Kirjatutka: Miten leipoa Afganistanista uusi ruotsi?

Greg Mills: From Africa to Afghanistan – With Richards and NATO to Kabul. Wits University Press 2007, 260 s.

Jukka-Pekka Strand

Eteläafrikkalainen kansainvälisen politiikan tutkija Greg Mills esittää lukijalle kysymyksen: Millainen valtio Afganistanista muodostuu? Maassa toimivat avustusjärjestöt vitsailevat, että heidän päämääränään on rakentaa, ei ruotsalaisten hallitsema Afganistan, vaan afganistanilaisten hallitsema ruotsi. Kysymys on kuitenkin tärkeä, sillä maasta ei haluta uutta pakistania.

Millsille Afganistan ei ole vain maa muiden joukossa – se on kansainvälisen yhteisön tämän hetken tärkein turvallisuushaaste. Mikäli kansainvälinen yhteisö epäonnistuu maan vakauttamisessa, saattaa Afganistan päätyä jälleen huumekaupan, uskonnollisten fundamentalistien ja terroristien suojasatamaksi.

Greg Mills päätti kirjoittaa yleiskatsauksen Afganistanin nykytilasta neljän kuukauden vierailunsa aikana kesällä 2006. Koko maata ei perinteisten mittapuiden mukaan pitäisi edes olla olemassa. Yhteisen kielen ja etnisyyden puute, infrastruktuurin olemattomuus, kansallistunteen heikkous sekä sotaisat vieraiden valtioiden miehitykset tekevät Afganistanista luhistuneen valtion prototyypin muiden kansallisvaltioiden joukossa.

Kirjan ansiona voi pitää Afganistanin tilanteen kuvaamista eri toimijoiden silmin. Mills itse ei esitä näkemyksiään asioista, joista hänen haastattelemansa henkilöt tietävät enemmän. Sotilaat kertovat hänelle omakohtaisia kokemuksia Afganistanin ”epäsymmetrisestä sodasta”, jossa Naton vihollinen on usein näkymätön siihen asti, kunnes uusi itsemurhaisku tapahtuu. Mills vakuuttuu, että tavallisten afganistanilaisten saaminen Naton puolelle on ensiaskel fundamentalististen marttyyrien pysäyttämissä ja ”rauhan voittamisessa”.

Afganistanin uudelleenrakentamiseen osallistuvien kansalaisjärjestöjen edustajien mielestä suurin ongelma on huumetalouden korvaaminen uusilla elinkeinoilla. Omavaraistaloudessa elävät viljelijät vastustavat Kabulin puuttumista heidän oopiumin tuotantoonsa, jolla he ansaitsevat kymmenkertaisesti viljaan verrattuna. Heroiinin alkutuotantoon liittyvä toinen haaste onkin keskusvallan legitimiteetin lujittaminen kansan silmissä.

Afganistan on kautta historian ollut ”kaksoisvaltio”, jossa pääkaupungin todellisuus on eronnut täysin muun maan arjesta. Mills varoittaakin, että Kabulissa toimivien länsimaisten konsulttien ”Power Point -tasoiset” kehitysstrategiat jäävät irralliseksi maassa vallitsevasta todellisuudesta ja lietsovat maan sisäistä kahtiajakoa. Mills huomauttaa, että kestävä kehitys on mahdotonta ilman kansan enemmistön tukea. Hänelle pieni ihminen on tärkein suurien ongelmien ratkaisussa.

Millsin 46 miniesseestä koostuvan kirjan ongelmana on kuitenkin kappaleiden hajanaisuus ja johdonmukaisen rakenteen puuttuminen. Hän ei vastaa suoraan omaan kysymykseensä: voiko rauhan ja valtion rakentaa ulkopuolisten voimin? Ehkä yksiselitteisten päätelmien niukkuus kuvastaa afganistanilaisen valtioperinteen vaikeaselkoisuutta.

Islailainen sisämaavaltio ilman luonnollisia rajoja, yhtenäistä kansakuntaa tai legitiimiä keskusvaltaa on aina ollut altis ulkovaltojen tunkeutumiselle. Tämän ”epävaltion” yhdistävä voima on ollut vieraiden valtojen vastustaminen. Tätä vaistomaista reaktiota vastaan kansainvälisen yhteisön on taisteltava edelleen.