Operaatio Paxin jälkilypsy
Entinen alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg kertoo, millaista diplomaattista taspainoilua edellytti Suomen irtautuminen Pariisin rauhansopimukseen kirjatuista asevoimien rajoituksista. UP-lehti julkaisee ennakkoon otteen Blombergin syksyllä julkaistavasta kirjasta.
Moskovan ulkopoliittisen päätöksenteon hajaannus kävi ilmi jo edellisen syksyn Mihail Gorbatšovin Suomen-vierailun valmisteluista. Gorbatšovin uudistuspolitiikan myötä Kremlissä, presidentin virastossa, oltiin lisääntyvästi joustavia ja valmiita olosuhteiden muutosten tunnustamiseen, niin Suomen suhteen kuin muutoinkin.
Neuvostoliiton ulkoministeriössäMID:ssä sen sijaan vallitsi tiukempi henki: saavutetuista asemista ei luovuta. Pariisin rauhansopimusta pidettiin tärkeänä vipuna Suomen ohjailussa. Vaikka Neuvostoliiton asevoimien johto oli aiemmin ollut valmis purkamaan rauhansopimuksen aserajoitukset, ulkopoliittiset toimijat halusivat nyt pitää niistä kiinni.
Wienissä syksyllä 1990 toiminut (diplomaatti, entinen Suomen suurlähettiläs) Juri Derjabin tokaisi eräässä keskustelussa Paxiin viitaten, että ”Komissarovolisi kääntynyt haudassa”. Komissarov oli nimimerkki, jota Derjabin käytti 1970-luvulla Suomessa julkaisemissaan kirjoissa. MID:ssä katsottiin, että nyt sen yli oli kävelty ja se käynnisti vastaoperaation, jälkilypsyn, jossa Suomen hallituksen päätöksen vaikutuksia yritettiin rajata. Kuinka suuressa määrin vastaoperaatio oli Kremlissä siunattu, on epäselvää, ainakin Derjabinin kommenttien perusteella.
Kuten todettu, MID ilmoitti heti alkuun myönteisestä kannasta Suomen ratkaisuun. Rauhansopimuksen Saksa-elementin mitätöiminen oli sille selvästi luonnollinen ja hyväksyttävä. Sama kanta toistui myös MID:n reaktiossa presidentin lausuntoon YYA-sopimuksen Saksa-viittauksesta. Sopimuksen tällainen tulkitseminen ei luonut ongelmaa. Sen sijaan se brittien tapaan alkoi kommentoida kriittisesti Suomen menettelytapaa: monenkeskisestä sopimuksesta puheen ollen olisi pitänyt varmistua myös muiden sopimuspuolten suostumuksesta.
Tärkeämpää kuitenkin oli, että MID ilmaisi selvin sanoin tyytymättömyytensä rauhansopimuksen III osan rajoitusten poistamisesta johtuneeseen valvontamahdollisuuden menetykseen. Samana päivänä 21. syyskuuta, kun Suomen hallitus teki päätöksensä, varaulkoministeri Juli Kvitsinski esitti Moskovassa suurlähettiläs Heikki Talvitielle epävirallisen, mutta kirjallisen toivomuksen, että Suomi vahvistaisi Neuvostoliitolle, ettei sillä ole aikomusta ylittää rauhansopimuksen asettamia asevoimien määrällisiä rajoituksia, ml. atomiasekielto. Vanhoillinen MID ei tyytynyt poliittisen johdon myöntyvyyslinjaan.
Tilannetta arvioitaessa on syytä palauttaa mieleen, että poliittinen linjataistelu Moskovassa oli syksyn mittaan kiihtymässä. Siitä oli näytteenä esimerkiksi Gorbatšovin ahdistunut käyttäytyminen Baltia-asiassa Pariisin Etyj-huippukokouksessa. Ulkoministeri Eduard Ševardnadze erosi joulukuussa vedoten diktatuurin uhkaan.
Vaikka kuva tilanteesta Moskovassa ei Helsingissä ollut yhtä kirkas kuin nyt jälkeenpäin, MID:n esityksiä pidettiin Helsingissä mahdottomina eikä niihin vastaamisella pidetty kiirettä. Presidentti Mauno Koivisto otti 2. lokakuuta uudestaan yhteyttä Kremliin puoluelinjaa myöten (Jaakko Kalela Felix Karaseville) ja ilmoitti, ettei Suomen päätöksessä ole tinkimistä eikä Suomi halua kahdenkeskisesti määrittää asevoimiensa enimmäismääriä.
Toisaalta Suomi ei halunnut, että päätöksestä jäisi haavoja, jotka haittaisivat suhteiden hoitoa tulevaisuudessa. Koiviston mukaan Karasev kuunteli Kalelaa otsa rypyssä ja totesi, että MID oli tuskin missään vaiheessa kysynyt asiassa Gorbatšovin mielipidettä, vaan oli katsonut asian kuuluneen omaan reviiriinsä. Karasev ehdotti, että ulkoministeri Pertti Paasio, jonka oli määrä SDP:n puoluevaltuuskunnan johtajana vierailla Moskovassa 15. marraskuuta, ottaisi asian esille ulkoministeri Ševardnadzen kanssa.
Seuraavaksi MID esitti kahdenvälisiä keskusteluja Moskovassa. Helsingissä esitykseen tartuttiin ja keskustelut käytiin 16.–17. lokakuuta jo aiemmin sovittujen yleisten konsultaatioiden yhteydessä. Koiviston tuoreesta yhteydenotosta omaa kanavaansa pitkin ei ulkoministeriössä ollut tietoa.
Käydyissä keskusteluissa varaulkoministeri Kvitsinskin kanssa Suomea edusti tämän kirjoittaja ja suurlähettiläs Talvitie. Kvitsinski avasi Suomen rauhansopimusta koskevan päätöksen uudelleen tarkasteltavaksi. Sitä sävyttivät vihjailut, että Moskovan alkuperäinen myönteinen kanta perutaan, ellei ratkaisua löydetä. Kvitsinskin aikaisemmat epäilyt Suomen menettelytavasta olivat edelleen voimassa, mutta varsinainen kivi kengässä oli sananvallan menettäminen Suomen varustelutasoon. Hän toisti ehdotuksensa kahdenvälisestä sopimuksesta Suomen varustelukatoista.
Ehdotus oli olosuhteisiin katsoen vertaansa vailla, kuin viesti kumpujen yöstä. Suomalaisneuvottelijat torjuivat ehdotuksen pelkästään viittaamalla hallituksen päätökseen liitettyyn toteamukseen, että päätös ei muuta Suomen harjoittaman turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteita.
Keskustelut olivat vaikeita eikä niitä helpottanut, että ainakaan suomalainen osapuoli ei ollut perillä edellä mainituista suorista poliittisista yhteyksistä. Kvitsinski esiintyi tiukkana niin kuin MID:ssä oli vuosikymmenten kuluessa ollut tapana. Vaikka varsinaisia ohjeita ei ollut, suomalaiset luonnollisesti halusivat välttää ristiriidan kärjistymistä ja estää asian kehittyminen ongelmaksi maiden välisille suhteille. Toisaalta MID:n pyrkimystä ei voinut hyväksyä, koska se olisi yksinkertaisesti tehnyt tyhjäksi Suomen hallituksen päätöksen, jonka ydin oli täysivaltaisuuden vahvistaminen asevarustelussa.
Kun julkiselle sanalle vuoti tieto näistä keskusteluista, ulkoministeriö antoi pari päivää myöhemmin tiedotteen. Siinä todettiin, että Neuvostoliiton reaktio oli alun perin ollut myönteinen rauhansopimusta koskevaan ratkaisuumme nähden. Keskusteluissa heidän puoleltaan esitettiin täydentäviä kysymyksiä, jotka koskivat Suomen puolustuspolitiikkaa ja suhtautumista ydinaseisiin.
Suomen puolelta korostettiin, kuten hallituksen päätöksessäkin oli todettu, että rauhansopimuksen III osan merkityksettömäksi toteaminen ei muuttanut Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteita, ei myöskään ydinasekieltoa. Suomen kanta oli näissä kysymyksissä vakiintunut.
Mutta MID ei luovuttanut. Moskovan keskustelujen seurauksena Neuvostoliitto antoi 6. marraskuuta virallisen nootin, jossa esitettiin, että Neuvostoliitto ymmärtää Suomen päätöksen siten, että Suomi ei aio ylittää rauhansopimuksessa asevoimille asetettuja enimmäismääriä, eikä tule hankkimaan atomiaseita.
Paasio tapasi Ševardnadzen 15. marraskuuta Moskovassa ja ilmoitti Suomen vastaavan noottiin. Ulkoministerit totesivat yhteisesti, että tämän jälkeen asia olisi loppuun käsitelty. Ševardnadzen suhtautuminen osoitti, ettei hän välittänyt tuloksesta. Vastasipa Suomi miten vain, asia olisi loppuun käsitelty.
Suomen vastausnootti annettiin 22. marraskuuta. Sen sisältö oli seuraava.
”Suomen hallituksen 21.9.1990 tekemä Pariisin rauhansopimuksen III osaa koskeva päätös merkitsi Suomen täysivaltaisuutta rajoittaneiden vanhentuneiden määräysten toteamista merkityksensä menettäneiksi. Päätöksessä vahvistettiin, että Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteet pysyvät muuttumattomina. Puolustusvoimia koskevia suunnitelmia ei päätöksen liittynyt. Atomiaseita Suomi on kansainvälisin sopimuksin sitoutunut olemaan hankkimatta.”
”Samalla kun Suomi ylläpitää tarpeen vaatimaa puolustuskykyä, toivomme, että Euroopan turvallisuus voidaan taata nykyistä tuntuvasti alhaisemmalla sotilaallisen aseistautumisen tasolla. Sen vuoksi olemme valmiit osallistumaan kaikkia Etyk-maita koskeviin neuvotteluihin, jotka tähtäävät asevoimien vähentämiseen sekä sotilaallisen luottamuksen ja avoimuuden lisäämiseen.”
Vastaus perustui hallituksen päätökseen liitettyyn toteamukseen, että se ei muuta turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusteita. Lisäksi siinä todetaan, että päätökseen ei liittynyt puolustusvoimia koskevia suunnitelmia. Mutta vastauksen ydin oli toteamuksessa, että Suomi ylläpitää tarpeen vaatimaa puolustuskykyä, toisin sanoen vahvistaa sitä (tai päinvastoin) oman arvionsa mukaan ilman velvollisuutta kysyä neuvoa tai lupaa muilta valtioilta. Voidaan sanoa, että Moskovan perusteettoman painostuksen kannustamana Suomen kanta täysivaltaisuuteen puolustuskysymyksessä vain vahvistui.
Suomen puolustusvoimien komentaja, amiraali Jan Klenberg suoritti virallisen vierailun Neuvostoliittoon marras–joulukuun vaihteessa. Hänen isäntänsä eivät olleet kiinnostuneita keskustelemaan Pariisin rauhansopimuksen määräysten tulkinnasta, vaan viittasivat ulkoministeriöiden välisiin yhteyksiin. MID:n kiinnostus Suomen puolustusvoimien rajoituksiin ei ollut peräisin Neuvostoliiton asevoimien piiristä, jonka näkemys oli vanhastaan ollut rajoituksiin nähden kielteinen.
Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Boris Aristov piti Joensuun Paasikivi-seurassa 28. marraskuuta puheen, jossa hän sanoi Neuvostoliiton arvostavan hyviä naapuruussuhteita Suomeen. Hän jatkoi, että Neuvostoliitto suhtautuu luottavaisesti Suomen ottamiin ajan vaatimusten mukaisiin ulkopoliittisiin askeliin.
Neuvostoulkoministeriön jälkilypsy kertoi sen koneistoon piintyneestä Suomen-politiikasta, joka muutoksen keskellä takertui vanhaan ja koettuun ohjailumenettelyyn. Mahdollisesti edellisen vuoden Gorbatšovin vierailujulistuksessa annettu tunnustus Suomen puolueettomuudelle kaiveli edelleen mieltä MID:ssä. Vanha Neuvostoliitto taisteli olemassaolostaan myös täällä luoteisella kulmalla. Yritys osoitti myös, että sen tekijät eivät täysin hyväksyneet Gorbatšovin uutta ajattelua ulkopolitiikassa.
MID:n yritys jatkaa Suomen turvallisuuspolitiikan ohjailua perustui vuosikymmeniä vanhaan toimintamalliin. YYA-sopimuksen mukaan Suomi oli sitoutunut torjumaan alueensa käytön aseelliseen hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan ”tarpeen vaatiessa Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä sen kanssa”.
Suomen asenne oli kaiken aikaa ollut, että tekisimme sen omin voimin. Suomen asevoimien pitäminen suppeissa rajoissa olisi sopimuksessa mainitun hyökkäystilanteen sattuessa edesauttanut sellaisen tilanteen syntymistä, jossa hyökkäyksen torjuminen olisi vaatinut Neuvostoliiton avustamista. MID:n jälkilypsy oli turvallisuuspolitiikkaa kylmän sodan ajoilta.
Yrityksen epäonnistuminen vaikutti suomalaisten ajatteluun ja epäilemättä edelleen heikensi Moskovan diplomaattista vaikutusvaltaa suhteissa Suomeen. Joka tapauksessa Suomen ulkoministeriössä sai suhtautuminen MID:hen yhteistyökumppanina realistisempia sävyjä.
Ote Jaakko Blombergin elokuussa julkaistavastakirjasta Vakauden kaipuu. Kylmän sodan loppu ja Suomi (WSOY 2011).
Jaakko Blomberg
Kirjoittaja on entinen alivaltiosihteeri ja Suomen Viron-suurlähettiläs.
Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990, ja yhdistymistä edelsi kahden Saksan ja neljän toisen maailmansodan voittajavallan – Ison-Britannian, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltojen – sopimus, joka palautti Saksalle täyden suvereniteetin. Suomen hallitus päätti tässä yhteydessä vapautua Pariisin rauhansopimukseen kirjatuista Suomen asevoimien rajoituksista.
Tämä Operaatio Paxiksi nimitetty päätös oli periaatteellinen, ja se tehtiin 21. syyskuuta presidentin lausumana. Asiasta ilmoitettiin ennakolta Isolle-Britannialle ja Neuvostoliitolle, joilla ei ollut asiaan huomauttamista mutta jotka kommentoivat Suomen valitsemaa yksipuolista menettelytapaa. Neuvostoliiton ulkoministeriö sen sijaan ei tähän tyytynyt vaan käynnisti jälkilypsyn.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää