Suomen kriisinhallinnan uusi tarina

Touko Piiparinen

Perinteisten operaatioiden haikailun sijaan kannattaisi miettiä, missä suomalaisia nyt tarvitaan. Esimerkiksi Intia on lähettänyt Liberiaan sata naispoliisia.

Suomessa vallitsee perinteiseen rauhanturvaamiseen kohdis­tuva kriisinhallintanostalgia. Tämä näkyy viimeaikaisissa Suomen kriisinhallintaa koskevissa kes­kusteluissa, kuten eduskunnan lähete- ja palautekeskusteluissa nykyisistä sotilaal­lisista rauhanturvaoperaatioista.

Varsinkin YK:n katsotaan tarjoavan Suomelle perinteisen rauhanturvaamisen tehtäviä, jotka ovat tavoitteiltaan rajat­tuja, esimerkiksi rajavalvontamissioita ja humanitaarisia operaatioita. Viime vuonna aloitettiin kaavailut Suomen kriisinhallinnan ”paluusta” YK-rauhan­turvaamiseen Lähi-idässä.

Suomalaisessa keskustelussa ahke­rasti käytetty termi ”paluu” paljastaa tärkeän, pääosiltaan tiedostamattoman ja tunnepitoisen vaikuttimen suomalaisen kriisinhallinnan päätöksenteossa: kunnianhimoisten valtionrakennusope­raatioiden jälkeen kaivataan ”hallitum­paa kriisinhallintaa” eli strategisilta tavoitteiltaan ja riskitasoltaan selvästi rajatumpia operaatioita.

Menneeseen ei ole paluuta

Kriisinhallintanostalgiassa Suomen toi­votaan osallistuvan erityisesti sellaisiin operaatioihin, joissa sotilaallista läsnä­oloa ja voimaa käytetään vain rajoitetus­ti esimerkiksi humanitaarisen avun pe­rille saattamiseen. Hyvänä esimerkkinä on Suomen osallistuminen Euroopan unionin Atalanta-operaatioon Somalian alueella. Humanitaarisilla operaatioilla ei kuitenkaan pystytä vaikuttamaan kon­fliktin perussyihin vaan usein ainoastaan lievittämään konfliktin oireita.

Lisäksi nostalgia kohdistuu Liba­nonin UNIFIL-mission (United Nations Interim Force in Lebanon) kaltaisiin ope­raatioihin, joiden oletetaan keskittyvän perinteisiin, rajattuihin ja riskeiltään pie­niin sotilaallisiin tehtäviin, kuten valtioi­den välisten rajalinjojen valvontaan. Sa­malla kuitenkin unohdetaan, että sen jäl­keen, kun UNIFILin mandaattia vuonna 2006 laajennettiin, operaation odotetaan tekevän huomattavasti entistä monimuo­toisempia ja kunnianhimoisempia teh­täviä ja vieläpä entistä haastavammassa ympäristössä.

Suomalaisessa keskustelussa ylläpidetty ajatus ”paluusta” YK:n turval­lisiin ja tavoitteiltaan rajattuihin krii­sinhallintaoperaatioihin osoittautuu YK-operaatioista tehtyjen tutkimusten valossa kestämättömäksi. Se ei myös­kään ole sopusoinnussa ympäröivän todellisuudenja kansainvälisen kriisin­hallinnan muutoksen kanssa.

YK-rauhanturvaamisen periaatteet, tavoitteet ja keinovalikoima ovat muut­tuneet kymmenen viime vuoden aikana entistä kunnianhimoisemmiksi, mikä asettaa haasteita myös joukkoja luovut­ taville maille. YK-rauhanturvaaminen ei enää ole suojasatama, johon voi turval­lisesti paeta kansainvälisen kriisinhallin­nan pyörteitä. Sen sijaan maailmanjärjes­tön kriisinhallinta laajentuu, syvenee ja monimutkaistuu jatkuvasti, samoin kuin Naton kaltaisten alueellisten järjestöjen kriisinhallinta.

New Yorkin yliopiston kansainvälisen yhteistyön keskuksen (Center on International Cooperation, CIC) mu­kaan kaikki vuoden 2000 jälkeen aloi­tetut ja vuonna 2010 käynnissä olleet YK-rauhanturvaoperaatiot keskittyivät laajoihin valtionrakennustehtäviin, ku­ten oikeusjärjestys- ja turvallisuussekto­rin reformeihin. Kylmän sodan aikaisissa YK-operaatioissa vastaavia tehtäviä ei juuri ollut.

CIC:n vuonna 2009 julkaiseman Building on Brahimi: Peacekeeping in an Era of Strategic Uncertainty -raportin mukaan YK-operaatioiden keskeisiin teh­täviin on 2000-luvun ensimmäisellä vuo­sikymmenellä noussut myös kohdemaan valtiovallan ja -auktoriteetin sekä vaiku­tuspiirin laajentaminen. Muun muassa Kongon demokraattisessa tasavallassa toimivan YK-rauhanturvaoperaation mandaattiin kuuluu maan hallituksen valtiovallan laajentaminen, tarpeen vaa­tiessa sotilaallista voimaa käyttämällä.

Lisäksi YK-rauhanoperaatioiden mandaatit ovat kriisinhallintavälineis­töltään entistä vaativampia. Mandaatit perustuvat yhä useammin YK:n perus­kirjan VII lukuun, joka oikeuttaa vält­tämättömän sotilaallisen voimankäytön operaation henkilöstön, mandaatin tai siviiliväestön suojelemiseksi.

YK-rauhanturvaaminen on 2000-lu­vulla myös laajentunut räjähdysmäisesti: YK-operaatioissa toimii jo yli 120 000 so­tilasta ja poliisia. YK-tutkija Richard Go­wanin mukaan YK:n rauhanturvaaminen kärsii ylikuormittumisesta.

Jos suomalainen käsitys YK-rauhan­turvaamisesta ei vastaa YK-kriisinhallinnan todellisuutta, mikä voisi olla Suo­men YK-kriisinhallinnan vaihtoehtoinen tarina?

Lisäarvoa luodaan jo

Ulkopolitiikka-lehden viime numeros­sa kolmen suomalaisen kriisinhallinta-asiantuntijan ryhmä viittasi samaan kysymykseen (”Kriisinhallintaa vailla suuntaa”, UP 1/2011). Ryhmän mielestäkriisinhallinnan uuden tarinan tulisi lu­kumäärien ja kustannusten sijaan pe­rustua vaikutuskeskeisyyteen, suunnitel­mallisuuteen sekä poikkihallinnolliseen tutkimus- ja kehitystyöhön.

Vaikuttavuuslähtöinen kriisinhallinta ja erityisesti tutkimus- ja kehitystyö pystyisivät tuottamaan arvokasta tietoa siitä, millä sektoreilla suomalainen YK-kriisinhallinta voi paikata kansainvälisen rauhanrakennuksen ja rauhanturvaamisen kriittisiä aukkoja. Vankan tutki­mustiedon puuttuessa Suomen nykyiset vahvuudet ja lisäarvo YK-kriisinhallin­nassa ovat jääneet pimentoon.

Päähuomio on kiinnittynyt siihen, että Suomi sijoittuu YK-joukkoja luo­vuttavien maiden vertailun häntäpäähän: helmikuussa Suomi oli YK:n rauhantur­vaosaston hallinnoimien rauhanturva­operaatioiden vertailussa vasta sijalla 89.

Yleisvertailuissa ei kuitenkaan oteta huomioon Suomen laadullista erityis­osaamista. Esimerkiksi Suomen vastaava sijoitus YK:n poliittisissa missioissa on suhteellisen hyvä – 19. sija viime vuonna.

Enimmäkseen siviileistä koostuvat poliittisetmissiot keskittyvät kohdealu­eillaan esimerkiksi rauhanvälitykseen. Poliittiset, integroidut ja rauhanraken­nusmissiot ovat erinomaisia esimerkkejä niistä sektoreista, joilla suomalainen YK-kriisinhallinta – esimerkiksi siviili–soti­las-yhteistyö ja pioneeriosaaminen – jo nykyisellään synnyttää lisäarvoa. Näihin sektoreihin Suomen kannattaisi suun­nata resurssejaan myös tulevaisuudessa, jotta maasta kehittyisi kriisinhallinnan erikoisosaaja.

Joukkojen koon mukaan laskettuna YK:n perinteisen rauhanturvaamisen ehdottomia suurvaltoja ovat Pakistan, Bangladesh, Intia ja Nigeria. Suomen osaamisalueita puolestaan ovat rauhan­rakennustehtävien ohella erityisosaamista vaativat alat, kuten viestintätehtävät ja nopean toiminnan joukot.

Suomen tulee aktiivisesti kehittää innovatiivisia ratkaisuja ja toimia YK-kriisinhallinnan uranuurtajana. Suomi voisi ottaa mallia esimerkiksi YK:n Li­beria-poliisiyksiköstä, jossa työskentelee noin sata intialaista asiantuntijaa – ja jo­ka on ensimmäinen pelkästään naisista koostuva, YK-rauhanturvaoperaation yhteydessä toimiva poliisiyksikkö.

Se on erinomainen esimerkki myös Suomelle siitä, kuinka YK:n jäsenvaltiot, tässä tapauksessa Intia, voivat näyttää tietä YK-rauhanturvaamisessa ja samalla toteuttaa tehokkaasti kansallisia tavoit­teitaan, kuten YK:n turvallisuusneuvos­ton päätöslauselman 1325 päämääriä, jotka koskevat naisten asemaa konflik­teissa ja rauhan edistämisessä.

Touko Piiparinen

Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää