Yhden onni, toisen tappio

Olai Voionmaa

Maailmanjärjestys on siirtynyt talouskriisin sysäämänä uuteen aikakauteen, sanoo Financial Timesin kolumnisti Gideon Rachman.

Vielä muutama vuosi sitten maail­massa elettiin pitkää yhteistyön aikakautta, jossa kapitalistisen talousjärjestelmän ja globali­saation nähtiin tuottavan yhteisiä etuja maailman mahtivaltioille: nostavan elin­tasoa, lisäävän hyvinvointia ja syventä­vän rauhaa.

Vuoden 2008 talouskriisi kuitenkin muutti kansainvälisten suhteiden sään­nöt, väittää talouslehti Financial Timesin ulkopolitiikkaa seuraava kolumnisti Gi­deon Rachman esikoisteoksessaan Zero-Sum World.

Nyt kansainvälistä politiikkaa kuvaa paremmin kilpailu kuin yhteispeli. Maa­ilma, jossa yhden hyöty hyödytti myös muita, on vaihtumassa maailmaksi, jossa pelataan nollasummapeliä.

Vaikka esimerkiksi talouskriisin voittaminen ja ilmastonmuutoksen hil­litseminen vaativat yhteistyötä, valtiot suhtautuvat haasteisiin omia etujaan varjellen. Globalisaation ei enää katsota ajavan suurvaltojen yhteisiä etuja, vaan yhden pelaajan edun katsotaan olevan toisilta pois.

Yhdysvallat puolustautuu

Rachman tarkastelee kirjassaan kolmen viime vuosikymmenen kehitystä. Hän ajoittaa murroksen alun 1970-luvun loppuun ja nimeää vuodet 1978–1991 suuren muutoksen ajaksi. Neuvostolii­ton hajoamisen ja talouskriisin välistä aikaa Rachman pitää suuren optimis­min kautena.

Rachmanin tarkastelemana aikana maailmanlaajuista talous- ja poliittista järjestelmää jäsensivät Kiinan avautu­minen ja ajautuminen talouskriisiin, Neuvostoliiton hajoaminen, Berliinin muurin murtuminen ja vuoden 2001 ter­rori-iskut. Aikakautta leimasi kokemus siitä, että maailma oli yhtenäistymässä: se ei enää jakautunut kommunistisiin ja kapitalistisiinmaihin, ja markkinatalous näytti lupaavan paljon myös köyhille maille.

Vuosina 2007–2008 alkanut talous­kriisi kuitenkin sai varsinkin Yhdysvallat kyseenalaistamaan ”uuden maailmanjär­jestyksen” mielekkyyden. Aasian nousu alkoi näyttää yhdysvaltalaisten työpaik­kojen karkaamiselta Kiinaan, ja Kiinan vaikutusvalta alettiin nähdä uhkana. Kii­nalaiset puolestaan alkoivat pelätä, että puolustuskannalle joutunut Yhdysvallat voisi jarruttaa Kiinan kehitystä omia etu­ja ajaakseen.

”Tarkastellessani maailmanpolitiik­kaa havaitsin, että päinvastoin kuin mo­net pyrkivät vakuuttelemaan, nollasumma-logiikka oli valloillaan”, Rachman sanoo Financial Timesin päätoimituksessa Lontoonkeskustassa.

”Huomasin maailman johtajien käyt­tävän termiä ainoastaan kieltääkseen sen osuvuuden. Kun (Yhdysvaltain presi­dentti) Barack Obama vieraili Kiinassa puolitoista vuotta sitten, hän vakuutti, että nollasummamaailma on mennyttä, ja samoin teki (Kiinan presidentti) Hu Jintao vieraillessaan Washingtonissa tammikuussa.”

Kahden jätin puristuksessa

Nyt kansainväliset suhteet ovat saapu­neet epävakauden ja syvän muutoksen aikakauteen, johon kuuluvat talous kasvun heikkeneminen, Yhdysvaltojen ja nousevien talouksien välisen kilpailun kiristyminen sekä kansallisten etujen aja­minen entistä selkeämmin. Rachmanin mukaan varsinkin Kiinasta kuullaan vielä paljon.

”Kiinalaisten filosofia rauhallisesta noususta merkitsee, etteivät he halua muodostaa kokonaisvaltaista maail­mankäsitystä vaan pohjaavat nousunsa talouskasvulle”, Rachman sanoo.

”Käsitys siitä, että Kiina hyväksyisi vastakin Yhdysvaltojen suunnitteleman maailmanjärjestyksen, on auttamatta väärä. Kiinalaiset haluavat pian määri­tellä pelisäännöt. Olemme vasta Kiinan nousun alussa.”

Kiinan ja Yhdysvaltain suhde on kir­jailija-toimittajan mukaan poikkeukselli­nen ja sillä on suuri merkitys maailman tulevaisuudelle. Päävastuu yhteistyöky­kyisen maailmanjärjestyksen rakentami­sessa on lopulta maailman mahtivaltioi­den johtajilla.

”Kaikista heikkouksistaan huolimat­ta Obama ja Hu ovat sitoutuneet yhteistyöhön. He eivät pahenna tilanteita tai hae vastakkainasetteluita.”

