Aiemmat kansannousut osoittavat, että demokratiaa on vaikea rakentaa sen jälkeen kun diktatuuri on kaadettu. Tunisialla ja Egyptillä on edessään monta kompastuskiveä.
Vallankumoukseen ei riitä tyytymättömyys, ei edes kansanjoukkojen lähtö kaduille. Jaetun tyytymättömyyden ilmaisemiseen voivat innoittaa oikeanlaiset symboliset viestit: Tunisiassa sellainen oli katukaupustelijan protesti-itsemurha, Egyptissä Tunisian vallankumouksen menestys.
Lisäksi erilaisten kansanryhmien tulee löytää toisensa, jotta valta voi vaihtua. Ryhmien on onnistuttava viestimään päättäjille, ettei tilanne rauhoitu ilman järjestelmän muutosta.
Egyptissä internetnuoriso kutsui protestin koolle, miljoonat tavalliset kansalaiset liittyivät mielenosoituksiin, jalkapallohuligaanit organisoivat poliisivoimien vastaisen rintaman ja työväenliike lakkoili yhteiskunnalle keskeisillä aloilla.
Vallankumousten tuloksena Tunisiaan kaavaillaan demokraattisia vaaleja heinäkuussa ja Egyptiin syyskuussa. Demokratian rakentaminen vaatii kuitenkin laajempia muutoksia, joissa tarvitaan myös kansannousun aktivisteja.
1980- ja -90-lukujen kansannousut kaatoivat autoritaarisia hallituksia useissa Itä-Euroopan maissa sekä Itä-Aasiassa Filippiineillä, Etelä-Koreassa ja Indonesiassa, väliaikaisemmin myös Thaimaassa. Lisäksi ainakin Argentiinassa ja Taiwanissa massiiviset mielenosoitukset olivat yksi tekijä, joka sai yksinvaltiaat suostumaan vapaisiin vaaleihin.
Aikaisempien kumousten valossa voidaan tarkastella, tuleeko kansannousuihin osallistujista aktiivisia kansalaisia, kansalaisjärjestöjen perustajia tai puoluepoliitikkoja. Toimiva demokratia tarvitsee näitä kaikkia.
Demokratialiikkeiden rivistöistä on tullut kyynisiä äänestäjiä: vaikka äänestysprosentti on joissakin uusissa demokratioissa korkea, liikkuvia äänestäjiä on paljon.
Vaaliuurnilla monet äänestävät pikemminkin jotakin vastaan kuin jonkun ehdokkaan tai puolueen puolesta. Siksi vaalitulokset ovat arvaamattomia, ja hallitusten kannatusluvut romahtavat pian vaalien jälkeen. Tämä vaikeuttaa puoluekentän vakiintumista.
Toisaalta demokratia ei näytä korjanneen diktatuurin ajalta periytyviä äänestyskäyttäytymisen vääristymiä, ainakaan nopeasti. Esimerkiksi Etelä-Koreassa regionalismi ei ole vuoden 1987 vallankumouksen jälkeen hellittänyt, vaan keskivertoäänestäjä suosii oman alueensa suurmiehen puoluetta. Filippiinit koki vallankumouksen vuonna 1986, mutta klientilismi, äänestäjien voitelu ja houkuttelu taloudellisilla eduilla, keskittää yhä valtaa tietyille suvuille jopa sukupolvien ajaksi.
Demokratia voi myös osoittautua pettymykseksi: taloudellinen epävarmuus lisääntyy ja yhteiskunnan yksimielisyys katoaa, kun demokratia päästää erilaiset mielipiteet esiin.
”Ennen demokratiaa oli liian vähän, nyt sitä on liikaa”, valitti esimerkiksi eräs Etelä-Korean demokraattisen vallankumouksen 20-vuotisjuhliin Soulissa osallistunut mies. Hän esitteli valokuviaan sotilasdiktatuurin kaataneista mielenosoituksista ja totesi, ettei hyväksynyt vanhan vallan pidätyksiä ja kidutusta. Toisaalta hän ei pitänyt siitäkään, että yhteiskunnallisen yksimielisyyden kadottua avoimet poliittiset konfliktit olivat yleistyneet.
Valtaosa kerran kaduille lähteneistä kansalaisista palaa epäpoliittisiksi arkielämän suorittajiksi. He saattavat kuitenkin aktivoitua osoittamaan tyytymättömyyttään uudelleen, jos heidän alkuperäisiin vaatimuksiinsa ei vastata.
Muun muassa Argentiinassa diktatuurin kaatumista vuonna 1983 seurasi toinen vallankumous vuonna 2001, tällä kertaa demokraattista hallitusta vastaan. Nyttemmin katupolitiikka on vakiintunut poliittisten instituutioiden rinnalle: mielenosoittajat ottavat kantaa poliittisen järjestelmän kulloinkin käsittelemiin asioihin, ja populistiset peronistipresidentit ovat sopeutuneet hyperaktiivisen kansalaisyhteiskunnan läsnäoloon kaduilla.
Toimiva kansalaisyhteiskunta on toinen demokratian edellytys. Kansannousut ovat lyhytkestoisia ja poliittinen osallistuminen keskittyy niissä yhden asian ympärille, mutta demokratiassa kansalaisten tulee pystyä esittämään vaatimuksiaan pysyviä kanavia pitkin.
Filippiinien ja Etelä-Korean vallankumouksista syntyi vahva kansalaisjärjestökenttä, kun taas Itä-Euroopan demokratisoiduttua ihmiset vetäytyivät takaisin yksityiselämän piiriin.
Eroa selittävät osaltaan demokratialiikehdinnän aikana syntyneiden ryhmittymien ja niiden välisten siteiden historia ja vahvuus. Itäisessä Aasiassa demokratialiikkeet toimivat jo vuosikausia ennen kuin diktatuurit kaatuivat kansannousuissa. Liikkeillä oli aikaa luoda maanalaisia varjojärjestäytymisen muotoja, ja vallankumousten jälkeen nämä suhteet institutionalisoitiin perustamalla organisaatiota ja niiden välisiä alliansseja.
Kommunistisessa Itä-Euroopassa vastarinta näkyi keskittymisenä omaan lähipiiriin. Laajempiin verkostoihin suhtauduttiin varautuneesti, ja laajamittainen yksityistäminen demokratian alkuvaiheessa suuntasi huomion politiikasta omaan toimeentuloon.
Vahva kansalaisyhteiskunta ei kuitenkaan aina ole demokratian vahvistumisen tae. Vaikka kansalaisjärjestöt ovat Filippiineillä ja Etelä-Koreassa avanneet poliittista järjestelmää uusille kysymyksille ja kansanryhmille, järjestöt ovat säilyttäneet vallanvastaisen eetoksensa ja aktivoituvat vastustamaan myös demokraattisesti tehtyjä päätöksiä. Siksi esimerkiksi Koreassa kansa ei luota poliittisiin instituutioihin ja yhteiskunta on polarisoitunut.
Kansalaisjärjestöjen tausta on usein diktatuurin ajan opiskelijaliikkeissä ja älymystössä, vaikka ammattiyhdistysliikkeet tai kirkot olisivat tuoneet mukaan muitakin ryhmiä kuin keskiluokkaa. Siksi kansalaisjärjestöjen keskiluokkaisen kaupunkilaiset arvot voivat poiketa niistä arvoista, joiden mukaan äänestäjäkunnan köyhä enemmistö täyttää vaalilippunsa.
Thaimaassa ja Filippiineillä kansalaisjärjestöt ovat jopa kääntyneet toisia yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Järjestöt ovat kaataneet korruption vastaisten arvojensa pohjalta enemmistön vaaleilla valitseman valtiojohdon, jonka näyttö köyhyyden vähentämisessä on kiistaton.
Eikä demokratialiikkeiden arvomaailma välttämättä ole liberaali, vaikka järjestöt demokratiaa ajavatkin. Kompromissit ja suvaitsevaisuus erilaisia mielipiteitä kohtaan eivät tue vallankumousliikettä mutta ovat kypsän demokratian edellytys.
Kansalaisyhteiskunnan rakentajien lisäksi demokratialiikkeistä on noussut myös poliittisia vaikuttajia: esimerkiksi presidentit Lennart Meri Virossa, Václav Havel Tšekissä, Lech Wałęsa Puolassa, Corazon Aquino Filippiineillä ja Kim Dae-jung Koreassa.
Demokraattisessa järjestelmässä vaikuttajat tarvitsevat enemmistön taakseen. Sen kokoamisessa ratkaisee organisaatiokyky. Siksi jo ennen vallanvaihtoa järjestäytyneet ryhmät ovat vahvoilla, kun pidetään ensimmäiset demokraattiset vaalit ja ryhdytään muodostamaan parlamentaarista enemmistöä.
Esimerkiksi Etelä-Koreassa siirryttiin siviilivaltaan vasta toisten vapaiden vaalien jälkeen vuonna 1992. Ensimmäisissä vaaleissa oppositio oli hajallaan ja vanhan vallan tukema kenraali vei voiton.
Lisäksi demokratialiikkeen synnyttämien voimien ja vanhan vallan poliitikkojen välit voivat säilyä pitkään kireinä parlamenttityössä. Tämä vaikeuttaa demokratian vaatimaa yhteistyötä ja kompromisseja.
Siirtyminen demokratiaan on todennäköisesti vähintään yhtä kivikkoista kansannousujen jälkeisessä Pohjois-Afrikassa. Jo nyt näyttää siltä, että kansalaiset suhtautuvat epäillen poliittisiin instituutioihin ja todennäköisesti myös tulevaan demokraattiseen järjestelmään.
Sekä Tunisiassa että Egyptissä vallankumoukselliset ovat jatkaneet kaduilla taloudellisten uudistusten vaatimista diktaattorien kaatumisen jälkeenkin. Kummankin maan mahdollisuudet vähentää nopeasti työttömyyttä tai lieventää taloudellisen kurjuuden aiheuttamaa tyytymättömyyttä ovat heikot. Siksi on syytä olettaa, että vallankumoukselliset eivät tulevaisuudessakaan tyydy vain demokraattisiin instituutioihin.
Jotkut taas ovat jatkaneet mielenosoituksia varmistaakseen, että poliittinen valta vaihtuu aidosti. Osa kansannousujen aktivisteista pitää mahdollisena, että vanhat, hyvin organisoituneet voimat jäävät vaaleissa niskan päälle, koska demokratia-aktivisteilla ei ole ollut riittävästi aikaa yhdistää voimiaan ja valmistautua vaaleihin.
Egyptissä Muslimiveljeskunnan verkostot dominoivat monenlaista kansalaistoimintaa, mikä voi estää veljeskunnan ulkopuolisia ryhmiä vahvistumasta. Toisaalta internet-verkostojen ja alakulttuurien ympärille muotoutunut kriittinen nuori älymystö ja epävirallisissa verkostoissa rakentunut työväenliike takaavat todennäköisesti pohjan muiden kuin islamilaisten ryhmien järjestäytymiselle.
Maahan on siis syntymässä kansalaisyhteiskunta, joka ei ole arvoiltaan yksinomaan liberaali ja suvaitsevainen. Esimerkiksi kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta vanhoilliset pakottivat naisten tasa-arvoa vaatineet mielenosoittajat hajaantumaan Kairossa. Kansalaisyhteiskunnan sisäisten ristiriitojen ilmaiseminen voi olla vaikeaa, jos demokratiaa ryhdytään rakentamaan kansallismielisyyden, maskuliinisen vallankumousromantiikan tai uskonnon varaan.
Keitä Egyptin ja Tunisian ensimmäisissä vaaleissa sitten on ehdolla? Koulutettu, kaupunkilainen internetsukupolvi, jota ainakin länsimainen lehdistö juhli kansannousujen selkärankana, ei näy veikkauksissa uuden vallan kärkinimiksi.
Sen sijaan ehdokkaiksi on ilmoittautunut eliittipoliitikkoja, jotka korkeintaan näyttäytyivät kaduilla mielenosoitusten aikaan. Entisestä oppositiosta uuden poliittisen järjestelmän suunnitteluun osallistuvat Egyptissä nyt Muslimiveljeskunta ja Tunisiassa ammattiyhdistysliike, jotka olivat hyvin järjestäytyneitä jo ennen kansannousuja.
Sitä paitsi demokratia voi myös epäonnistua. Tämä on mahdollista esimerkiksi siinä tapauksessa, että vaalit eivät ratkaise valtakriisiä vaan eri ryhmien väliset ristiriidat lamauttavat poliittisen prosessin. Niin voi käydä myös, jos armeija tai väliaikaishallitus ei luovuta valtaa mielestään väärille vaalivoittajille.
Vaikka ensimmäiset vaalit onnistuisivat, seuraavat vaalit voivat muodostua kompastuskiveksi, jos vallankumouksen jälkeen demokraattisesti valittu johto häviää ja kieltäytyy luopumasta vallasta. Tällaisista tapauksista on esimerkkejä muun muassa eteläisessä Afrikassa.
Taru Salmenkari
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Itä-Aasiantutkimuksen dosentti, joka on tutkinut demokratisoitumisen jälkeisiä kansalaisyhteiskuntia Etelä-Koreassa, Taiwanissa ja Filippiineillä.