Suomen historia brittitutkijan hampaissa

Jonathan Clements

Suomessa pitkään asuneen brittiläisen historioitsijan George Mauden teoksen kantava ajatus on, että Suomen poliittinen historia on täynnä stereotyyppisesti kuvattuja henkilöitä, epätodennäköisiä liittolaissuhteita ja käyttämättä jätettyjä mahdollisuuksia.

Suomessa pitkään asuneen brittiläi­sen historioitsijan George Mauden Suomen poliittista historiaa käsittele­vä kirja on huomattavasti eloisampi ja värikkäämpi kuin mitä sen nimi antaa olettaa. Maude haastaa lukijansa painiin, jossa pyritään saamaan niskalenkki mo­nista Suomen historian kiistanalaisista ”totuuksista”.

Kirjan kantavana ajatuksena on Mauden näkemys, että Suomen poliitti­nen historia on täynnä stereotyyppisesti kuvattuja henkilöitä, epätodennäköisiä liittolaissuhteita sekä käyttämättä jätet­tyjä mahdollisuuksia.

Maude aloittaa provosoivalla väit­teellä: hänen mukaansa saksalaissoti­laiden ”ratkaiseva rooli” Helsingin val­tauksessa keväällä 1918 saattoi estää valkoisia toimeenpanemasta punaisten joukkoteurastuksen. Hän myös huo­mauttaa, että nuorekkaaksi luonneh­dittu suomalaiskenraali Mannerheim oli itse asiassa viisissäkymmenissä oleva entinen Venäjän armeijan upseeri, joka oli palvellut uskollisesti tsaaria kolme vuosikymmentä.

Englannin kielellä yleisesti saatavilla oleva kirjallisuus painottaa hyvin vah­vasti valkoista tulkintaa Suomen histori­asta. Tätä taustaa vasten Maude tarjoaa ulkomaisille lukijoille runsaasti uusia näkökulmia. Vuoden 1918 tapahtumista hän käyttää kaksoisnimitystä sisällissota/ vallankumous.

Oikeistolaisempaa suomalaisluki­jaa saattaa ärsyttää se kyynisyys, jolla Maude käsittelee Suomen historian kohtalonkysymyksiä. Avoimin silmin lähestyvä lukija puolestaan voi arvostaa Mauden osoittamaa empatiaa vihollisia ja hävinneitä osapuolia kohtaan tai hä­nen jatkuvaa kyselyään siitä, mitä kon­servatiivit oikein haluavat konservoida, säilyttää.

Maude hyödyntää hyvin laajaa läh­devalikoimaa, väitöskirjoista sanomaleh­tiartikkeleihin, mutta joissakin väitteis­sään hän nojaa vähemmän vakuuttavasti tuoreisiin televisiodokumentteihin.

Kuten useimmat Suomesta kirjoit­tavat ulkomaalaiset, Maude on löytä­nyt aiheensa avioliiton kautta. Hänen vaimonsa sukujuuret ovat Viipurissa, ja ehkä tästä johtuen hän on kiinnostunut siitä Suomesta, joka olisi voinut olla. Niinpä Maude käy läpi erilaisia ”entä jos” -skenaarioita: Entä jos Suomi olisi itsenäistymisen sijasta liitetty takaisin Ruotsiin, kuten Britannia ehdotti? Entä jos Suomi olisi noudattanut Saksan keho­tusta oman ”elintilansa” laajentamisesta ja vallannut Kuolan niemimaan? Entä jos Terijoen hallitus olisi päässyt valtaan ja tehnyt Suomesta neuvostotasavallan?

Vaikuttaa siltä, että Maude haluaa herätellä väittelyitä kaikista mahdolli­sista suomalaisuuteen liittyvistä kysy­myksistä. Yllättävän poikkeuksen hän kuitenkin tekee jättäessään kysymykset saamelaisten asemasta kokonaan käsit­telemättä.

Erityisen vakuuttava Maude on kä­sitellessään kylmän sodan aikakautta ja sitä lannistavaa reaalipolitiikkaa, jota Suomi oli pakotettu noudattamaan. Ul­komaiselle lukijalle hän kykenee osoit­tamaan, miksi Urho Kekkosen kaltainen hahmo saa Suomessa edelleen osakseen niin syvää kunnioitusta.

Maude ei oikeastaan kunnolla lopeta kirjaansa; pikemminkin se loppuu kes­ken kaiken, aivan kuin joku olisi yhtäk­kiä kiskaissut luennoitsijan alas korok­keeltaan. Hieman hutaisten kirjoitetussa päätösjaksossa hän tekee ilkikurisen rin­nastuksen suomalaisten ja Afganistanin talibanien välillä. Maude arvioi, että suomalaiset rauhanturvaajat ovat Af­ganistanissa osallisina samankaltaisessa taistelussa, joka odottaisi Venäjää, mikäli se yrittäisi valloittaa Suomea: vastassa olisivat fanaattiset vastarintataistelijat ja kansa, jonka uhmakkuus ja sisukkuus ovat jo legendaarisessa maineessa.

Se on sopivan röyhkeä päätös kir­jalle, jonka kiehtovat ja ironisetkin huomiot piirtävät Suomen politiikasta kiinnostavan kuvan.

Jonathan Clements

Kirjoittaja on Suomessa asuva englantilainen tietokirjailija

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää