Juoksuhiekkaa Tunisiassa

Louis Clerc

Vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan Tunisie – Terre de paradoxes (Paradoksien maa) toimittaja ja kirjailija Antoine Sfeir kuvasi presidentti Ben Alin johtamaa Tunisiaa islamismin vastaiseksi linnoitukseksi Pohjois-Afrikassa. Tunisian presidentti edusti Sfeirille malliesimerkkiä valistuneesta itsevaltiaasta, joka ohjasti kansaansa edistyksen kivikkoisella tiellä.

Vielä vuonna 2009 Sfeir kuvasi Tunisiaa oikeistolaisessa Figaro-päivälehdessä ”linnoitukseksi eteenpäin hyökyvää islamismia vastaan”. Rehottava korruptio, järjestelmän rakenteelliset heikkoudet, taloudellinen eriarvoisuus ja poliisivaltio näyttävät olleen Sfeirin mielestä merkityksettömiä pikkuasioita verrattuna Ben Alin järjestelmän etuihin.

Sfeirin kirjan argumentit ovat olleet tyypillisiä ranskalaisessa keskustelussa ennen kuluneen talven tapahtumia. Sen jälkeen, kun Ben Ali joutui lähtemään Tunisiasta, Ranskassa on jouduttu arvioimaan suhteita Tunisiaan uudelta pohjalta.

Ranskan ja Tunisian suhteita määrittelee kolme perustavanlaatuista tekijää, jos jätetään pois laskuista siirtomaakauden tapahtumat, jotka herättävät edelleen paljon keskustelua.

Ensinnäkin Ranska on Tunisian tärkein kauppakumppani. Monet ranskalaisyritykset toimivat Tunisiassa ja ovat auttaneet maata ottamaan taloudellisia harppauksia eteenpäin.

Toiseksi Ranska on avainasemassa, kun Tunisia rakentaa poliittisia ja taloudellisia suhteitaan Euroopan unionin kanssa. Presidentti Nicolas Sarkozyn ehdottama Välimeren unioni tarjoaisi hyvät raamit yhteistyölle, mikäli aloite johtaisi konkreettisiin tuloksiin.

Kolmanneksi taustalla on pyrkimys hallita Eurooppaan suuntautuvaa siirtolaisuutta. Välimeren pohjoispuolelle kohdistuva muuttoliike on vain pieni näkyvä jäännös Afrikan mantereen voimakkaista sisäisistä muuttovirroista. Ranskan ja muiden Euroopan valtioiden johtajat tulkitsevat, että yleinen mielipide on kääntynyt vierasmaalaisia vastaan ja haluavat siksi tiukentaa maahanmuuttoa. Pohjois-Afrikan maat ovat tarjonneet Sarkozyn näkökulmasta suojaa näiltä muuttovirroilta, mikä on osaltaan perustellut suhteita alueen yksinvaltiaisiin.

Ranskan ja Ben Alin hallinnon virallisia suhteita on arvosteltu lehdistössä pitkään siitä, että niissä on menty pidemmälle kuin olisi poliittisen realismin valossa tarpeen. Ben Alin hallinnon kaatuminen näytti niin epätodennäköiseltä, että Jacques Chirac asettui jo ennen Sarkozya puolustamaan Tunisian hallintoa. Ben Alin Tunisia nähtiin epätäydellisenä mutta tarpeellisena kumppanina, eikä poliittisen muutoksen mahdollisuudelle juuri uhrattu ajatuksia.

Vallan kulisseissa ranskalaisten poliitikkojen, liikemiesten ja ajattelijoiden suhteet muovautuivat vastenmielisen läheisiksi tunisialaisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Tämä voi osaltaan selittää, miksi Ben Alin esiintyminen islamismin vastaisena esitaistelijana meni niin hyvin läpi tietyissä ranskalaisissa piireissä.

Ranska olisi voinut ohjata politiikkaansa ajoissa toiseen suuntaan. Ranskan hallitus on kuitenkin kompuroinut pahasti tiedonhankinnassa ja Pohjois-Afrikassa käynnistyneiden muutosten ennakoinnissa. Ranskan ulkoministeriön budjettia on leikattu hiljattain, mutta sillä voidaan selittää epäonnistumista vain osittain.

Huolestuttavampia ovat ranskalaisille diplomaateille annetut ohjeet, joiden mukaan heidän on tullut pidättäytyä yhteyksistä opposition edustajien kanssa. Diplomaatit ovat jääneet tästä syystä ilman käsitystä siitä, mitä Tunisian yhteiskunnan syvemmillä tasoilla tapahtuu.

Ranskalaisille diplomaateille on annettu ohjeet, joiden mukaan heidän on tullut pidättäytyä yhteyksistä opposition edustajien kanssa.

Diplomaateilla ei ole ollut juuri enempää tiedonvaihtoa arabimaihin perehtyneiden tutkijoiden ja tutkimuslaitosten kanssa. Ranskan valtion omista tutkimuslaitoksista tämän alan osaamista tarjoavat esimerkiksi Centre d’Analyse ja Prévision du Quai d’Orsay, mutta niidenkin asiantuntemus on jäänyt vähälle huomiolle. Laitosten työtä ohjaa toisaalta myös voimakkaasti hallituksen ulkopoliittinen linja.

Ulkopoliittisesta kompuroinnista huolimatta Ranskan eri sektoreiden yhteydet Tunisiaan ovat edelleen vahvat. Ranska on tärkeä kumppani myös Tunisian uudelle hallinnolle. Ranskan diplomatian on kuitenkin nyt päivitettävä työskentelytapojaan tilanteeseen, jossa arabimaiden kansalaisilla on entistä enemmän sanottavaa, toimittajat esittävät hankalia kysymyksiä ja yhteyksiä on rakennettava erilaisten poliittisten toimijoiden kanssa.

Ranskan uusi suurlähettiläs Boris Boillon oli helmikuussa tuskin ehtinyt asettua Tunisiaan, kun tunisialaiset alkoivat osoittaa mieltään suurlähettilään erottamiseksi joidenkin hänen lausuntojensa vuoksi. Ranskan onkin tukeuduttava jatkossa huomattavasti aiempaa hienovaraisempaan politiikkaan sekä tarkempiin ja monipuolisempiin taustatietoihin Pohjois-Afrikassa.

Jää nähtäväksi, miten helmikuun lopussa nimitetty uusi ulkoministeri Alain Juppé onnistuu tehtävissään. Hänen edeltäjänsä Michèle Aillot-Marie joutui jättämään ulkoministeriön vain kolmen ja puolen kuukauden viranhoidon jälkeen epäonnistuttuaan näyttävästi Tunisian tapahtumien arvioinnissa.

Kirjoittaja on poliittisen historian lehtori Turun yliopistossa

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää