Vaikeasti hallittava mosaiikki

Pohjois-Afrikan diktaattoreis­ta Egyptin Hosni Mubarak ja Tunisian Zine el-Abidine Ben Ali ovat kaatuneet, Libya on sisällissodassa, Syyria on luisunut väki­vallan tielle ja koko Lähi-itä on jonkin uuden kynnyksellä. Lännessä vallanku­mousaallosta puhutaan samoissa lauseis­sa ihmisoikeuksien, demokratian ja hy­vän hallinnon kanssa, mutta esimerkiksi Egyptin yhteiskunnan sisältä katsottuna murros näyttää erilaiselta.

Muutoksen taustalla vaikuttavat Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän alueen si­säiset tekijät voidaan jakaa kolmeen: arvokkuuspulaan, kestämättömään ta­loudelliseen tilanteeseen ja vaatimukseen siitä, että poliitikot kantavat vastuunsa ja kuuntelevat kansaa.

Varsinkin Kairon 18-päiväisten mielenosoitusten aikana helmikuussa egyptiläisissä blogeissa kirjoitettiin yh­teiskunnallisesta ja yksilön arvokkuu­desta. Omanarvontuntoinen politiikka, itsemääräämisoikeus ja näitä ilmentävät kansalaisten poliittiset vaikutusmahdol­lisuudet nousivat keskustelun päätee­moiksi, ja syystä.

Mielipidekontrolli, tukahduttaminen ja rankaiseminen ovat monissa Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän maissa johtaneet siihen, että ihmiset eivät ole voineet edes yrittää tuoda poliittisia näkemyksiään tai pyrkimyksiään julki. Ne on täytynyt naa­mioida uskonnollisten näkemysten osiksi tai sekaan.

Esimerkiksi Kairossa turvallisimpia ja usein ainoita tilaisuuksia vaihtaa mie­lipiteitä ovat jo pitkään olleet perjantain puolipäivän rukoushetket – ne ovat ai­noita kansankokouksia, joille ei tarvitse anoa lupia. Perjantain rukousten jälkeen on myös järjestetty suurimmat mielen­osoitukset.

Lisäksi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän keski- ja yläluokat ovat kokeneet, että kolonialismin purkaminen on jäänyt puolitiehen. Kansalaiset tuntevat jää­neensä kansainvälisten energia- ja stra­tegisten intressien sekä omien diktaatto­riensa pelinappuloiksi.

Korkeakoulutetuille vaatimus itsemääräämisoikeudesta on merkinnyt kansalaisten oikeutta oman poliittisen kohtalonsa muovaamiseen. Vähemmän koulutetuille ryhmille arvokkuus ja itsemääräämisoikeus ovat tarkoittaneet enemmänkin vaatimusta siitä, että ulkovaltojen vaikutusta Egyptin politiikkaan ja yhteiskuntaan rajoitetaan: monet vaa­tivat lisää läpinäkyvyyttä ja rajoja siihen, kuinka entiset siirtomaavallat, kuten Italia, Ranska ja Britannia mutta myös Belgia, Saksa, Hollanti ja Yhdysvallat, hyötyvät Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän luonnonvaroista.

Köyhyyskuilun reunalla

Myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän ta­lous on jo pitkään ollut kestämättömällä pohjalla.

Esimerkiksi Egyptissä nälkävyö ki­ristyi erittäin tiukalle 2000-luvulle tulta­essa. Väkiluku oli vajaassa 30 vuodessa kaksinkertaistunut, mutta ruokaa, asun­toja tai muita peruspalveluita ei ollut tar­jolla vastaavasti.

Valtiontalouden alijäämäisyys kasvoi maailmanmarkkinoiden heilahdellessa ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymme­nen lopulla myös laman vuoksi. Kan­sainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Maailmanpankin rakennemuutosohjel­mia alettiin toteuttaa, ja keinotekoisesti ylimitoitettua julkista sektoria karsittiin nopeasti. Diktatuurioloissa paineiden jakamisesta ei kuitenkaan huolehdittu. Voitot ovat rikastuttaneet vallanpitäjien etupiiriä, kun taas alimmat tuloluokat ovat kurjistuneet.

Esimerkiksi Hosni Mubarakin nuo­rempi poika Gamal on huhujen mukaan kerännyt miljardiomaisuutensa juuri viimevuosikymmenen valtio-omaisuu­den yksityistämisissä. Ryöstöhallinto lei­maa myös Libyaa ja monia muita alueen maita.

Varsinainen taloudellinen katkea­mispiste koettiin Egyptissä kuitenkin vasta, kun alle yhdellä dollarilla päivässä elävien eli äärimmäisen köyhien reilun kymmenen miljoonan ihmisen lisäksi myös alemman keskiluokan ja siihen pyrkivien olot kurjistuivat äärimmilleen. Nyt yli puolet väestöstä elää tilanteessa, jossa lapset eivät voi käydä säännöllises­ti koulua, nuoriso ei löydä työtä eikä voi muuttaa omilleen. Monilla ei ole varaa lääkäriin tai sairaalahoitoon, ja leiväs­tä ja bensiinistä joudutaan maksamaan aiempaan nähden kymmenkertaista hintaa.

Yhteiskunta kuin kaleidoskooppi

Poliitikkojen vastuunalaisuuden vaati­mus kumpuaa varsinkin Egyptissä siitä, että diktatuuri on ollut yhteiskunnalli­sesti pirstaleinen. Kansa on jakautunut useisiin ryhmiin, diktaattorin rooli on muuttunut yleisön mukaan, eikä hallit­sija ole ollut vastuussa kenellekään.

Varsinkin Yhdysvaltain, Israelin ja Italian johtajille Hosni Mubarak esiintyi hyvänä ystävänä. Italian pääministeri Sil­vio Berlusconi kutsui Mubarakia ”erääk­si viisaimmista tuntemistaan miehistä” vielä kaksi viikkoa ennen tämän lähtöä.

Puolustusvoimilleen Mubarak näyt­täytyi menestyjänä, joka nousi ilma­voimien johtoon ja raivasi tiensä maan kolmannen presidentin ja Egyptin uudis­tajana pidetyn Anwar Sadatin lähimpään piiriin.

Tavalliselle kansalle Mubarak oli vakoilijoineen joka puolella läsnä oleva diktaattori, joka tervehti kansaa maan­teiden varsien, rakennusten seinien ja patsaiden jättiläiskuvista mustat lasit silmillään.

Egyptiläinen aristokratia puolestaan pilaili joskus Mubarakin kustannuksella kutsumalla presidenttiä nimellä la vache qui rit, naurava lehmä, ja vertaamalla tätä samannimisen ranskalaisen juustomerkin logossa virnistelevään piirroslehmään.

Mubarakin monikasvoisuus heijas­taa Egyptin yhteiskunnallista pirstaloitu­mista. Se taas on seurausta siitä, että lu­kuisat hallintojärjestelmien uudistukset ovat jääneet sadan viime vuoden aikana rempalleen.

Siirtomaahallinnon aikana päätök­siä tehtiin paikallisia oloja tuntematta. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kartoissa ja yhteiskunnissa näkyvät kolonialis­tien jättämät jäljet: Pohjois-Afrikkaan viivoittimella vedetyt rajaviivat, Saha­ran jako ja esimerkiksi Mauritanian ja Marokon välejä edelleen kiristävä kiista nomadiheimojen maista.

Kolonialismin purkauduttua egoistis­ten intressien motivoimat riistohallinnot ovat seuranneet alueella toisiaan. Esimer­kiksi Egyptiä on 50 viime vuotta hallittu poikkeustilalain turvin. Päätöksenteko on ollut läpinäkymätöntä, korruptoitu­nutta ja mielivaltaista.

Maata on hallittu lähinnä pelolla ja kahden miljoonan vahvuisilla turvalli­suusjoukoilla sekä pahalla ja perusva­pauksista piittaamattomalla poliisilla. Puhelinkuuntelu on ollut arkipäivää, samoin yliopistoluennoitsijoiden, imaa­mien ja journalistien seuranta sekä mie­livaltaiset pidätykset.

Siksi siirtomaa-ajan jälkeinen Egyp­ti on monikerroksinen ja moniluokkai­nen kaleidoskooppiyhteiskunta, jota on erittäin vaikea hallita – myös ja ennen kaikkea Mubarakin kaataneen vallanku­mouksen jälkeen.

Hajota ja hallitse

Yhden kerroksen Egyptin kaleidoskoop­piyhteiskunnasta muodostavat kuningas­kunnan aikaisen aristokratian edustajat, joiden maaomistukset heijastavat feoda­lismin perinteitä.

Egyptin maanjako uudistettiin vuon­na 1952, mutta uudistus onnistui vain puolittain: Superrikkaat etäomistajat omistavat yhä laajoja viljelysmaita, jot­ka elättävät kymmeniä vuokraviljelijöitä. Tarpeen tullen aristokratia myy feddane­ja eli noin aarin kokoisia maapaloja, ja uudesta omistajasta riippuu, saavatko vuokraviljelijät jatkaa viljelyä.

Osa siniveriseksi itsensä tuntevas­ta eliitistä on verkottunut globaaliin diasporaan. Useimmilla eliitin jäsenil­lä on kaksoiskansalaisuus ja lännessä asuvia sukulaisia, ja monet suvut ovat kouluttaneet jälkikasvuaan länsimaiden korkeakouluissa useissa polvissa. Tästä joukosta tulivat myös ne johtavat face­bookkaajat ja twiittaajat, jotka kutsuivat muita tieto- ja viestintätekniikkaa käyt­täneitä kansanosia Tahrir-aukiolle.

Toisaalla yhteiskunnassa on puolus­tusvoimain 60-vuotisen hallinnon piiris­tä noussut uuseliitti, jolla on hallussaan paljon taloudellista ja yhteiskunnallista valtaa. Se omistaa muun muassa yksityis­tettyjen valtionyritysten ja alueella toimi­vien läntisten energiayritysten osakkeita, kiinteistöjä ja maaomaisuutta esimerkik­si Punaisenmeren turistikohteissa.

Kolmanneksi on tavallinen kansa, joka koostuu erilaisista varallisuus-, etnisistäja uskonnollisista ryhmistä: on 10 miljoonaa äärimmäisen köyhää ja 40 miljoonaa köyhyysrajalla elävää egyptiläistä, sorretut kopti-kristityt, sunnienemmistö ja vähemmistössä ole-vat šiiat, sufit, baha’it ja miljoonat pakolaiset erilaisine taustoineen. He kaikki jakaantuvat maaseutu- ja kau­punkiväestöön, joiden välinen kuilu on huomattava.

Tavallisen kansan keskellä vaikuttaa korruptoitunut poliisi. Se suojelee har­maata taloutta pyörittäviä mafialiigoja ja ylläpitää omanlaistaan, lain ulkopuolella toimivaa kurijärjestelmää. Harmaan ta­louden osuus on Egyptissä eri arvioiden mukaan 65–75 prosenttia koko talou­desta.

Egyptin hallinto on lyönyt kiiloja eri kansanryhmien väliin. Se on käyttänyt hajota ja hallitse -taktiikkaa ja tukahdut­tanut poliittista keskustelua ja yhteistoi­mintaa luomalla vastakkainasetteluja ja kylvämällä epäluottamusta.

Hajottamalla ja hallitsemalla on luo­tu tilanne, jossa lähes kaikki pitävät toisiaan pettureina. Poliisi pitää kansalaisia ja kansalaisuutta vailla olevia potentiaa­lisina pettureina, ja poliisi tunnetaan ki­dutuksista ja katoamisten järjestämises­tä. Vanha aristokratia näkee nousukkaat omaisuutensa varastajina; nousukkaat pitävät diasporaan sulautuvaa aristokratiaa kansallismielisyyden ja isänmaan pettureina; kansa katsoo, että yläluokat ovat pettäneet tavalliset ihmiset.