Ylös velkasuosta

Teollisuusmaiden velkakriisi

Samu Kurri

Velkojen maksaminen edellyttää, että valtio nostaa julkisen talouden ylijäämäiseksi. Kun velkaongelma on syvä, tähän tarvitaan ulkopuolista apua.

Kun maa ajautuu velkaongel­maan, on olennaista kysyä, onko ongelma luonteeltaan kestä­vyys- vai maksuvalmiusongelma. Kyseessä on kestävyysongelma, jos velkasuhde (velkojen suhde brutto­kansantuotteeseen) ei ennusteen mukaan ole vähintään vakautuvalla uralla. Jos maalla sen sijaan on vaikeuksia saada lainaa vaikka näin olisi, on kyseessä maksuvalmiuson­gelma.

Velkasuhteen muutokseen vai­kuttaa kolme päätekijää: ensiksi perusjäämä eli menojen ja tulojen erotus; toiseksi velasta maksettavan koron ja bruttokansantuotteen kasvun välinen ero; kolmanneksi olemassa oleva velka. Mitä suurem­pi bkt, sitä suuremmasta absoluutti­sesta (esimerkiksi euromääräisestä) velkamäärästä kansantalous pystyy suoriutumaan.

Periaatteessa velkasuhteen vakautumisen minimiehto on, että velka kasvaa korkeintaan nimellisen bkt:n vauhtia. Velkasuhteen supista­minen ja kestävyysongelman ratkai­su edellyttää vakauttamiseen ver­rattuna suurempaa ylijäämää, velas­ta maksettavan koron laskua, bkt:n kasvuvauhdin kiihdyttämistä tai velkojen uudelleenjärjestelyä – mahdollisesti näitä kaikkia.

Nämä edellytykset ovat Kan­sainvälisen valuuttarahaston IMF:n tukiohjelmien perusta. IMF tarjoaa tukeaan vain niille maille, joiden se arvioi selviytyvän ohjelmasta ja kykenevän maksamaan saadut lainat korkoineen takaisin.

Kipeitä päätöksiä

Velkasuhteeseen vaikuttavat koh­tuullisen nopeasti perusjäämän ko­hentaminen ja lainasta maksettavan korkotason aleneminen. Perusjäämää eli valtiontalouden ali- tai ylijäämää pyritään kohentamaan laskemalla menoja ja nostamalla tuloja. Ohjel­miin liittyy yleensä siis sekä menojen leikkauksia että verojen korotuksia.

1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun Aasian ja Etelä-Amerikan kriisienkokemusten valossa IMF on viime vuosina korostanut kriisimaan sitoutumista ohjelmaan. Ohjelmassa sovitaan tarvittavan korjausliikkeen suuruus, mutta veronkorotusten ja menoleikkausten kohdentaminen on arvovalinta, joten se jätetään pääosin maan itsensä päätettäväksi.

Rahoitusohjelman laatijalle on ensisijaista saada perusjäämä riittä­vän korkeaksi, ei se, miten tähän päästään. Myös maan talouden rakenteet vaikuttavat valintoihin. Esimerkiksi Kreikassa suuri osa veronkorotuksista on kohdistettu arvonlisäveroihin, koska tuloverojen kantoon liittyy monia ongelmia.

IMF:n ohjelmalla voidaan vaikut­taa lyhyellä aikavälillä suoraan kor­kotasoon: avunsaajamaa maksaa ohjelman rahoituksesta tavallisesti vallitsevia markkinakorkoja alhai­sempaa korkoa. Rahoitus on tiukasti ehdollista, ja maalle myönnetään rahaa vain ennalta sovittava määrä neljännesvuosittain, jos ehdot täyt­tyvät. Koska ohjelma on normaalisti kohtuullisen lyhytkestoinen, velka­suhteen saaminen kestävälle uralle on tärkeää, jotta maa kykenee pa­laamaan normaalin markkinarahoi­tuksen piiriin ohjelman päätyttyä.

Kasvu ratkaisee

Pitkän aikavälin kasvunäkymiin vaikuttavat rakennetekijät: esimer­kiksi se, miten kilpailukykyinen kansantalous on tai miten hyvin ja tehokkaasti se käyttää pääomaansa ja työvoimaansa. Tällaisten tekijöi­den muuttaminen on usein vaikeaa ja hidasta. Vaikka IMF-ohjelmassa pyritään parantamaan kilpailukykyä vaikkapa avaamalla talouden suljet­tua sektoria, rakennemuutosten hedelmät kypsyvät yleensä vasta ohjelman päättymisen jälkeen.

Perusjäämän kohentaminen on ennen kaikkea maan poliittisen jär­jestelmän käsissä, eikä päätöksiä ole helppo tehdä. Päätösten toimeenpa­no vaikuttaa ratkaisevasti siihen, mille tasolle markkinakorot asettuvat ohjelman jälkeen. Mitä todennäköi­semmin maan uskotaan suoriutuvan veloistaan, sitä alhaisemmalla korolla markkinat myöntävät maalle lainaa.

Kriisitilanteessa näiden muuttu­jien välillä vallitsee huono yhteys, noidankehä. Vastaavasti luottamuk­sen uskottava kohentaminen voi saada aikaan myönteisen kierteen.

Samu Kurri

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää