Mitä on "suomettuminen"?

Syntytaustaa, merkityksiä ja tulkintoja

Jukka Huopaniemi

UP-lehti 50 vuotta: Ulkopolitiikka nosti suomettumiskissan pöydälle vuonna 1974. Alla Jukka Huopaniemen artikkeli, joka ilmestyi Ulkopolitiikan numerossa 2/1974.

Suomettuminen on mielikuva – ja sellaisena tärkeä osa läntistä todellisuutta. Seuraavassa kirjoituksessa tarkastellaan ”finlandisaatio” eli ”suomettumis”-termin syntyä ja leviämistä yleiseksi poliittiseksi iskusanaksi Länsi-Euroopassa. Kirjoittaja tarkastelee myös ”suomettumisen” tulkintoja julkisuudessa, joista huomattavimpia – ja vastakkaisia – ovat tässä lehdessä julkaistu amerikkalaisen George F. Kennanin artikkeli sekä norjalaisen Nils Örvikin kirjoitus.

”Finlandisaatio”-termin käyttämisen aloittivat ilmeisesti 1960-luvun puolivälissä muutamat keskieurooppalaiset kansainvälisen politiikan teorioita harrastavat intellektuellit. Omistamatta varmaankaan paljon huomiota sille seikalle, että tällaisen yhden maan nimestä johdetun sanonnan käyttöön sisältyy poliittisia sivuvaikutuksia, he omaksuivat sen mielestään hyödyllisenä ilmauksena, vähän samantapaisena kuin jo kauan käytössä ollut sanonta ”balkanisointi”. Koska kysymyksessä oli harvalukuisen asiantuntijapiirin ”teknillinen” kielenkäyttö, se ei toistaiseksi herättänyt missään laajempaa huomiota.

Vasta kun suomettumiskeskustelu oli laskeutunut vulgaarimmalle tasolle ja siihen oli alettu liittää tietoisia poliittisia tarkoituksia, tämä uudissana tiedostettiin Suomessakin ja se sai aikaan negatiivisia reaktioita. Lähinnä tämä kehitys liitettiin Länsi-Saksan uuden idänpolitiikan aiheuttamaan sisäpoliittiseen kamppailuun, joka sai heijastusvaikutuksia muissa Nato-maissa ja yleensä Länsi-Euroopassa. Kun Suomenkin ulkopolitiikassa tapahtui samoihin aikoihin aktivoitumista, uusi suomettumiskäsite tarjoutui kuin itsestään tulkintamalliksi joillekin siihen epäilevästi suhtautuville ulkomaalaisille kommentaattoreille.

Keskustelu suomettumisesta on jäänyt melko puhtaasti läntiseksi ilmiöksi, sillä termin syrjivä luonne ei ole pahemmin houkutellut suomalaisia kannanottoihinKeskustelu suomettumisesta on jäänyt melko puhtaasti läntiseksi ilmiöksi, sillä termin syrjivä luonne ei ole pahemmin houkutellut suomalaisia kannanottoihin. ainakaan sillä pintailmiöiden tarkastelun tasolla, jolla tämä keskustelu on usein liikkunut. Sikäli kuin Suomesta on huomautettu – viralliselta taholta ja muutenkin – että suomettumiskäsitteelle voidaan antaa positiivinen, rakentava sisältö, tämä on saatettu kuitata läntisissä piireissä jonkinlaisena sopeutumismekanismina. Tasapainoa keskusteluun ovat sen sijaan luoneet lännessä aika ajoin ilmestyneet ja viime aikoina yhä enemmän painoa saaneet puheenvuorot, joissa suhtaudutaan kriittisesti yleensä suomettumispuheiden oikeutukseen.

Suomettumismielikuvan luominen

Suomettuminen on mielikuva – ja sellaisena tärkeä osa läntistä todellisuutta, sillä mielikuvistahan voidaan aina puhua kuin ne olisivat todellisuutta. Sen ylimalkaista sisältöä saatetaan pitää siinä määrin selviönä, että se kestää korkeimmankin paradoksin, s.o. että ”Suomea ei ole suometettu”, johon lopputulokseen eräs käsitteen viljelijä tulee. Itse sanasta ei vain voida luopua, koska se on niin käyttökelpoinen Länsi-Euroopan tulevaa asemaa koskevassa keskustelussa. Se on iskusana, jolla on parempi propaganda-arvo kuin sille annettavilla epämääräisillä määritelmillä, kuten ”hiljainen satellisoituminen”, ”ulko- ja sisäpolitiikan sopeuttaminen Neuvostoliiton tahtoon ulkomaiset itsenäisyyden merkit säilyttäen” tms. Eräs pisimmälle menevistä kirjoittajista sanoo, että suomettuminen on nimi, tosin vain lempinimi, sille kummitukselle joka on syrjäyttänyt kommunismin Länsi-Euroopan suurimpana pelkona.

On turhauttavaa yrittää paljastaa tämän kummituksen kasvot luetteloimalla ja ottamalla lähempään tarkasteluun ne piirteet, joita siihen on liitetty läntisessä sanomalehtikeskustelussa. ”Todistusaineistoista” ei tosin näennäisesti ole puutetta, mutta suuri osa siitä on korkeintaan todistelun arvoista vihjailua ja väitteitä, joita ei kovinkaan pitkälle voida dokumentoida. Ajan kulumisen mukana näkökulma lisäksi muuttuu ja todisteiden merkitys haalistuu, ellei käsitys niistä muutu kokonaan. Suomen ETYK-politiikka esim. on muuttunut ”Moskovan asioiden juoksemisesta” ”suhteelliseksi ulkopoliittiseksi voitoksi”, jonka muutkin olisivat huolineet. Mitä käsityksiä tästä ja esim. Saksan- tai EEC-politiikasta on saatettu esittääkin, niin lopputuloksen valossa on myönnetty Suomen taitavasti edistäneen niillä omaa etuaan.

Sisäpoliittisia todisteita suomettumisesta on myös löydetty mm. hallituksen herkkyydestä oikeistolaisten poliitikkojen lausuntoihin nähden, itsesensuurista Neuvostoliittoa koskevien taiteellisten esitysten osalta yms., mutta lopulta on yleensä myönnetty näiden rinnalla painavan enemmän, kuin Suomella on kaikki tärkeimmät länsimaisen poliittisen järjestelmän tunnusmerkit. Tässä yhteydessä antavat suomettumisen tarkastelijat yleensä tunnustustakin esim. suomalaisten ”lujaluonteisuudesta” ja ”korkeasta kansallisesta moraalista” – todisteina näistä mainitaan kuitenkin pikemminkin esim. 35 vuotta vanhoja kuin tuoreita asioita. Korkeimpana kohteliaisuutena tavataan usein mainita, että suomettuminen kelpaa malliksi Itä-Euroopan maille, joille se tosin on tavoittamaton, mutta ei Länsi-Euroopan maille, jotka sitä taas pelkäävät. Suomi on nykyään todella mielenkiintoinen maa!

Suomettumisen edellytykset

Kohtuullisen palveluksen suomettumiskeskustelulle tekee norjalainen professori Nils Örvik teoksellaan Sicherheit auf finnisch sikäli, että hän ei ole niin välttelevä ja epämääräinen kuin useimmat muut aiheen käsittelijät. Aivan tosissaan ja tietyllä vakaumuksen painokkuudella hän esittää suomettumisen tapahtuneena tosiasiana ja sen tärkeimpänä ilmentymänä sen, että Suomen kansa ei enää voi valita itse omia poliittisia johtajiaan. Esimerkkeinä poliitikoista, joilla tosin on mahdollisuus parlamentaariseen, mutta ei hallitustason vaikuttamiseen, mainitaan T. Junnila, G. Ehrnrooth ja V. Vennamo. Örvik on myös perusteellinen, sillä hän dokumentoi väitteitään yli 200 sivua pitkällä analyysillä. Sen arvioiminen ei kuulu tämän kirjoituksen puitteisiin, mutta sen sijaan on kiinnostavaa tarkastella niitä laajempia näkymiä, joihin Örvik päätyy suomettumispohdiskelunsa pohjalta.

Myönnettyään ensin, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa saattaa olla paljon ainutlaatuisen erikoistapauksen luonteista, Örvik arvelee niiden eräillä piirteillä silti olevan yleisempää merkitystä Länsi-Euroopan suomettumismahdollisuutta ajatellen. Hän mainitsee kuusi suomettumisen edellytystä, joiden varaan hän rakentaa erityisen ”kauko-ohjauksen” teoriansa, s.o. olettamuksen kriteereistä, joiden täyttyessä jokin kansa voi menettää itsemääräämisoikeutensa Neuvostoliitolle. Ne ovat:

1) Eristynyt asema muiden valtioiden tehokkaan avun puutteessa,

2) Mahdottomuus estää maahantunkeutuminen ja miehitys,

3) Yhteiset rajat tai muuten mahdottomuus estää sotilaallinen puuttuminen,

4) Kansallisen yhtenäisyyden ja kansallisten päämäärien puute,

5) Vahvan kommunisti- tai muuten vasemmistolaisesti suuntautuneen puolueen olemassaolo ja

6) Taloudellinen riippuvaisuus.

Suomalaiselta taholta voi vain sanoa, että Örvikin lupaamasta, tämän teorian pohjalta suoritettavasta jatkotutkimuksesta tulee varmasti mielenkiintoinen. Mikäli tutkimusaineistosta tulee puutetta, voisi olla hyödyllistä valita Euroopan toisesta periferiasta Kreikka toiseksi esimerkkitapaukseksi ja kehittää erityinen ”hellenisoitumisen” malli. Se voisi tuoda uusia tapauksia kuvaan ja uusia ulottuvuuksia ”kauko-ohjauksen” teoriaan.

Kohtuuden ääni lännessä

Örvikin ajatukset ovat hyvä esimerkki siitä, miten dramatisoidussa valossa läheltäkin asioita tarkasteleva läntinen tarkkailija voi nähdä Suomen ja Neuvostoliiton suhteet, kun näkemystä ohjaavat omat pelot ja voimakkaat poliittiset antipatiat. Jos tämän asennoitumisen, vaikka ei tavallisesti näin jyrkässä muodossa, voi sanoa olevan hallitsevana läntisessä suomettumiskeskustelussa, niin jatkuvasti on esiintynyt myös suhteellisuudentajuntansa säilyttäneitä ”suomettumislörpöttelyn” (Immanuel Birnbaum, Süddeutsche Zeitung 15.1.1974) vastustajia.

Näiden erimielisten motiivit ja perustelut ovat vaihdelleet kohteliaisuudesta syvällisen omakohtaisen analysoinnin tuottamaan varmuuteen asiastaan.On niitä, joiden mielestä suomettumisesta puhuminen on tuomittavaa jo loukkauksena ”urheaa ja ylpeää” pientä kansaa kohtaan. On niitä, joiden mielestä suomettumisesta puhuminen on tuomittavaa jo loukkauksena ”urheaa ja ylpeää” pientä kansaa kohtaan. On toisia, jotka haluavat antaa suomettumiskäsitteelle uuden, positiivisen tulkinnan, jonka mukaan se merkitsee pienten valtioiden mahdollisuutta saada äänensä kuuluville paremmin kuin ennen. Ja on vielä esimerkiksi niitä, jotka ihailevat Suomen ulkopoliittisen johdon ”kylmäverisyyttä ja taitavuutta” ja katsovat sen päinvastoin vähentäneen suomettumisteoreetikoiden väittämää riippuvuutta.

On selvää, että suhtautuminen suomettumispuheisiin tulee jatkuvasti vaihtelemaan poliittisen kehityksen myötä Suomessa ja Euroopassa. Suomen ETYK-aloitteilla oli aikoinaan oma vaikutuksensa termin leviämiseen, mutta myöhemmissä vaiheissaan ETYK-prosessi on kirvoittanut lännessä sekä joukon pinnallisia kohteliaisuuksia että yrityksiä paneutua tarkemmin suomalaiseen Eurooppa-näkemykseen. Eräänä esimerkkinä tästä olivat Stephen S. Rosenfeldin kirjoitukset Washington Postissa joulukuussa 1972, joissa hän ennakoi uutta tasapainoista näkemystä. Kertomansa mukaan hän sai kirjoituksillaan vastaansa joukon varsin korkeatasoisia opponentteja.

Amerikkalainen professori George F. Kennan on Foreign Policy -aikakauslehdessä hiljattain julkaisemassaan artikkelissa esittänyt suomettumiskäsitteestä tähän mennessä laajimman analyysin ja painavimman puheenvuoron, joka julkaistaan suomennettuna tässä numerossa [numerossa X/1974]. Kennanin (paasikivimäinen) tausta, jossa yhtyvät pitkäaikainen poliittinen ja diplomaattinen kokemus ja historioitsijan perusteellinen perehtyminen Venäjä/Neuvostoliiton historiaan, antaa hänelle epätavalliset edellytykset suomettumiskäsitteen eri vaikutusten arvioimiseen. Hänen poliittinen taustansa ja asenteensa ovat lisäksi liian tunnettuja lännessä voidakseen herättää luuloja ”epäilyttävistä” poliittisista sympatioista: pidetäänhän Kennania 1947 julkaisemansa kuuluisan ”X-artikkelin” johdosta Yhdysvaltain ja koko läntisen maailman kauan harjoittaman, Neuvostoliiton vaikutusvallan rajoittamiseen tähdänneen Containment-opin luojana (myöhemmin hän on osoittanut äreyttään mm. ylioppilasradikalismille). Suomeen Kennanilla lienee ollut vain satunnaisia yhteyksiä, mm. 1945 hän Moskovan-kautenaan teki maahamme lyhyen vierailun, josta hän sangen vivahteikkaasti kertoo muistelmissaan.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää