Yhdysvallat pyyhkii arabikadun pölyjä

Ari Kerkkänen

Arabikadun myllerryksen vaikutukset tuntuvat Washingtonissa saakka. Yhdysvallat joutuu suostumaan Lähi-idässä entistä tasa-arvoisempaan politiikkaan.

Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan tavoitteena on perinteisesti ollut suojella omia etujaan, varsinkin öljynsaantia, luonnonvaroiltaan rikkaalla mutta poliittisesti epävakaalla alueella. Etujen ajaminen on perustunut vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon ja kumppanuuksiin: Yhdysvaltojen tukikohdat ja muu sotilaallinen läsnäolo turvaavat öljykuljetuksia kaikissa Persianlahden valtioissa Irania lukuun ottamatta.

Viime vuosina Yhdysvallat on vahvistanut sotilaallista läsnäoloaan Lähi-idässä sitomalla alueen kumppanimaat strategiseen yhteistyöhön, etenkin mittavaan sotilaalliseen ja tiedusteluyhteistyöhön. Perusteena on käytetty terrorismin vastaista sotaa. Nyt esimerkiksi Bahrainissa on laivastotukikohta ja Irakissa vahva tukikohtaverkosto, sotilaskoulutusohjelmat pyörivät useissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maissa, ja sota jatkuu Afganistanissa. Kumppanuutta on lujitettu avokätisellä asevarustelulla ja taloudellisilla tuilla.

Arabikatu, arabimaiden kansalaismielipide, antoi ensimmäisenä kuulua itsestään juuri Yhdysvaltain kumppanimaissa Tunisiassa, Egyptissä, Bahrainissa ja Jemenissä. Yhdysvalloissa arabikadun heräämistä ei osattu odottaa, ainakaan sellaisena kuin se tapahtui.

Paljon puhetta

Lähi-idän myllerryksen yllätyksellisyyttä Yhdysvalloille voi havainnollistaa analysoimalla presidentti Barack Obaman paljon julkisuutta saanutta ja suuria odotuksia luonutta puhetta, jonka hän piti 4. kesäkuuta 2009 Kairon Al-Azhar-yliopistossa. Nyt puheesta on kulunut kaksi vuotta.

Sujuvasta ja tunteita herättävästä retoriikastaan huolimatta puhe toisti Yhdysvaltain viime vuosikymmenen Lähi-idän politiikan uhkia ja haasteita. Sisällön ytimenä olivat terrorismin vastainen taistelu, Afganistanin sodan välttämättömyys, Israelin ja palestiinalaisten välinen rauhanprosessi ja Iranin uhka.

Vaikka puhe lienee ollut yksi tekijä, kun Nobelin rauhapalkinnon myöntämistä Obamalle samana syksynä perusteltiin, puhetta seurasi pettymys. Mikään ei muuttunut.

Yhdysvaltain tuki ja kumppanuus Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan totalitaarisille hallinnoille jatkui terrorismin vastaisen sodan nimissä. Kumppanuus vahvisti hallintojen valtaa, vaikka samat hallinnot olivat vuosikymmenien ajan tukahduttaneet ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia omissa maissaan.

Myös Afganistanin sota jatkuu edelleen, eikä sille näy loppua. Israel on jatkanut siirtokuntapolitiikkaansa, ja Iranin mahdollisen ydinaseen uhkaa pidetään yhä vakavimpana Lähi-idän vakautta uhkaavana tekijänä.

Yhdysvalloilta puuttui kyky lukea arabikadun karttaa, samoin kuin suurelta osalta muutakin maailmaa ja jopa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan valtiojohdoilta itseltään.

Yhdysvalloilta puuttui kyky lukea arabikadun karttaa, samoin kuin suurelta osalta muutakin maailmaa ja jopa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan valtiojohdoilta itseltään. Vakauden vakavin uhka eivät olleetkaan suuren mittaluokan poliittiset kysymykset, joita Obama Kairon-puheessaan käsitteli, vaan yksittäisten kansalaisten ihmisoikeuksien kieltäminen ja vapauksien puute.

Todellisten uhkien olisi pitänyt olla Yhdysvaltojen tiedossa, saihan täsmälleen samanlainen puute maan värillisen väestön aikanaan vaatimaan tasa-arvoa ja yhtäläisiä kansalaisoikeuksia. Yhtälailla Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kansalaisten hätähuudoksi olisi sopinut toisen amerikkalaisen rauhannobelistin Martin Luther Kingin toteamus ”I have a dream”. Sadoista ja tuhansista arabimaiden kaduille ja aukioille kerääntyneistä kansalaisista tuli arabikadun martinlutherkingejä tasa-arvon ja vapauden oikeutetussa vaatimuksessaan.

Kaksinaamaista politiikkaa

Toisaalta Obamalla oli puheessaan sanoma häntä kuunnelleille arabihallinnoille. Obama korosti Yhdysvaltojen arvoja, kuten ilmaisunvapautta, tasa-arvoa ja luottamusta oikeusjärjestelmään. Hän painotti myös läpinäkyvää, kansalaisten luottamusta nauttivaa hallintoa ja vapautta elää omien valintojen mukaan.

Puheen jälkeen mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että arabimaailman kumppanuushallinnoilta olisi edellytetty Yhdysvaltain arvojen mukaista toimintaa.

Puhe vapaudesta ja ihmisoikeuksista jäi sanahelinäksi, kun samalla rakennettiin kumppanuutta totalitaaristen hallintojen kanssa. Puhe vapaudesta ja ihmisoikeuksista jäi sanahelinäksi, kun samalla rakennettiin kumppanuutta totalitaaristen hallintojen kanssa. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Egyptin-politiikka ei muuttunut.

Kairon puheen johtopäätökseksi jäi, että Yhdysvallat jatkaa sotilaalliseen voimaan perustuvaa läsnäoloa Lähi-idässä ja että suurvalta toivoo läsnäolonsa tueksi arabi- ja muslimimaailman kumppanuutta. Yhdysvaltain politiikka arabimaailmaa kohtaan alkoi näyttää entistä kaksinaamaisemmalta.

Vaihtoehdot loppuivat

Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikan juuret ulottuvat kylmän sodan alkupäiviin. Yhdysvallat aloitti otteensa vahvistamisen Saudi-Arabiassa jo toisen maailmansodan aikana, ja kylmän sodan alkumetreillä presidentti Harry S. Truman määritteli ensimmäisen kerran selvästi, että Lähi-itä on tärkeä Yhdysvaltojen strategiselle turvallisuudelle. Britannian mandaattihallinto alueella oli päättymässä, ja johtavan suurvallan rooli oli siirtymässä Yhdysvalloille. Britit ja ranskalaiset menettivät asemansa viimeistään Suezin kriisin jälkeen vuonna 1956.

Yhdysvallat ei kylmän sodan alkuvuosina tukenut Lähi-idän demokraattisia aloitteita. Sen sijaan suurvalta tuki Syyrian perustuslaillisesti valitun presidentin Shukri al-Quwatlin syrjäyttämistä vuonna 1949 ja organisoi Britannian kanssa Iranin demokraattisesti valitun pääministerin Mohammed Mossadeqin kaatamisen vuonna 1953. Lisäksi Yhdysvallat tuki taloudellisesti Camille Chamounin lahjontaa enemmistön varmistamiseksi Libanonin vaaleissa vuonna 1957.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Yhdysvallat jäi alueen ainoaksi suurvallaksi. Vuonna 2003 Irakin-hyökkäyksestä alkanutta ajanjaksoa on kutsuttu Yhdysvaltojen sodan vuosikymmeneksi Lähi-idässä.

Yhdysvaltojen vahva läsnäolo Lähi-idässä ei ollut arabikadun muutosvaatimuksen varsinainen motiivi, vaikka alueen ulkopuolisten suurvaltojen – Yhdysvaltojen ja aiemmin Ison-Britannian sekä Ranskan – läsnäolo oli herättänyt alueella vastarintaa. Läsnäolo kuitenkin ruokki tyytymättömyyttä, sillä se heikensi kansalaisten luottamusta omaan hallintoonsa, joka toimi kiinteässä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa.

Kansalaiset kokivat, ja kokevat edelleen, ulkopuolisen läsnäolon uhkaavana, luonnonvaroja hyväksikäyttävänä, nöyryyttävänä ja alistavana. Tämä lisäsi vastarintaa Yhdysvaltoja kohtaan ja johti terrori-iskuihin yhdysvaltalaisia vastaan niin Lähi-idässä, Afrikassa kuin New Yorkissakin. Yhdysvallat vastasi terrorismin vastaisella sodalla, mikä lisäsi vihaa vahvistaen ja levittäen radikalismia. Syyskuun 11. päivän iskut vuonna 2001 sokaisivat Yhdysvallat: Lähi-itää alettiin tarkastella kapeasti vain terrorismin vastaisen sodan ja öljynsaannin varmistamisen näkökulmasta. Politiikkaa muovattiin sen mukaisesti.

Ei ymmärretty, että Yhdysvalloissa niin tärkeän vapauden periaatteen ja arvokkuuden huomiotta jättäminen Lähi-idässä muodosti suuremman uhan tulevaisuudelle kuin mitkään yksittäiset radikaalit teot.

Sitäkään ei nähty, tai haluttu nähdä, että kumppanuus vapautta rajoittavien hallintojen kanssa, jos mikä, edisti Lähi-idän radikalismia – eikä sitä vastaan voitu taistella sotilaallisin menetelmin.

Yhdysvallat ei kuitenkaan suunnitellut muuttavansa tätä politiikkaa, vaan sen muuttamiseen tarvittiin arabikatua. Varoittavia äänensävyjä oli toki esitetty Yhdysvalloissakin jo aikaisemmin. Esimerkiksi markkinaliberalistisen Cato-instituutin tutkija Leon Hadar kehotti Yhdysvaltoja vuonna 2005 rakentavaan loitontumiseen (constructive disengagement) Lähi-idästä. Yhtenä tärkeimpänä perusteluna Hadar esitti veronmaksajien varoilla tehdyt investoinnit, joiden tulokset olivat jatkuvasti kyseenalaisia.

Nyt arabikatu pakottaa Yhdysvallat loitontumaan Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta ja arvioimaan ulkopolitiikkansa uudelleen. Enää Yhdysvalloilla ei ole vaihtoehtoa; suurvalta ei voi olla tukematta niitä demokraattisia muutoksia, jotka alkoivat alueen runsasväkisimmästä maasta Egyptistä.

Kohti tasa-arvoa?

Lähi-idän sisäisiä etupiirejä ja valta-asemia jaetaan parhaillaan uudestaan. Muutos tulee viemään vuosikymmeniä, ja jäljelle jää varmasti vaikeitakin ongelmia. Jatkuva epävarmuus ja epävakaus luovat kuvaa uudesta Lähi-idästä, jossa osa ihmisistä vapautuu entistä tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen mutta osa jatkaa elämää vapaan tulevaisuuden toivossa. Uusia liittolaissuhteita ja kumppanuuksia syntyy ja vanhoja kaatuu.

Varmaa kuitenkin on, että jos arabimaiden demokraattiset muutokset onnistuvat, ne ehkäisevät radikalismia, lisäävät Yhdysvaltojen turvallisuutta ja säästävät veronmaksajien varoja tehokkaammin kuin mikään muu. Sotilaallinen läsnäolo jää toissijaiseksi ja kumppanuussuhteet tasa-arvoistuvat.

Entistä tasa-arvoisemman kumppanuuden Yhdysvaltoja tarvitaan Lähi-idässä ennen kaikkea sovittelemaan Israelin ja palestiinalaisten välistä konfliktia. Entistä tasa-arvoisemman kumppanuuden Yhdysvaltoja tarvitaan Lähi-idässä ennen kaikkea sovittelemaan Israelin ja palestiinalaisten välistä konfliktia.Se nousee jälleen pinnalle, kunhan arabikadun myllerryksen nostattama pöly laskeutuu – ja siihen on mahdoton nähdä ratkaisua ilman Yhdysvaltojen välittävää, tasapuolista ja tukevaa roolia.

Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Damaskoksessa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää