Anja Dalgaard-Nielsen: "Jälleenrakennus vaatii pitkäjänteisyyttä"

Niina Sarkonen

Tanskan joukkojen jälleenrakennustyöhön osallistunut tutkija Anja Dalgaard-Nielsen näkee puutteita hankkeiden toteutuksessa. Käytännön työn suunnittelu on retuperällä, ja projektit jäävät usein lyhytjänteisiksi. Hän sitouttaisi toimintaan myös enemmän paikallisia voimia.

kuva Mikael Siirilä

Suomessa vierailleen tanskalaisen tutkijan Anja Dalgaard-Nielsenin mielestä Tanskan joukkojen jälleenrakennusoperaatiot kaipaisivat suunnan tarkistusta. Operaatioita vaivaa jatkuvuuden puute, kun niille ei ole asetettu selkeitä tavoitteita ja keinoja tavoitteiden saavuttamiseksi. Dalgaard-Nielsen seurasi viime vuoden aikana Tanskan joukkojen arkea kentällä ja osallistui heidän päivittäisiin rutiineihinsa ensin Kosovossa, sitten Irakissa ja viimeiseksi Afganistanissa.

”Sotilailla on käytössään vain hyvin abstrakti tavoitteiden lista, jota ei ole purettu erityisiksi toimiksi. Operationaalinen suunnitelma puuttuu lähes täysin. Vaarana on, että toiminta jää kovin lyhytjänteiseksi, kun yksi ryhmä tekee ensin puoli vuotta terveysprojekteja, toinen koulujen jälleenrakennusta ja kolmas taas jotain ihan muuta.”

Monilla sotilailla onkin Dalgaard-Nielsenin mukaan paineita siitä, että heidän täytyy itse kehittää toiminnalleen tavoitteita. Alueen asukkaiden tarpeiden selvittäminen perustuu lisäksi pitkälti paikallisten neuvostojen antamiin tietoihin, eivätkä ne välttämättä edusta kaikkien väestöryhmien näkemyksiä. ”Tämä laskee sotilaiden motivaatiota, sillä he eivät näe selkeää suuntaa sille, mitä halutaan tehdä tai millaisia vaikutuksia halutaan saada aikaan.”

Operaation onnistumisen kannalta on erityisen tärkeää saavuttaa paikallisten luottamus. ”Jos operaation tavoitteena on tavallisten ihmisten saaminen jälleen jaloilleen, keskeistä on, miten voitamme heidät puolellemme.”

Joukot pyrkivätkin aktiivisesti edistämään positiivista kuvaa itsestään paikallisten keskuudessa. Dalgaard-Nielsen kehuu sotilaiden tapaa lähestyä paikallisia ihmisiä. ”He hidastivat auton vauhtia kylien kohdilla, avasivat ikkunat ja muistivat aina tervehtiä kyläläisiä. Sotilaat jättivät myös yleensä kypäränsä ja luotiliivinsä autoon, eivätkä näyttäneet isoja aseita tarkoituksellisesti keskustellessaan paikallisten kanssa. He yrittivät kaikin keinoin edistää ei-sotilaallista imagoa itsestään.”

Paikallisten osallisuutta lisättävä

Dalgaard-Nielsen keskittyisi jälleenrakennusoperaatioissa paikallisten toimijoiden, hallinnon ja turvallisuusjoukkojen koulutukseen sekä siihen, miten paikalliset pystyisivät ottamaan jälleen ohjat käsiinsä omassa maassaan. Kukaan ei hänen mielestään puhu siitä, miten tämä osallistaminen voisi käytännössä tapahtua.

Taloudellisen omavaraisuuden edistäminen on Dalgaard-Nielsenin mielestä tärkeimpiä tehtäviä Afganistanissa, sillä paikalliset ovat vielä täysin riippuvaisia sotapäälliköistä ja maan ulkopuolisista toimijoista.

Jälleenrakennusprojekteissa tulisi Dalgaard-Nielsenin mielestä muutenkin käyttää paikallisia voimia niin paljon kuin mahdollista. ”Muutenhan kaikki työ valuu hukkaan siinä vaiheessa, kun ulkomaalaiset lähtevät maasta. Paikallisten on usein myös helpompaa liikkua kriisialueilla, toisin kuin ulkomaalaisten kansalaisjärjestöjen edustajien, jotka tarvitsevat aina mukaansa turvallisuudesta huolehtivia sotilaita.”

Tällä hetkellä suurin osa armeijan resursseista meneekin Dalgaard-Nielsenin mukaan ihmisten turvallisuuden takaamiseen. Päätehtävälle – tai sille, jonka pitäisi olla päätehtävä, eli jälleenrakennustyölle – jää suhteellisen vähän aikaa. ”Olisi syytä miettiä, miksi yleensä olemme paikalla, mikä tässä missiossa on kaikkein tärkeintä ja sijoittaa sitten tarpeeksi resursseja päätavoitteen saavuttamiseksi.”

Jotta YK:n tavoite – vakaa, demokraattinen ja uskonnollisesti maltillinen valtio, joka elää sovussa naapureidensa kanssa – olisi mahdollista saavuttaa, pitäisi ensin voittaa paikallisten luottamus ja tuki operaation oikeuttamiseksi. Muuten pitkäjänteisiä tuloksia ei Dalgaard-Nielsenin mielestä voida saavuttaa.

”Paikallisen hallinnon tukeminen jää usein vain satunnaisten kontaktien ja vähäisen suunnittelun varaan. Tanskan joukkojen vastuualueella Irakissa tätä tehtävää suoritti vain 12 ihmistä 450 hengen joukosta.”

”Armeija tarjoaa mielellään paikallisille turvaa, koska he ovat erikoistuneet siihen. Todellisuudessa maan talouden ja yhteiskunnan rakenteiden kehittäminen olisi paljon hedelmällisempää pitkällä aikavälillä, ja tätä tehtävää pitäisi muistaa myös toteuttaa – turvallisuuden ohessa.”

Jälleenrakennustehtävät on perinteisesti jätetty siviilitoimijoille, kuten ministeriöiden ja kansalaisjärjestöjen edustajille. Esimerkiksi Irakissa nämä toimijat ovat kuitenkin joutuneet yhä enemmän sotilaallisten iskujen kohteiksi. Siksi myös sotilailla pitäisi Dalgaard-Nielsenin mielestä olla valmius vastaanottaa jälleenrakennukseen liittyviä tehtäviä. ”Tämä tuntuu olevan vaikea pala purtavaksi sekä siviilitoimijoille että armeijalle. Siviilit väittävät, että ’sotilaat eivät osaa tehdä kehitystyötä oikein’, ja sotilaat sanovat, että ’tämä ei kuulu meidän leiviskäämme’.”

Tanskassa kehitysyhteistyövaroja suunnattiin vuonna 2004 armeijalle sotilaiden kouluttamiseksi jälleenrakennustehtäviin, ja maa on tehnyt vastaavanlaisen aloitteen myös Naton piirissä.

Erityisen tärkeää olisi Dalgaard-Nielsenin mukaan tarjota jälleenrakennusprojekteja tukevaa koulutusta kaikille operaatioihin osallistuville armeijan upseereille osana yleistä koulutusta.

Hidasta työtä

Sotilaiden arki esimerkiksi Afganistanissa koostuu tapaamisista ja neuvotteluista paikallisten kanssa sekä tarkastuskierroksista Tanskan joukkojen johtamien projektien työmailla.

”Sotilaiden työ on fyysisesti rankkaa. Päällä on painavat varusteet, ulkona 40 asteen kuumuus ja joka puolella ilmassa leijuu hienoa hiekkaa. Silti pitää pystyä toimimaan ja työskentelemään, ja tehdä se vielä hymyillen. Tätä kaikkea on vaikea ymmärtää ennen kuin on itse kokenut sen.”

Liikkuminen mutaisilla ja joskus aivan olemattomilla teillä on luonnollisesti hidasta, joten yhden kierroksen tekemiseen voi mennä Dalgaard-Nielsenin mukaan helposti jopa kokonainen päivä.

”Kun kiertelimme sotilaiden kanssa kylissä, tuntui vähän siltä kuin sirkus olisi tullut kaupunkiin. Joukot herättivät aina paljon huomiota, ja lapset parveilivat ympärillämme. Odotukset paikallisten keskuudessa olivat todella korkealla, eikä näitä odotuksia ole aina helppo täyttää.”

Koska Dalgaard-Nielsen oli myös pukeutunut univormuun, eivät sotilaatkaan aina muistaneet, että hän oli todellisuudessa ulkopuolinen. ”Se oli hyvä keino päästä kuulemaan heidän sisäpiirin jutusteluaan. Vaikka työhön suhtauduttiin vakavasti, välillä saattoi sotilaiden keskuudessa aistia jonkinasteista turhautumista. He kun yrittivät parhaansa mukaan olla avuksi ja silti Tanskan joukkojen telttakylään asetettiin välillä pommeja – vaikka he tiesivät, että näiden iskujen tekijät eivät todennäköisesti ole samoja ihmisiä kuin ne, joita yritetään auttaa.”

Erityisesti Afganistanissa olisi Dalgaard-Nielsenin mukaan helppo muuttua hyvin pessimistiseksi. Maassa tuotetaan noin 90 prosenttia maailman oopiumista ja unikkopeltoja näkyy joka puolella. Sotilaat eivät voi viran puolesta puuttua ongelmaan, mutta sitä on vaikea ohittaa.

”Helposti tulee mieleen, että mitä edellytyksiä afgaaneilla on murtautua tästä elinkeinosta. Mutta kun liikkuu paikallisten keskuudessa, optimismiakin löytyy. Hyvä esimerkki ovat tytöt, jotka voivat käydä nykyään koulua. Jotain on siis tapahtunut, jokin positiivinen vaikutus ulkopuolisilla on maassa ollut.”

Tällaiset pienet, mutta kannustavat esimerkit antavat myös sotilaille motivaatiota jatkaa, vaikka työ onkin välillä hidasta. ”Badakshanin provinssissa sijaitsevan Gor Khusanin kylän naiset olivat saaneet jopa suostuteltua paikallisen mullahin opettamaan heitä. Kun kysyin, miten saitte miehenne ja mullahin suostumaan tähän, he vastasivat: ’Seurasimme tyttäriämme, jotka menevät kouluun joka päivä, ja päätimme, että haluamme itsekin oppia lukemaan.’”

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää