Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä

John C. Green: "Kilpailu uskonnollisten ryhmien äänistä kovenee"

Yhdysvaltojen tulevissa vaaleissa uskonto on vähintään yhtä keskeinen teema kuin edellisissä vaaleissa. Demokraatit yrittävät nyt tosissaan viedä ääniä republikaanien tukijoukoista eli houkutella valkoisia evankelisia kristittyjä puolelleen.

Yhdysvaltojen vuoden 2004 presidentin- ja kongressivaalien jälkeen levisi yksinkertainen selitys republikaanien voitolle. "Arvoäänestäjät" olivat marssineet uurnille ja taanneet oikeistolle strategikko Karl Roven näkemyksen mukaisen mahdollisuuden "pysyvään enemmistöön". Takuuvarmaksi reseptiksi vaalimenestykseen oli muodostumassa uskonnon ja politiikan sekoittaminen.

Ei kulunut kuin kaksi vuotta, ja ääni oli muuttunut republikaanien kellossa. Viime vuoden syksyn välivaaleissa demokraatit ottivat haltuunsa sekä kongressin ylä- että alahuoneen. Pysyvä enemmistö oli luhistunut alle vaalikaudessa.

Nopeat käännökset ovat tunnusomaisia Yhdysvaltojen politiikalle. Silti kahden vuoden aikana tapahtunut muutos osoittaa, miten vaarallisia ovat houkuttelevat, mutta yksinkertaistavat selitykset vaalimenestykselle. Siksi vaaliasiantuntijat ovat erityisen varovaisia arvioidessaan vuoden 2008 jälkeistä julkista elämää.

Ensi vuoden vaaleista arvioita on kuitenkin vielä tarjolla. Pew Forum on Religion and Public Life -tutkimuslaitoksen asiantuntija John C. Green katsoo, että uskonto on näissä vaaleissa ainakin yhtä tärkeässä asemassa kuin se oli kolme vuotta sitten. "Toisin kuin vuonna 2004 näissä vaaleissa molemmat puolueet havittelevat uskonnollisia äänestäjiä puolelleen?" Green sanoo.

Demokraatit valtasivat jo välivaaleissa pitkään republikaaneille kuulunutta jalansijaa uskonnollisilla alueilla. Nyt he pyrkivät askelta pidemmälle.

Valkoiset evankeliset kristityt tähtäimessä

Eräät puhuvat jopa, että demokraateilla olisi mahdollisuus horjuttaa republikaanien otetta yhdestä heidän varmimmasta tukijoukostaan: valkoisista evankelisista kristityistä. He muodostavat noin neljänneksen äänestäjistä, ja republikaanit ovat parhaimmillaan saaneet noin kolme neljännestä heidän äänistään. Demokraattien mielikuvissa erityisesti huoli ympäristöstä ja köyhistä voisi ajaa monia evankelisia kristittyjä vaihtamaan puoluekantaa.

Green ei kuitenkaan usko, että uskonnon uudestilöytäneet demokraatit voisivat helposti murentaa republikaanien otteen äänestäjistä. "Demokraatit eivät kykene voittamaan valkoisia evankelisia kristittyjä puolelleen, mutta pystyvät kyllä vähentämään heidän suhteellista vaikutusvaltaansa keräämällä riittävästi muiden uskontokuntien edustajia puolelleen."

Tämä olisi merkittävä muutos. Toisin kuin vielä neljäkymmentä vuotta sitten - ennen uskonnollisen oikeiston kasvua ja nousua - uskonnollisuus, ei niinkään tiettyyn uskontokuntaan kuuluminen, on viime aikoina määrittänyt ihmisten äänestyskäyttäytymistä. Yhdysvalloissa uskonnollisesti aktiivisimmat ja uskonnon tärkeäksi kokevat ihmiset ovat lyöttäytyneet yhteen republikaanien tukijoukkoihin.

Maallistuneemmat kristityt, sekalaiset uskontokunnat sekä uskonnottomat ovat luottaneet demokraatteihin. Vielä 1960-luvulla pidettiin lähes itsestään selvänä, että katoliset suosivat demokraatteja ja protestantit republikaaneja.

"Jollakin tavoin maa on nyt yhtenäisempi. Eri uskontokuntien edustajat, joilla on samansuuntaisia arvoja, ovat nyt poliittisesti lähempänä toisiaan kuin aikana, jolloin he olivat keinotekoisesti erillään toisistaan." Tämä uudenlainen kansallinen yhtenäisyys hukkuu herkästi politiikan pintakuohujen alle. Greenin mukaan keskivertoamerikkalaiset ovat edelleen aika mutkattomia.

"Amerikkalaiset ovat melko uskonnollinenryhmä. He ottavat uskonsa aika tosissaan, ja ainakin väittävät käyvänsä jumalanpalveluksessa kerran tai kaksi kuussa. Heidän uskonnolliset näkemyksensäkin ovat kovin tavanomaisia. Mutta näiden näkemysten yhteydestä politiikkaan on olemassa suuria erimielisyyksiä."

Siinä onkin asian juuri.

Papit pysyköön lestissään

Uskonnon ja politiikan, kirkon ja valtion välistä suhdetta vanhempaa kiistakapulaa tuskin löytyy amerikkalaisesta poliittisesta keskustelusta. Erimielisyydet uskonnon asemasta julkisessa keskustelussa ja enemmän tai vähemmän kuvainnollisesti kaupungin toreilla ja raiteilla ovat vanhempia kuin Amerikka itse.

Amerikan mielikuva itsestään on omiaan kärjistämään tätä ristiriitaa. Sen sijaan, että koululaiset ihailisivat Virginian siirtolaisten mammonan metsästystä, historiankirjoittajat ovat nostaneet jalustalle Massachusettsin puritaanit. Jälkimmäiset saapuivat uudelle mantereelle parikymmentä vuotta ensimmäisten virginialaisten jälkeen, mutta heidän maailmankuvansa istui paremmin jälkipolville. Puritaanien nostaminen kansakunnan esikuviksi istutti uskonnon pysyvästi myös politiikan asialistan kärkipaikalle.

Tämän tosiasian kanssa joutuivat myös elämään suureksi osaksi virginialaiset kansakunnan perustajaisät. Newsweek-lehden päätoimittaja Jon Meacham on kertonut heidän hahmottelemansa perustuslain syntytarinan valloittavasti teoksessaan American Gospel: God, the Founding Fathers, and the Making of a Nation. Meachamin kirja kuljettaa lukijan sutjakkaasti siirtokuntien perustamisesta aina Reaganin hallintokaudelle.

Meacham peräänkuuluttaa kaikilta osapuolilta historian tuntemusta ja nöyryyttä. Hän kuvaa, miten uskonto on parhaimmillaan kantanut Amerikan yli vaikeimpien kipupisteiden: sisällissodan, orjuuden, maailmansotien, kansalaisoikeustaistelun ja kylmän sodan. Samalla Meacham muistuttaa vaarasta, että uskonto voi vyöryä yli äyräidensä, valtion keskiöön.

Kirkon ja valtion suhdetta määrittelevä lainsäädäntö on periaatteessa selvä: perustuslain ensimmäinen lisäys kieltää niin valtionkirkon perustamisen kuin uskonnon harjoittamisen estämisen. Asiaa monimutkaistaa kuitenkin se, että lisäys takaa myös sananvapauden. Kyseistä vapautta tulkitaankin laveasti uskonasioidenkohdalla. Siten uskonto ja politiikka kietoutuvat toisiinsa, vaikka kirkko ja valtio pysyvätkin muodollisesti erillään. Valtaosa amerikkalaisista tunnustaa tilanteen, ja moni myöntää sille myös hyväksyntänsä.

"Uskonnon ja politiikan suhde herättää hyvinkin vastakohtaisia näkemyksiä. Amerikkalaiset arvostavat uskontoa ja haluavat uskonnollisen äänen kuuluvan julkisessa keskustelussa", John Green toteaa. "Toisaalta he eivät halua, että uskonnosta muodostuu kynnyskysymys kenenkään poliittiselle toiminnalle."

Myös varsinaisten kirkonmiesten on syytä varoa menemästä liian pitkälle. "Suurin osa amerikkalaisista hyväksyy katolisten piispojen julkitulot aborttia vastaan, mutta kokevat loukkaavana ehtoollisen kieltämisen aborttia kannattavilta katolisilta poliitikoilta."

"Vain neljännes hyväksyy sen, että uskonnolliset johtajat kanavoivat kannatusta tietyille ehdokkaille.? Alhainen lukema ei ole syntynythetkessä. Kirjoittaessaan amerikkalaisesta yhteiskunnasta 1800-luvun alkupuolella Alexis de Tocqueville huomioi tarkasti, että "Amerikassa uskonto toimii rajatulla alueella, jolla pappi on suvereeni, mutta jonka ulkopuolelle hän ei koskaan tohdi kulkea".

Amerikkalaisessa yhteiskunnassa vallitseva esioletus pappien pysymisestä lestissään onkin muodostanut tiiviin tulpan uskonnollisen oikeiston menestystoiveille.

Uskonnollisen oikeiston loppu lähestyy

Yksittäisiä vaaleja tärkeämpää on tarkkailla meneillään olevaa rakennemuutosta. Perimmäisenä syynä tilanteen arvaamattomuuteen ja asiantuntijoiden ennustusten varovaisuuteen on kiihtymässä oleva uskonnollisten vaikuttajien sukupolvenvaihdos.

Uskonnollisen oikeiston esiliikettä, "moraalista enemmistöä" (Moral Majority), johtanut pastori Jerry Falwell kuoli aikaisemmin tänä vuonna. Vanhemman polven kovan linjan saarnaaja Pat Robertson on ajautunut sivuraiteille viimeistään sen jälkeen, kun hän erehtyi omassa tv-ohjelmassaan myötäilemään Falwellia tämän syyttäessä Amerikan homoja, pakanoita, kansalaisoikeusjärjestöjä ja muuta maallistunutta väkeä syyskuun 11. päivän iskuista. Sitä ei moni häntä aikaisemmin tukenut ole kyennyt unohtamaan, saatika antamaan anteeksi. Useat muutkin uskonnollisen oikeiston johtajista ovat hukkuneet erinäisten seksi- ja muiden skandaalien syövereihin.

Amerikan evankelistinen kristinusko vaikuttaakin muuntautuvan poliittisesti tai ainakin se on saamassa eri painotuksia. Kymmeniä miljoonia kirjoja myynyt eteläkalifornialainen pastori Rick Warren on ryhtynyt kampanjoimaan kansainvälisen, valtiollisen köyhäinavun puolesta. Vapaaehtoisuuteen perustuvaan hyväntekeväisyyteen tottuneiden evankelisten kristittyjen parissa moinen avaus on uutta. Warren on osoittanut, miten vaikutusvaltaa voi saada myösvälillisesti. Välitöntä valtaa lähellä pysytellyt, jo yli 80-vuotias Billy Graham on oiva vertailukohta Warrenin lähestymistavalle.

Uskonnollinen oikeisto syntyi alun perin vastaiskuna 1960-luvun vapautuneelle ilmapiirille, ja se määritteli itsensä suhteessa vastustajiinsa. Useimpien tulkintojen mukaan liikkeen syntyyn vaikutti voimakkaasti abortin koko liittovaltiossa laillistanut korkeimman oikeuden Roe v. Wade -päätös vuodelta 1973.

Nyt kun republikaanit ovat saaneet valituiksi useita heille mieluisia korkeimman oikeuden tuomareita, liikkeen olemassaolon perusta on kyseenalaistunut. Näköpiirissä voi olla hetki, jolloin nykyisen aborttilainsäädännön rajoittamista toivovat erkaantuvat täyskiellon kannattajista. Se repisi rikki liikettä ylläpitäneen herkän, yhteisten päämäärien lujittaman kudoksen.

Vastakkaisessa leirissä Rudy Giuliani on joutunut määrittelemään uskonsa itsensä ja hänen pappinsa väliseksi asiaksi. Useamman avioliiton läpikäyneelle, homopariskunnan kanssa kuukausikaupalla asuneelle ja aborttioikeuksia ajaneelle republikaanille uskonasioiden piinapenkin välttäminen olisi helpompi ratkaisu.

Demokraattisenaattori Barack Obama on yrittänyt laajentaa uskonnollista pelikenttää: "Mitä tahansa olimmekin ennen, niin nykyään emme ainakaan ole enää yksinomaan kristitty kansakunta. Olemme juutalainen kansakunta, islamilainen kansakunta, hindulainen kansakunta, buddhalainenkansakunta ja ei-uskovien kansakunta." Obaman strategia toimii todennäköisemmin demokraattien esivaaleissa kuin republikaaneja vastaan lopullisessa taistossa, Green uskoo.

Ongelmallisin tilanne on kuitenkin republikaaniehdokas Mitt Romneylla, jonka perhe-elämä kelpaisi kiiltokuviin. Uskonnon pitäisi olla Romneylle etu, mutta hän sattuu olemaan mormoni. Entinen Massachusettsin osavaltion kuvernööri on yrittänyt vedota John F. Kennedyn esimerkkiin, joka lupasi ennen valintaansa ensimmäiseksi katolilaiseksi presidentiksi, että Rooman piispa ei määrittele hänen politiikkaansa.

Romneyn tilanne ei kuitenkaan ole verrannollinen Kennedyn tapaukseen. Kukaan ei epäile, etteikö mormoniuskonto olisi tarpeeksi amerikkalainen. Päinvastoin: enemmistö epäilijöistä suhtautuu mormoneihin epäluuloisesti juuri siksi, että heidän uskontonsa on teologisesti sidoksissa Amerikan yhdysvaltoihin. Niin kauan kuin enemmistö amerikkalaisista uskoo jonkin asteiseen kirkon ja valtion eroon, mormoniehdokkaat näyttäytyvät erikoisessa valossa niin maallistuneiden äänestäjien kuin evankelisten kristittyjenkin silmissä.

John Green ei usko, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on kovinkaan suoraan yhteydessä maan sisäisiin uskonnollisiin virtauksiin. "Ulkopolitiikka on hyvin tiukasti eliittien hallussa, eikä Pentagonin tai Foggy Bottomin (toim. huom. ulkoministeriön) johdossa ole näkynyt moniakaan uskonnollisia konservatiiveja."

Yleisellä tasolla uskonnolliset, kuten muutkin yhteiskunnalliset näkemykset, vaikuttavat luonnollisesti Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muotoutumiseen. Mutta mitä lähemmäksi mennään konkreettista politiikkaa, sitä epäselvemmäksi yhteys muuttuu. Tiettyjen politiikkavaihtoehtojen kannatuksesta on myös turha vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

"Uskonnolliset konservatiivit ovat tietysti pääasiassa kannattaneet Bushin päätöstä mennä Irakiin. Syy?seuraus-suhde kulkee kuitenkin toiseen suuntaan. Pääasiassa he kannattavat sotaa, koska he kannattavat Bushia."

Tilanne näyttää kuitenkin yhä huonommalta republikaanien kannalta, sillä erityisesti nuoret konservatiivit suhtautuvat heidän luontaiseen poliittiseen kotiinsa, republikaaniseen puolueeseen, entistä epäilevämmin. Poliittiset mieltymykset ovat lopulta uskonnollisia näkemyksiä vikkelämpiä. Mutta ei uskontokaan säilytä muotoaan ikuisesti. Jos 60-lukulainen tutkija tarkastelisi nykypäivän amerikkalaisten käsitystä uskonnosta, se olisi hänelle jo kovin vieras:

"Uskonto muuttuu, kun uusia ihmisiä syntyy, ja heitähän syntyy koko ajan", John Green muistuttaa.