Görzig, Carolin: Talking to Terrorists: Concessions and the Renunciation of Violence. Routledge 2010, 192 s.
Brittiläinen Edwin Dyer ja kolme muuta turistia kidnapattiin Malissa vuonna 2009, kun seurue oli palaamassa musiikkifestivaaleilta Saharan autiomaan laidalta. Sieppaajat myivät panttivankinsa terroristiverkosto al-Qaidan
pohjoisafrikkalaiselle aluejärjestölle, jonka jäsenet vapauttivat lopulta seurueen kolme sveitsiläistä ja italialaista jäsentä.
Dyer ei päässyt vapaaksi – hänen kaulansa katkaistiin.
Sveitsin ja Italian hallitukset todennäköisesti maksoivat kansalaisistaan lunnaita. Dyerin kohtalon puolestaan määräsi brittihallinnon linjanveto, jonka mukaan terroristien kanssa ei neuvotella. Brittihallinnon logiikka on, että jos terroristeille kerran annetaan periksi, he jatkavat laittomuuksiaan, tai muut vastaavat ryhmät ottavat heistä mallia omia etujaan ajaakseen. Carolin Görzigin väitöskirjaan perustuvan Talking to Terrorists -teoksen lähtökohtana on haastaa tämä ”ei neuvotteluja, ei myönnytyksiä” -politiikka.
Alun perin Görzigin hypoteesi oli, että parhaita tuloksia saataisiin nimenomaan neuvottelemalla terroristien kanssa
eikä turvautumalla periaatteeseen, jonka mukaan myönnytyksiä ei tehdä. Kenttätutkimukset Egyptissä, palestiinalaisalueilla, Kolumbiassa ja Turkissa kuitenkin ohjasivat Görzigin monisyisempään johtopäätökseen.
Görzigin mukaan terroristien kanssa neuvottelemisen tulokset riippuvat ensinnäkin siitä, millaisia myönnytyksiä
valtiot ovat valmiita tekemään. Görzig nimeää kahdenlaisia mahdollisia myönnytyksiä, kollektiivisia ja selektiivisiä.Edelliset liittyvät terroristiryhmän ideologiaan tai poliittiseen valtaan, kuten siihen, että terroristijärjestön poliittisen siiven annetaan osallistua vaaleihin. Jälkimmäiset koskevat yksittäisiä terroristeja: taistelijoita voidaan esimerkiksi armahtaa, jotta heidät saadaan antautumaan.
Toinen Görzigin analyysin keskeinen muuttuja on se, suhtautuvatko muut terroristiryhmät myönteisesti vai kielteisesti valtion kanssa neuvottelevaan ryhmään ja itse neuvotteluihin. Se, millaista mallia muut terroristijärjestöt ottavat yhden järjestön neuvotteluista, riippuu järjestöjen keskinäisistä suhteista.
Jo tästä yksinkertaistetusta myönnytysten ja suhteiden valikoimasta seuraa hyvin monimutkaisia vaikutuksia. Görzigin analyysiä hankaloittaa eniten se, että kirjassa käytettyjä selvärajaisia,teoreettisia kategorioita on vaikea soveltaa todellisiin tilanteisiin, ja tämän kirjoittaja myöntää itsekin.
Görzigin esimerkki Egyptistä käsittelee kahta samankaltaista egyptiläistä terroristiryhmää, al-Gama’a al-Islamyyaa
(GI) ja Egyptin islamilaista jihadia (EIJ). GI alkoi aikanaan neuvotella Egyptin hallituksen kanssa ja luopui sittemmin
väkivallasta. Osa EIJ:n johtajista seurasi GI:n esimerkkiä, osa ei. Sen sijaan osa EIJ:n jäsenistä muodosti terroristijärjestö al-Qaidan ytimen ja radikalisoitui seuratessaan, kuinka GI ”petti islamistisen aatteen”.
Görzigin mukaan neuvottelut GI:n kanssa siis lopettivat järjestön terrorismin, mutta tällä oli muihin ryhmiin sekä
myönteisiä että kielteisiä vaikutuksia. Moni muu asiantuntija tosin katsoo, että GI joutui luopumaan väkivallasta heikkona ja pakon edessä: ennen GI:n kanssa käytyjä neuvotteluja Egyptin hallituksen joukot olivat hyökänneet terroristijärjestöä vastaan asein, mikä oli heikentänyt järjestöä ratkaisevasti.
Görzig osoittaa, ettei myönnytykset kieltävä linja toimi kaikissa tapauksissa, niin puoleensavetävän yksinkertainen
kuin se onkin. Toisaalta Görzig toteaa myös, ettei tarjolla ole vaihtoehtoistakaan teoriaa, sillä poliittinen, historiallinen ja sosioekonominen konteksti vaikuttaa kunkin terroristijärjestön toimintaan. Siksi kirjan pääansioksi jää selittävän teorian luomisen sijaan konkreettisten esimerkkien analysoiminen.