Helmikuun 20. päivän protestiliike Mouvement du 20 février keräsi koko alkuvuoden ajan väkeä mielenosoituksiin Marokon kaupungeissa. Mielenosoittajista osa toivoi Marokosta tasavaltaa, osa taas vastusti työttömyyttä, hallinnon korruptoituneisuutta ja epädemokraattisuutta – mutta ei kuningasvaltaa sinänsä. Lue lisää UP-lehdestä 2/2011.
Helmikuun 20. päivän protestiliike Mouvement du 20 février keräsi koko alkuvuoden ajan väkeä mielenosoituksiin Marokon kaupungeissa. Mielenosoittajista osa toivoi Marokosta tasavaltaa, osa taas vastusti työttömyyttä, hallinnon korruptoituneisuutta ja epädemokraattisuutta – mutta ei kuningasvaltaa sinänsä.
Vieraillessani talvella Rabatissa ja Casablancassa marokkolaisten ystävieni luona en kuitenkaan nähnyt mielenosoituksista vilahdustakaan. Ystäväni välttelivät mielenosoituksia väkivaltaisuuksien pelossa ja seurasivat kansannousun leviämistä tarkasti. Tekstiviestit kulkivat tiuhaan, sillä internetyhteys ei toiminut.
Illalla Casablancan trendikkäässä brasilialaisravintolassa oli tungosta: bisnesväki ja ylempi keskiluokka lauloivat espanjankielisiä vallankumouslauluja latinolaulajan tahdissa samaan aikaan kun Marokon omat cheguevarat kerääntyivät toisaalla suurmielenosoituksiin.
Marokkolaisissa ja ranskalaisissa lehdissä kirjoitettiin tuolloin käsitteestä l’exception marocaine, marokkolainen poikkeus. Sillä on kuvattu Marokon hallitsijan vakaata asemaa verrattuna esimerkiksi Egyptiin ja Tunisiaan, joissa itsevaltiaat on syösty vallasta. Mutta kuinka vakaa kuninkaan asema on?
Marokon tilannetta ei voi ymmärtää yksinkertaisesta köyhät vastaan rikkaat -näkökulmasta, sillä monarkialla on kannattajia kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Kun kuningas Mohammed VI vieraili Marokon Al Akhawayn yliopistossa vuonna 2004, kampuksemme siivoojarouvat juoksivat kilpaa suutelemaan kuninkaan kättä. He uskoivat, että kuninkaan koskettaminen tuo barakaa, siunausta. Monet marokkolaiset pitävät kuningasta Allahin maanpäällisenä edustajana, lähes yliluonnollisena hahmona.
Elitistisenä pidetyn yliopiston marokkolaisopiskelijat puolestaan suhtautuivat kuninkaan vierailuun asianmukaisen kunnioittavasti. Joitakin heistä tosin nauratti muodollinen arabian kirjakieli, jota yliopiston rehtori käytti kuninkaalle osoittamassaan puheessa.
Arabia on Marokon virallinen kieli, mutta yleisesti puhutaan darijaa, Marokon murteellista arabiaa. Kirjakielen marokkolaiset oppivat yleensä koulussa – paitsi että noin puolet Marokon aikuisväestöstä ei osaa lukea ja kirjakielen ymmärtäminen voi tuottaa vaikeuksia koulutetuillekin marokkolaisille. Silti myös Marokon kuningas pitää viralliset puheensa arabiaksi – eli kielellä, jota suuri osa kansasta ei ymmärrä.
Monelle marokkolaiselle kuningas onkin myyttinen hahmo. Myyttisyyttä lisää se, että nykyinen kuningas on perinyt karismaattisen johtajan asemansa isoisältään Mohammed V:ltä, jonka aikana Marokko saavutti itsenäisyyden. Mohammed VI:n isä Hassan II puolestaan tunnettiin tiukkana johtajana, jonka aikana kuningasvallan vastustajat hiljennettiin tarvittaessa kovin ottein.
Nykyinen kuningas on pyrkinyt edeltäjiään demokraattisempaan hallintoon: Hän on muun muassa uudistanut patriarkaalisena pidetyn perhelain ja lisännyt lehdistönvapautta. Mielenosoitusten aikaan maaliskuussa hän lupasi muuttaa perustuslakia esimerkiksi niin, että pääministeri valittaisiin tulevaisuudessa demokraattiset vaalit voittaneesta puolueesta ja oikeuslaitoksesta tehtäisiin entistä läpinäkyvämpi.
Mutta on kuninkaalla vastustajansakin. Yksi kovimmista kriitikoista tulee kuningashuoneen sisältä.
Yhdysvalloissa asuva, yhteiskuntatieteitä opiskellut prinssi Moulay Hicham sanoi taannoin espanjalaisen El País -lehden haastattelussa, ettei usko Marokon poikkeuksellisuuteen. ”Punaisen prinssin” mukaan Marokon ongelmat ovat samoja kuin muidenkin arabimaiden: korruptio, nuorisotyöttömyys ja vallan keskittyminen harvojen käsiin.
Viimeaikaiset mielenosoitukset edustavat Hichamille uudenlaista panarabistista liikehdintää, jota eivät enää motivoi vanhat anti-kolonialistiset ja anti-imperialistiset iskulauseet eikä islamismi vaan halu rakentaa demokraattista kansalaisyhteiskuntaa. Myyttisestä kuninkaasta huolimatta.
Anna Virkama
Kirjoittaja on Ranskassa asuva sosiologi ja väitöskirjatutkija, joka opiskeli Al Akhawayn yliopistossa vuonna 2004.