Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Pitkä tie demokratiaan

Taru Salmenkari

Aiemmat kansannousut osoittavat, että demokratiaa on vaikea rakentaa sen jälkeen kun diktatuuri on kaadettu. Tunisialla ja Egyptillä on edessään monta kompastuskiveä.

Pitkä tie demokratiaan
KUVA: DAVID DENGER/ ZUMA PRESS/ CORBIS/ SKOY

Vallankumoukseen ei riitä tyyty­mättömyys, ei edes kansanjouk­kojen lähtö kaduille. Jaetun tyy­tymättömyyden ilmaisemiseen voivat innoittaa oikeanlaiset symboliset viestit: Tunisiassa sellainen oli katukau­pustelijan protesti-itsemurha, Egyptissä Tunisian vallankumouksen menestys.

Lisäksi erilaisten kansanryhmien tu­lee löytää toisensa, jotta valta voi vaih­tua. Ryhmien on onnistuttava viestimään päättäjille, ettei tilanne rauhoitu ilman järjestelmän muutosta.

Egyptissä internetnuoriso kutsui protestin koolle, miljoonat tavalliset kansalaiset liittyivät mielenosoituksiin, jalkapallohuligaanit organisoivat polii­sivoimien vastaisen rintaman ja työväen­liike lakkoili yhteiskunnalle keskeisillä aloilla.

Vallankumousten tuloksena Tunisiaan kaavaillaan demokraattisia vaaleja heinäkuussa ja Egyptiin syyskuussa. De­mokratian rakentaminen vaatii kuiten­kin laajempia muutoksia, joissa tarvitaan myös kansannousun aktivisteja.

1980- ja -90-lukujen kansannousut kaatoivat autoritaarisia hallituksia useis­sa Itä-Euroopan maissa sekä Itä-Aasiassa Filippiineillä, Etelä-Koreassa ja Indonesi­assa, väliaikaisemmin myös Thaimaassa. Lisäksi ainakin Argentiinassa ja Taiwa­nissa massiiviset mielenosoitukset olivat yksi tekijä, joka sai yksinvaltiaat suostu­maan vapaisiin vaaleihin.

Aikaisempien kumousten valossa voidaan tarkastella, tuleeko kansan­nousuihin osallistujista aktiivisia kansa­laisia, kansalaisjärjestöjen perustajia tai puoluepoliitikkoja. Toimiva demokratia tarvitsee näitä kaikkia. 

Äänestystä ja katupolitiikkaa

Demokratialiikkeiden rivistöistä on tul­lut kyynisiä äänestäjiä: vaikka äänestys­prosentti on joissakin uusissa demokra­tioissa korkea, liikkuvia äänestäjiä on paljon.

Vaaliuurnilla monet äänestävät pi­kemminkin jotakin vastaan kuin jonkun ehdokkaan tai puolueen puolesta. Siksi vaalitulokset ovat arvaamattomia, ja hal­litusten kannatusluvut romahtavat pian vaalien jälkeen. Tämä vaikeuttaa puolue­kentän vakiintumista.

Toisaalta demokratia ei näytä kor­janneen diktatuurin ajalta periytyviä äänestyskäyttäytymisen vääristymiä, ainakaan nopeasti. Esimerkiksi Etelä-Koreassa regionalismi ei ole vuoden 1987 vallankumouksen jälkeen hellit­tänyt, vaan keskivertoäänestäjä suosii oman alueensa suurmiehen puoluetta. Filippiinit koki vallankumouksen vuon­na 1986, mutta klientilismi, äänestäjien voitelu ja houkuttelu taloudellisilla eduil­la, keskittää yhä valtaa tietyille suvuille jopa sukupolvien ajaksi.

Demokratia voi myös osoittautua pettymykseksi: taloudellinen epävar­muus lisääntyy ja yhteiskunnan yksimie­lisyys katoaa, kun demokratia päästää erilaiset mielipiteet esiin.

”Ennen demokratiaa oli liian vähän, nyt sitä on liikaa”, valitti esimerkiksi eräs Etelä-Korean demokraattisen val­lankumouksen 20-vuotisjuhliin Soulissa osallistunut mies. Hän esitteli valokuvi­aan sotilasdiktatuurin kaataneista mie­lenosoituksista ja totesi, ettei hyväksynyt vanhan vallan pidätyksiä ja kidutusta. Toisaalta hän ei pitänyt siitäkään, että yhteiskunnallisen yksimielisyyden kadot­tua avoimet poliittiset konfliktit olivat yleistyneet.

Valtaosa kerran kaduille lähteneis­tä kansalaisista palaa epäpoliittisiksi arkielämän suorittajiksi. He saattavat kuitenkin aktivoitua osoittamaan tyy­tymättömyyttään uudelleen, jos heidän alkuperäisiin vaatimuksiinsa ei vastata.

Muun muassa Argentiinassa dikta­tuurin kaatumista vuonna 1983 seura­si toinen vallankumous vuonna 2001, tällä kertaa demokraattista hallitusta vastaan. Nyttemmin katupolitiikka on vakiintunut poliittisten instituutioiden rinnalle: mielenosoittajat ottavat kan­taa poliittisen järjestelmän kulloinkin käsittelemiin asioihin, ja populistiset peronistipresidentit ovat sopeutuneet hyperaktiivisen kansalaisyhteiskunnan läsnäoloon kaduilla.

Kohti järjestäytymistä

Toimiva kansalaisyhteiskunta on toinen demokratian edellytys. Kansannousut ovat lyhytkestoisia ja poliittinen osal­listuminen keskittyy niissä yhden asian ympärille, mutta demokratiassa kansa­laisten tulee pystyä esittämään vaatimuk­siaan pysyviä kanavia pitkin.

Filippiinien ja Etelä-Korean vallan­kumouksista syntyi vahva kansalais­järjestökenttä, kun taas Itä-Euroopan demokratisoiduttua ihmiset vetäytyivät takaisin yksityiselämän piiriin.

Eroa selittävät osaltaan demokratia­liikehdinnän aikana syntyneiden ryhmit­tymien ja niiden välisten siteiden historia ja vahvuus. Itäisessä Aasiassa demokra­tialiikkeet toimivat jo vuosikausia ennen kuin diktatuurit kaatuivat kansannou­suissa. Liikkeillä oli aikaa luoda maan­alaisia varjojärjestäytymisen muotoja, ja vallankumousten jälkeen nämä suhteet institutionalisoitiin perustamalla organi­saatiota ja niiden välisiä alliansseja.

Kommunistisessa Itä-Euroopassa vastarinta näkyi keskittymisenä omaan lähipiiriin. Laajempiin verkostoihin suh­tauduttiin varautuneesti, ja laajamittai­nen yksityistäminen demokratian alku­vaiheessa suuntasi huomion politiikasta omaan toimeentuloon.

Vahva kansalaisyhteiskunta ei kui­tenkaan aina ole demokratian vahvistu­misen tae. Vaikka kansalaisjärjestöt ovat Filippiineillä ja Etelä-Koreassa avanneet poliittista järjestelmää uusille kysymyk­sille ja kansanryhmille, järjestöt ovat säilyttäneet vallanvastaisen eetoksensa ja aktivoituvat vastustamaan myös de­mokraattisesti tehtyjä päätöksiä. Siksi esimerkiksi Koreassa kansa ei luota po­liittisiin instituutioihin ja yhteiskunta on polarisoitunut.

Kansalaisjärjestöjen tausta on usein diktatuurin ajan opiskelijaliikkeissä ja älymystössä, vaikka ammattiyhdistysliik­keet tai kirkot olisivat tuoneet mukaan muitakin ryhmiä kuin keskiluokkaa. Siksi kansalaisjärjestöjen keskiluokkai­sen kaupunkilaiset arvot voivat poiketa niistä arvoista, joiden mukaan äänes­täjäkunnan köyhä enemmistö täyttää vaalilippunsa.

Thaimaassa ja Filippiineillä kansa­laisjärjestöt ovat jopa kääntyneet toisia yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan. Järjes­töt ovat kaataneet korruption vastaisten arvojensa pohjalta enemmistön vaaleilla valitseman valtiojohdon, jonka näyttö köyhyyden vähentämisessä on kiistaton.

Eikä demokratialiikkeiden arvomaail­ma välttämättä ole liberaali, vaikka järjes­töt demokratiaa ajavatkin. Kompromissit ja suvaitsevaisuus erilaisia mielipiteitä kohtaan eivät tue vallankumousliikettä mutta ovat kypsän demokratian edellytys.

Kansalaisyhteiskunnan rakentajien lisäksi demokratialiikkeistä on noussut myös poliittisia vaikuttajia: esimerkiksi presidentit Lennart Meri Virossa, Václav Havel Tšekissä, Lech Wałęsa Puolassa, Corazon Aquino Filippiineillä ja Kim Dae-jung Koreassa.

Demokraattisessa järjestelmässä vai­kuttajat tarvitsevat enemmistön taak­seen. Sen kokoamisessa ratkaisee organi­saatiokyky. Siksi jo ennen vallanvaihtoa järjestäytyneet ryhmät ovat vahvoilla, kun pidetään ensimmäiset demokraat­tiset vaalit ja ryhdytään muodostamaan parlamentaarista enemmistöä.

Esimerkiksi Etelä-Koreassa siirryttiin siviilivaltaan vasta toisten vapaiden vaa­lien jälkeen vuonna 1992. Ensimmäisissä vaaleissa oppositio oli hajallaan ja van­han vallan tukema kenraali vei voiton.

Lisäksi demokratialiikkeen synnyttä­mien voimien ja vanhan vallan poliitik­kojen välit voivat säilyä pitkään kirei­nä parlamenttityössä. Tämä vaikeuttaa demokratian vaatimaa yhteistyötä ja kompromisseja.

Epäilyä ja eliittipoliitikkoja

Siirtyminen demokratiaan on toden­näköisesti vähintään yhtä kivikkoista kansannousujen jälkeisessä Pohjois-Afrikassa. Jo nyt näyttää siltä, että kan­salaiset suhtautuvat epäillen poliittisiin instituutioihin ja todennäköisesti myös tulevaan demokraattiseen järjestelmään.

Sekä Tunisiassa että Egyptissä vallan­kumoukselliset ovat jatkaneet kaduilla taloudellisten uudistusten vaatimista diktaattorien kaatumisen jälkeenkin. Kummankin maan mahdollisuudet vä­hentää nopeasti työttömyyttä tai lieven­tää taloudellisen kurjuuden aiheuttamaa tyytymättömyyttä ovat heikot. Siksi on syytä olettaa, että vallankumoukselliset eivät tulevaisuudessakaan tyydy vain de­mokraattisiin instituutioihin.

Jotkut taas ovat jatkaneet mielen­osoituksia varmistaakseen, että poliitti­nen valta vaihtuu aidosti. Osa kansan­nousujen aktivisteista pitää mahdollise­na, että vanhat, hyvin organisoituneet voimat jäävät vaaleissa niskan päälle, koska demokratia-aktivisteilla ei ole ol­lut riittävästi aikaa yhdistää voimiaan ja valmistautua vaaleihin.

Egyptissä Muslimiveljeskunnan ver­kostot dominoivat monenlaista kansa­laistoimintaa, mikä voi estää veljeskun­nan ulkopuolisia ryhmiä vahvistumasta. Toisaalta internet-verkostojen ja alakult­tuurien ympärille muotoutunut kriittinen nuori älymystö ja epävirallisissa verkos­toissa rakentunut työväenliike takaavat todennäköisesti pohjan muiden kuin islamilaisten ryhmien järjestäytymiselle.

Maahan on siis syntymässä kansa­laisyhteiskunta, joka ei ole arvoiltaan yksinomaan liberaali ja suvaitsevainen. Esimerkiksi kansainvälisenä naistenpäi­vänä 8. maaliskuuta vanhoilliset pakot­tivat naisten tasa-arvoa vaatineet mielen­osoittajat hajaantumaan Kairossa. Kan­salaisyhteiskunnan sisäisten ristiriitojen ilmaiseminen voi olla vaikeaa, jos demo­kratiaa ryhdytään rakentamaan kansal­lismielisyyden, maskuliinisen vallanku­mousromantiikan tai uskonnon varaan.

Keitä Egyptin ja Tunisian ensimmäi­sissä vaaleissa sitten on ehdolla? Koulu­tettu, kaupunkilainen internetsukupolvi, jota ainakin länsimainen lehdistö juhli kansannousujen selkärankana, ei näy veikkauksissa uuden vallan kärkinimiksi.

Sen sijaan ehdokkaiksi on ilmoittau­tunut eliittipoliitikkoja, jotka korkein­taan näyttäytyivät kaduilla mielenosoi­tusten aikaan. Entisestä oppositiosta uuden poliittisen järjestelmän suunnit­teluun osallistuvat Egyptissä nyt Musli­miveljeskunta ja Tunisiassa ammattiyh­distysliike, jotka olivat hyvin järjestäyty­neitä jo ennen kansannousuja.

Sitä paitsi demokratia voi myös epä­onnistua. Tämä on mahdollista esimer­kiksi siinä tapauksessa, että vaalit eivät ratkaise valtakriisiä vaan eri ryhmien väliset ristiriidat lamauttavat poliitti­sen prosessin. Niin voi käydä myös, jos armeija tai väliaikaishallitus ei luovuta valtaa mielestään väärille vaalivoittajille.

Vaikka ensimmäiset vaalit onnistui­sivat, seuraavat vaalit voivat muodostua kompastuskiveksi, jos vallankumouksen jälkeen demokraattisesti valittu johto hä­viää ja kieltäytyy luopumasta vallasta. Tällaisista tapauksista on esimerkkejä muun muassa eteläisessä Afrikassa.


Taru Salmenkari

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Itä-Aasiantutkimuksen dosentti, joka on tutkinut demokratisoitumisen jälkeisiä kansalaisyhteiskuntia Etelä-Koreassa, Taiwanissa ja Filippiineillä.

 
Ulkopolitiikka 2/2011

Sauli Niinistö: Velanmaksun aika

Juha Mäkinen

Välineet ja mekanismit

Juha Mäkinen

Euroopan hinta

Teija Tiilikainen

Yhdysvallat pyyhkii arabikadun pölyjä

Ari Kerkkänen

Brysselissä häärii liikaa kokkeja

Kristi Raik

Kirjatutka: Kädenvääntöä terroristien kanssa

Toby Archer

Mitä on "suomettuminen"?

Jukka Huopaniemi

Kruunupäiden juhlat

Juha Mäkinen

Vaihtoehtoinen rauhanpalkinto

Juha Mäkinen

Virtaa Niilistä

Joonas Pörsti

Velkaantumisen pitkä tie

Samu Kurri

Ylös velkasuosta

Samu Kurri

Remontti nosti kansankodin arvoa

Antti Kivimäki

Vaikeasti hallittava mosaiikki

Outi Korhonen

Pitkä tie demokratiaan

Taru Salmenkari

Afrikan diktatuurien aikalisä

Anna-Kaisa Hiltunen

Afrikan hirmuisimmat hallitsijat

Anna-Kaisa Hiltunen

Nuorta työikäistä väkeä

Anna-Kaisa Hiltunen

Al-Qaidan etsikkoaika

Juha Saarinen

Diplomaattien kapina

Louis Clerc

L’exception marocaine

Anna Virkama

Avoimuuden aikakausi

Sinikukka Saari, Arto Nokkala

Iso yhteiskunta, pieni valtio

Olli-Matti Nykänen

Epätietoinen kolmas sektori

Olli-Matti Nykänen

Suomen kriisinhallinnan uusi tarina

Touko Piiparinen

Operaatio Paxin jälkilypsy

Jaakko Blomberg

Yhden onni, toisen tappio

Olai Voionmaa

Kirjatutka: Pragmatisti presidenttinä

Markku Ruotsila

Kirjatutka: Muslimifeministi varoittaa ääri-islamista

Tiina Tarvainen

Kirjatutka: Muslimimaailman valtasukujen tyttäret

Janne Hopsu

Kirjatutka: Internetin luoma vapaus on illuusio

Juha Mononen

Kirjatutka: Populismin oravanpyörä uhkaa taloutta

Mikael Wigell

Kirjatutka: Alati jatkuva itä–länsi-ottelu

Pekka Vahvanen

Lyömäase liennytystä vastaan

Juha Mäkinen

Eurokriisi on seurausta poliittisesta projektista

Katarina Sehm-Patomäki

Serbia katsoo Eurooppaan

Rinna Kullaa, Tanja Tamminen

Counter-jihad ja Norjan tragedia

Toby Archer

Voisiko internetistä olla ihmisoikeudeksi?

Miia Halme-Tuomisaari

 

Tervetuloa entistä parempaan maailmaan

Anna-Kaisa Hiltunen

Kirjatutka: Leïla ja puoli valtakuntaa

Anna Virkama