsekeskeinen turvallisuusintressi voi johtaa järjettömään konfliktiin täysin kehittymättömän maan kanssa, joka tarvitsee aivan toisenlaista kohtelua.

Tätä taustaa vasten on nähtävä myös Suomen ulkopolitiikan tulevaisuus. Suomen tulisi käyttää hyvää asemaansa sellaiseen toimintaan, joka tähtää ristiriitojen poistamiseen yleismaailmallisissa puitteissa. Tämä ei ole mitään kaukokaipuuta vaan kansallisen edun mukaista. Muutamissa tämän syksyn ulkopoliittisissa pääkirjoituksissa on ilmaistu kehitysmaihin nähden avoimen väheksyvä asenne, joka osoittaa, miten ahtaan turvallisuuskeskeisesti kansallinen etu meillä vieläkin tulkitaan. Turvallisuuskeskeisyydestä on vähitellen siirryttävä kehityskeskeisyyteen.

Lyhyesti esitettynä Suomen ulkopolitiikalla on tulevaisuudessa kolme päätehtävää:

– Turvallisuuspoliittinen: aktiivinen toiminta lähiympäristön ja sitä kautta koko Euroopan turvallisuusongelmien ratkaisemiseksi. Tämä on edelleen ulkopolitiikan tärkein tehtävä.

– Kehityspoliittinen: kehitysavun voimakas lisääminen ja aktiivinen, kehitysmaaystävällinen YK-politiikka.

– Kansainvälisen yhteistyökyvyn ja valistuksen lisääminen kaikilla aloilla ja kaikissa kansankerroksissa.

Nämä tehtävät kuullostavat hyvin tavanomaisilta, mutta niiden esittäminen yhdessä ja toisiinsa liittyvänä kokonaisuutena ei ole tavallista Suomen ulkopolitiikassa. Turvallisuuspoliittisen aktiivisuuden eräs perimmäinen tarkoitus on tehdä Suomi ja muut teollisuusmaat kykeneviksi todella auttamaan niitä, jotka tarvitsevat varustelurahat parempiin tarkoituksiin. Samoin kansainvälisen yhteistyöpotentiaalin yleinen lisääminen tähtää muihinkin kuin naivisti nähdyn kansallisen edun mukaisiin päämääriin. Suomen asema on paradoksaalinen: samalla kun olemme saaneet lisää liikkumavapautta, olemme tulleet entistä riippuvaisemmiksi yleisestä kansainvälisestä kehityksestä. Tämä merkitsee, että liikkumavapautta on pakko käyttää.

Yhtenäisen näkemyksen etsiminen pakottaa myös suhteuttamaan toisiinsa ulkopoliittisia ja muita tarpeita. Meillä ei ole toistaiseksi nähty, mikä ristiriita vallitsee esimerkiksi puolustus- ja kehitysapumäärärahojen lisäämisvaatimusten välillä: jos puolustusmenoja todella nostettaisiin kolmeen prosenttiin kansantulosta, niinkuin on vaadittu, meillä ei olisi varaa minkäänlaiseen kehitysapuun. Kuitenkin samat ihmiset ovat yhtä aikaa vaatimassa lisää puolustusmäärärahoja ja ylistämässä YK-aatetta. Meillä ei ole kehitysapupolitiikkaa eikä puolustuspolitiikkaa, jotka kuitenkin ovat olennaisia tekijöitä ulkopoliittisessa kokonaisuudessa.

Nuoren polven ulkopolitiikasta puhuttaessa on tärkeätä nähdä, että myös moraalisilla arvostelmilla on oma osuutensa ulkopoliittisessa ajattelussa. Ruotsin kehitysapuhallituksen pääjohtaja Ernst Michanek sanoi viime vuonna pitämässään budjettipuheessa, että ”Ruotsin kehitysaputoimenpiteiden vaikutin on ensi sijassa aatteellinen: ’Se voidaan suuressa määrin johtaa moraalisen velvollisuuden ja kansainvälisen solidaarisuuden tunteista’”. Samalla tavoin sisältyy moraalisia arvostelmia myös varsinaisiin ulkopoliittisiin kannanottoihin. Puheet ’kylmästä’ ja ’realistisesta’, ’moraalista vapaasta’ ulkopolitiikasta ovat pelkkää hämäystä. Moraaliset arvostelmat ovat oikeutettuja tietenkin sillä edellytyksellä, että ne perustuvat selkeään ja kokonaisvaltaiseen käsitykseen maailmantilanteesta. En kannata enkä odota vasemmistolta sellaista ulkopolitiikkaa, jolle moraaliset kannanotot palvelevat yksinomaan lyhytnäköistä poliittista tarkoituksenmukaisuutta.

On vaikea sanoa, missä määrin kuvaamani vasemmistolainen ulkopoliittinen ajattelutapa on vallitseva nuoren polven aktiivien keskuudessa. Keskustan ja oikeiston nuoret ulkopoliitikot ovat olleet yllättävän hiljaa tämän syksyn aikana. Pidän kuitenkin itsestään selvänä, että vanhoillisuus–edistyksellisyys-jakautumassa kaikkien puolueiden ja nuorison enemmistö sijoittuu edistyksellisyyden puolelle. Tämä jakautuma on ulkopolitiikan kohdalla ehkä tärkeämpi kuin vasemmisto–oikeisto-vastakohta. Jokaisessa puolueessa riittää työmaat edistyksellisen ulkopolitiikan läpiajamiseksi. Kysymys on siitä, kuka ehtii ensin.

Poliittisten termien käyttö ulkopolitiikan kohdalla on hyödyllistä, koska vastakohta-asetelmat vievät asioita eteenpäin. Meillä on yritetty tehdä ulkopolitiikasta jokapäiväisen politiikan yläpuolelle nouseva salaoppi, jota pääsevät harrastamaan vain harvat ja valitut. Näin ymmärrän ulkoministeri Karjalaisen puheet ”poliittisista pyrkimyksistä” tämän syksyn keskustelussa – ikäänkuin niitä ei saisi olla. Ihmettelen, millä pyrkimyksillä tri Karjalainen on päässyt ulkoministeriksi.

Nuoren polven tehtävänä on vetää ulkopolitiikka alas jokapäiväisen elämän ja politiikan tasolle, tuoda se lähelle ihmistä ja muita politiikan aloja, kansoittaa ulkopoliittiset kulissiseurat ja tehdä niistä avoimia maailmanparannusjärjestöjä. Elämä ilman ulkopolitiikkaa on mahdotonta, mutta vaikeaksi käy myös ulkopolitiikka ilman elämää.

Lue myös:

UP-lehti 50 vuotta: "Huone täynnä kaasua"