Tulevaisuuteen Rachman kuitenkin suhtautuu skeptisesti. ”Seuraava johtaja­sukupolvi ei välttämättä ole yhtä yhteis­työkykyinen. Heillä on valtavat paineet, erityisesti jos taloustilanne heikkenee. Tässä mielessä ensi vuosi on hyvin mer­kittävä, sillä Yhdysvaltojen, Ranskan, Venäjän ja Kiinan johtajat mahdollisesti vaihtuvat.”

Viime vuosien kehitys, kuten suur­ten teollisuusmaiden ja nousevien talouksien G20-ryhmän nousu, voisi luoda uusia mahdollisuuksia kansain­väliseen politiikkaan, mutta Rachman suhtautuu myös uusiin järjestelyihin varauksellisesti.

”G20 on hyvä idea. Ehkä kyseessä on kuitenkin eurooppalainen illuusio, jossa luomme rakenteita ja luulemme, että ne tuovat ratkaisuja kuin itsestään.” Rachmanin mukaan nollasumma-logiikka toimii G20:ssa samalla tapaa kuin missä tahansa muualla.

”On vaikea kuvitella, että valtiot voisivat sopia oikeista ongelmista kan­sallisten etujensa ohi. Tämä näkyy entis­tä enemmän myös G20:ssa, kuten Intian pääministeri Manmohan Singh on toden­nut. G20 ei kuitenkaan pahenna tilannet­ta, vaan marginaalisesti parantaa sitä. Se on myös ainoa paikka, joka heijastaa vuo­den 2010 eikä vuoden 1945 maailmaa.”

Euroopan unionin mahdollisuudet olla aidosti globaali toimija ovat Rach­manin mukaan heikot. Nollasummalogiikka ei hyödytä sovinnolliseen lä­hestymistapaan taipuvia, pehmoilevia eurooppalaisia, joten he jäävät globaa­lissa kilpailussa auttamatta jalkoihin.

Erityisesti Aasialla on nyt merkitys­tä, mutta Rachmanin mukaan EU:lla ei ole todellista ulkopolitiikkaa suhteessa nouseviin suurvaltoihin.

”Kiina ja Intia ovat paitsi nousevia talouksia myös nousevia suurvaltoja, eikäEU oikein osaa suhtautua nii­hin, toisin kuin strategisesti ajatteleva Yhdysvallat. EU puhuu moninapaisesta maailmasta, muttei oikein osaa sanoa, mitä se merkitsee.”

Vladimir Putinin aika

Rachman nimeää viime vuosikymmenten merkittävimmille kehityskuluille keula­hahmot, jotka kuvaavat ilmiöitä par­haiten. Microsoftin perustaja Bill Gates on teknologian airut. Yhdysvaltalainen filosofi ja liberaalin demokratian puoles­tapuhuja Francis Fukuyama puolestaan kiteyttää 1990-luvun alun demokratian voittokulun.

Rachmanin vastaus kysymykseen nykyhetken edustajasta on kuitenkin epäröivä.

”On vielä liian aikaista sanoa, ke­neen henkilöityisi nykyhetken ajatus­maailma, mutta Vladimir Putin edus­taa varmasti jotain. Kiinalaisilla ei ole yhtään tunnuskuvallista henkilöä, joka todella antaisi kasvot aikakaudellemme, koska kommunistinen puolue on niin merkittävä. Brasiliassa oli (presidentti) Luiz Inácio Lula da Silva, mutta hänkin juuri vetäytyi. Obama on jossain määrin merkittävä henkilö, mutta myös pienoi­nen pettymys.”

Tulevaisuuteen Rachman tarjoaa useita skenaarioita. Maailma voi seura­ta sopimuksiin perustuvaa, ihanteellista Euroopan mallia, jäädä autoritaaristen valtioiden muodostaman akselin jalkoi­hin – tai jakautua sirpaleiseksi, hallitse­mattomaksi yhteisöksi, joka muistuttaisi lähinnä Pakistania.

Ihmeratkaisua tulevaisuuteen Rach­manilla ei ole tarjota. Hän luottaa libe­raalin demokratian ja talouden kestä­vyyteen ja lainaa toisen maailmansodan aikaista englantilaista sanontaa: ”Keep calm and carry on.”

Vastakkainasetteluja on Rachmanin mukaan purettava toimimalla yhdessä sellaisilla aloilla, joilla etenkin Kiinalla ja Yhdysvalloilla edelleen on yhteisiä etuja.

Tässä teknologialla on tärkeä merki­tys. ”Jos politiikka onkin nollasumma­peliä, teknologia ei sitä ole. Teknologia vie kaikkia eteenpäin, ja ainoastaan sen avulla luonnon asettamat rajat voidaan ylittää.”

Teknologian tuomat kehitysmah­dollisuudet ovat Rachmanin mukaan tärkeitä myös politiikalle. Suurvaltojen yhteistyö esimerkiksi konkreettisissa tek­nologiahankkeissa voisi avata ymmär­rystä politiikkaan.

Sitä paitsi: ”Teknologiasta kiinnostuneet ihmiset suhtautuvat kansainväli­seen politiikkaan usein muita optimis­tisemmin.”

Olai Voionmaa

Kirjoittaja on tutkija Pariisin Ecole Normale Supérieuren (ENS) geostrategiantutkimuskeskuksessa.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää