Diplomaattien kapina

Louis Clerc

Pohjois-Afrikan tapahtumat käynnistivät kriisin Ranskan ulkoasiainhallinnossa. Ulkoministeri joutui lähtemään, ja diplomaattien tyytymättömyys purkautui mielipidekirjoituksena presidentti Nicolas Sarkozyn omavaltaista ulkopolitiikkaa kohtaan. Lue lisää UP-lehdestä 2/2011.

Helmikuun lopulla ryhmä ano­nyymejä ranskalaisia diplo­maatteja julkaisi Le Monde -lehdessä poikkeuksellisen suorasanaisen ja kriittisen kannanoton maansa ulkopolitiikasta. ”Marlyn ryh­mä” oli ottanut nimensä tapaamispaik­kana toimineelta Louvren taidemuseon ravintolalta.

Nimettömän mielipidekirjoituksen kärki oli suunnattu presidentti Nicolas Sarkozyn politiikkaan. Kirjoittajat väit­tivät, että presidentti halveksii hallintoa ja diplomaatteja eikä osaa käyttää oikein virkakoneiston tuottamaa tietoa. Tämän ulkopolitiikan seuraukset ovat kirjoitta­jien mukaan heikentäneet entisestään Ranskan asemaa maailmassa:

”Vastoin kolme vuotta sitten annet­tuja näyttäviä julistuksia Eurooppa on voimaton, olemme menettämässä Afri­kan, Välimeren maat mököttävät Rans­kalle, Kiina on ottanut ohjat käsiinsä ja Yhdysvallat viis veisaa meistä. Samaan aikaan ranskalaiset Rafale-hävittäjät ja ydinvoimatekniikka, joista piti tulla menestystarinoita, ovat jääneet kokoon­panosaleihin. Vielä vakavampaa on, että Ranskan ääni on hävinnyt maailmasta. Yhdysvaltojen sokea seuraaminen on karkottanut monia liittolaisiamme.”

Ryhmä kuvaili kirjoituksessaan pre­sidentin ja hänen avustajiensa toimintaa amatöörimäiseksi ja epäjohdonmukai­seksi. Esimerkkinä Sarkozyn politiikan impulsiivisuudesta ryhmä mainitsi huo­nosti valmistellun aloitteen Välimeren unionista, joka ei ole edennyt lähtökuo­pistaan.

Marlyn ryhmän vaatimukset voi näh­dä diplomaattikunnan puolustusreflek­sinä tai nostalgiana Charles de Gaullen kauden (1958–1969) politiikkaa koh­taan. Mutta taustalla on enemmänkin aitoa huolta Ranskan kyvyttömyydestä ajaa maan kansallista etua. Ranskan po­liittiset tavoitteet ovat jääneet ryhmän mukaan määrittelemättä monilla tär­keillä alueilla, kuten arabimaailmassa, Afganistanissa, Venäjällä, Afrikassa ja Euroopan unionin laajenemisessa. Al­lekirjoittajat painottivat erityisesti, että Ranskan ulkopoliittisen johdon tulisi arvostaa enemmän diplomaattien työtä ja heidän kykyään tuottaa tietoa maan ulkopolitiikkaa varten.

Ristiriidat ovat kyteneet Ranskan ulkoasiainhallinnossa jo pitkään. Vii­me heinäkuussa kilpailevia poliittisia leirejä edustavat entiset ulkoministerit Alain Juppé ja Hubert Védrine toivat niin ikään Le Mondessa julkaistussa yh­teisessä kirjoituksessaan julki huolensa Ranskan diplomaattikoneiston kriisistä. He varoittivat ministeriön pitkään jatku­neista budjettileikkauksista, joiden vuok­si Ranska olisi pian kyvytön hoitamaan ulkosuhteitaan.

Ulkoministerin lähtö

Marlyn ryhmän kirjoitus tuli julki­suuteen keskellä Ranskan ulkoasiainhallinnon kuohuntaa, joka alkoi Tunisian ja Egyptin kansannousujen jälkeen. Ulkoministeri Michèle Alliot-Marie oli ankaran kritiikin kohteena epäonnistut­tuaan täydellisesti Tunisian tapahtumien arvioinnissa. Alliot-Marie oli julkisesti luvannut Tunisialle tammikuussa Rans­kan apua mielenosoitusten tukahdutta­miseksi. Ranskan lehdistö penkoi hänen vanhempiensa liikesuhteita Tunisian presidentin Zine El Abidine Ben Alin klaaniin, ja Alliot Marie joutui lopulta eroamaan ministerin tehtävistä.

Arvostelijoiden mielestä Ranskan suhteet ovat viime vuosikymmeninä ylit­täneet kohtuuden rajat useiden arabidik­tatuurien ja erityisesti Tunisian, Syyrian ja Libyan johtajien kanssa. Ranska on muiden maiden tavoin joutunut sopeu­tumaan yhteistyöhön autoritääristen hal­litusten kanssa, jotka ovat olleet tärkeitä kumppaneita kaupankäynnin ja Rans­kan etujen kannalta Välimerellä. Tämän alueen politiikassa ei ole viime aikoina punnittu vaihtoehtoja tai valmistauduttu mahdollisiin muutoksiin.

Ranskan poliittinen johto piti esimer­kiksi Ben Alia Tunisian talouskasvun ja ääri-islamistien pysäyttämisen takuumie­henä Pohjois-Afrikassa. Alueen hallin­tojen nähtiin suojelevan Ranskaa myös Saharan eteläpuolelta tulevalta muut­toliikkeeltä. Näiden valintojen vuoksi ranskalaisten poliitikkojen, liikemiesten ja ajattelijoiden suhteet ovat Jacques Chi­racin presidenttikaudelta (1995–2007) alkaen muodostuneet vastenmielisen lä­heisiksi pohjoisafrikkalaisten yhteistyö­kumppaneiden kanssa.

Sarkozy sooloilee

Toisaalta kriisi liittyy presidentti Sar­kozyn persoonaan. Heti virkakautensa aluksi vuonna 2007 Sarkozy nosti pit­kälti sisäpoliittisista syistä ulkoministe­riksi yllätysnimen, Lääkärit ilman rajoja -järjestön johtajan Bernard Kouchnerin. Kouchner ei nauttinut diplomaattien arvostusta eikä osannut hyödyntää dip­lomaattikoneistoa työssään. Ranskan poliittiselle järjestelmälle on ominais­ta, että päätöksenteko keskittyy pre­sidentinkansliaan, vaikka myös vahva ministeri voi saada paljon aikaan. Nyt presidenttikeskeinen suuntaus saavutti lakipisteensä.

Sarkozy ja hänen neuvonantajansa ottivat tavaksi ohittaa päätöksillään Kouchnerin ja ulkoministeriön henki­lökunnan. Tämä sopi äkkinäisiin kään­teisiin taipuvaiselle presidentille, joka viihtyy kahdenvälisissä neuvotteluissa ulkovaltojen johtajien kanssa. Sarkozy osoitti pian halveksivansa diplomaatti­kunnan muodollisuutta ja hienovaraisia toimintatapoja.

Presidentille tuli myös tavaksi tök­säytellä ikävästi valtiota palveleville diplomaateille ja sotilaille, jotka vaalivat tunnetun tarkasti perinteidensä ja etu­oikeuksiensa kunnioittamista. Sarkozyn omasta koulutuksesta ja toimintatyylistä ei näyttänyt olevan apua näiden ammat­tikuntien ymmärtämisessä. Loppuvuo­desta 2010 ulkoministeriksi vaihdettu Alliot-Marie ei parantanut tilannetta, sillä hänkään ei nauttinut diplomaattien arvostusta.

Diplomaatit pimennossa

Marlyn ryhmänä esiintyneet diplomaa­tit puolustivat siis kirjoituksellaan oman ammattiryhmänsä ylpeyttä. Samalla he varoittivat, että Ranskan ulkopoliitti­nen johto on tullut sokeaksi Ranskan kannalta tärkeille tapahtumille. Tämän sokeuden vuoksi jäi näkemättä, kuin­ka huteralla pohjalla Pohjois-Afrikan hallinnot seisoivat, mitä yhteiskuntien syvillä tasoilla tapahtui ja mitä Ranska olisi voinut tehdä yhteiskunnallisen muu­toksen tukemiseksi.

Useat tutkijat ja diplomatiaan ja strategiaan perehtyneet ajattelijat ovat samalla linjalla. Esimerkiksi politiikan tutkijat Olivier Roy ja Gilles Kepel sekä geopolitiikan tuntija Dominique Moïsi katsovat, että ulkopoliittinen sokeutumi­nen johtuu päättäjien haluttomuudesta käyttää ranskalaisten diplomaattien asiantuntemusta.

Sopeutuminen odottamattomaan on aina vaikeaa, eikä kukaan kriitikoista edellytä, että Ranskan vallanpitäjien olisi pitänyt osata ennustaa arabivallan­kumoukset. Mutta se, mitä Moïsi kutsuu ”sokeaksi diplomatiaksi”, on varmasti ollut osasyynä Ranskan ulkopoliittisessa kompuroinnissa. Presidentin ympärille keskittyneessä päätöksenteossa on jätet­ty kokonaan huomiotta diplomaattien syvällinen maatuntemus, jota ammatti­kunta pitää vahvimpana osaamisaluee­naan.

Järjestelmässä on sivuutettu myös tutkimuslaitosten ja yliopistojen sekä tiedotusvälineiden asiantuntijoiden mo­nipuolinen tietämys. Nämä tahot olisivat voineet auttaa Ranskan ulkopoliittista johtoa näkemään heti Tunisian ensim­mäisten tapahtumien jälkeen, kuinka laajaa kannatusta protestiliikkeillä oli ja mitä uusia vaikuttamisen muotoja poliit­tinen islam oli omaksunut arabimaissa.

Ulkoministeri Michel Jobertin suo­jeluksessa vuonna 1973 luotu ulkomi­nisteriön analyysi- ja ennustuskeskus (Centre d’Analyse et de Prévision) on paras esimerkki ministeriön sisäisestä elimestä, joka on osoittanut kykenevänsä tuottamaan tietoa arabimaiden tilantees­ta. Mutta senkin selonteot jäivät useim­miten varjoon, kun Ranskan virallinen linja keskittyi Pohjois-Afrikan hallitusten tukemiseen.

Useiden lähteiden mukaan Tunisiaan lähetettyjä ranskalaisdiplomaatteja oh­jeistettiin rajoittamaan kontaktejaan Tunisiassaja keskittymään yhteydenpitoon vallanpitäjien kanssa. Samaan aikaan amerikkalaiset diplomaatit ylläpitivät kontakteja myös eräisiin oppositioryhmiin.

Kun liikehdintä Tunisiassa käynnis­tyi, Sarkozy moitti Lähi-idän tiedon­saannin kannalta tärkeää Ankaran-suurlähettilästään siitä, ettei presidentinkans­liaa ollut pidetty ajan tasalla, ja julkisti osan tämän lähettämistä raporteista. Yksinvaltaisesti ulkopolitiikkaa hallin­nut Sarkozy ryhtyi ongelmatilanteessa arvostelemaan diplomaattejaan kanke­asta toiminnasta.

Seuraavaksi presidentti korvasi Rans­kan Tunisian-suurlähettilään luottomie­hellään Boris Boillonilla. Uusi suurlä­hettiläs oli ollut asemapaikallaan vain pari viikkoa, kun tunisialaiset ryhtyivät osoittamaan mieltään hänen erottami­sekseen. Boillon oli esiintynyt töykeästi tunisialaisia toimittajia kohtaan, ja video levisi nopeasti Youtubessa.

Menetetty suurvalta

Ranskalla on ollut vaikeuksia sovittaa yhteen heikkenevää kansainvälistä ase­maansa sekä entisen suurvallan puhetapaa, taloudellisia ja strategisia ta­voitteita ja kunnianhimoa. Sarkozy on tavallaan antanut kasvot ja äänen maan ulkopoliittiselle epävarmuudelle.

Ranskan poliittiset johtajat ovat jo pitkään tehneet surutyötä suurvalta-aseman menetyksen vuoksi. Heidän lin­javalinnoissaan painottuvat toisinaan näkyvät yksittäiset siirrot, toisinaan eurooppalainen yhteistyö, ja Sarkozyn tapauksessa uupumaton aktivismi.

Tässä kontekstissa Ranskan kansal­lisen edun määrittäminen on aina ollut julkisten keskustelujen aiheena. Keskus­teluissa on kuultu toisinaan entiseen loistoon kohdistuvaa nostalgiaa ja halua puuttua tiettyjen alueiden asioihin Rans­kan taloudellisten tai strategisten etujen puolustamiseksi, toisinaan taas pilkah­dus todellisuudentajua ja ymmärrystä siitä, mihin Ranskan niukat resurssit riittävät.

Ranskan suhteet Natoon ja Yhdys­valtoihin, maailman ainoaan super­valtaan, ovat erityisen moniselitteiset. Puheissa otetaan etäisyyttä Yhdysval­toihin ja korostetaan Ranskan politii­kan itsenäisyyttä, mutta yhteistyö sekä Yhdysvaltojen että Naton kanssa on välttämätöntä.

Paradoksaalista kyllä Sarkozyn poli­tiikka ei poikkea sisällöllisesti edeltäjien politiikasta. Euroopan unioni on pysynyt Ranskan ulkopolitiikan keskiössä: se tar­joaa tukea ja keinoja Ranskan tavoittei­den ajamiseen maailmassa.

Marlyn ryhmän esiintulo ilmentää Ranskassa yleistä huolta maan asemasta. Nykyisen presidentin pelätään riistävän viimeisetkin rippeet Ranskan kansainvä­lisestä erityislaadusta. Toisaalta monet ranskalaiset diplomaatit ovat tietoisia Ranskan uudesta asemasta maailmassa ja olisivat valmiita entistä vaatimatto­mampaan ulkopolitiikkaan. Muutokset vain näyttävät diplomaattien näkökul­masta tapahtuvan liian nopeasti ja lin­jattomasti.

Nyt Ranska valmistautuu ensi vuon­na käytäviin presidentin- ja kansallisko­kouksen vaaleihin. Kun sisäpoliittiset kysymykset valtaavat kampanjavuoden asialistan, ulkoministeriksi palanneen Alain Juppén harteille jää huolehtia Quai d’Orsayn ulkoasiainhallinnon virkamies­ten työhyvinvoinnista.

Louis Clerc

Kirjoittaja on poliittisen historian yliopistonlehtoriTurun yliopistossa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää