Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
Lyömäase liennytystä vastaan
Ulkopolitiikka nosti suomettumiskissan pöydälle vuonna 1974.
Suomessa jätettiin presidentinvaalit väliin, sillä Urho Kekkosen kolmatta presidenttikautta oli edellissyksynä säädetyllä poikkeuslailla päätetty jatkaa neljä vuotta.
Neuvostoliitto karkotti Nobel-palkitun kirjailijan Aleksandr Solženitsynin. Suomen hallitus kehotti suomalaiskustantajaa jättämään Solženitsynin Vankileirien saariston julkaisematta, ja näin tapahtuikin.
Kuulostaako tutulta? Kuulostaako suomettuneelta?
Ulkopolitiikka-lehdessä 2/1974 suomettumisilmiötä tarkasteltiin usean kirjoittajan voimin. Yhden teksteistä kirjoitti Helsingin yliopistossa valtio-opin vt. professorina työskennellyt Jukka Huopaniemi.
”Yhdysvaltalaisdiplomaatti George F. Kennan oli julkaissut Foreign Policy -lehdessä suomettumisaiheisen juttunsa, ja Ulkopoliittisen instituutin silloinen johtaja Kari Möttölä toivoi aiheesta suomalaista näkökulmaa”, Huopaniemi muistelee.
Huopaniemi ei ollut mikään satunnainen skribentti Ulkopolitiikka-lehden palstoilla. Hän oli toiminut vuosina 1963–65 Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiön asiamiehenä ja Ulkopoliittisen instituutin hoitajana.
Huopaniemi esitteli tekstissään muun muassa Kennanin ja norjalaisprofessori Nils Örvikin suomettumisteesejä. Kennan tarkasteli Suomen ulkopolitiikkaa hyvin ymmärtävään sävyyn, kun taas Örvik piti Suomea varoittavana esimerkkinä oman suvereniteetin menettämisestä. Kennanin Foreign Policy -artikkeli julkaistiin suomennoksena samassa Ulkopolitiikka-lehden numerossa.
Huopaniemi pyrki taustoittamaan keskustelua. Aluksi ”finlandisaatio” oli ollut länsieurooppalaisten kansainvälisen politiikan tutkijoiden käyttämä ”teknillinen” termi, mutta vähitellen siitä tuli poliittinen lyömäase.
”Sitä käytettiin ennen kaikkea Länsi- Saksassa Willy Brandtin idänpolitiikkaa vastaan”, Huopaniemi kertoo.
Liittokanslerina vuosina 1969–1974 toiminut Brandt pyrki parantamaan suhteita Neuvostoliittoon ja itäblokin maihin. Huopaniemi huomauttaa, että samaan aikaan Suomessa valmistauduttiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (Etyk) järjestämiseen.
Liennytyspolitiikan kriitikot vastustivat myös Etyk-prosessia. Huopaniemen mukaan tämä olikin yksi suomettumiskeskustelun konkreettinen motiivi: vastustajat pelkäsivät, että Etyk johtaisi myös Länsi- Euroopan maiden ”suomettumiseen”.
”Kun ihmisoikeudet sitten nousivat Etykissä keskeiselle sijalle, se koitui lännen eduksi. 1980-luvulla Etyk nähtiin jo lännessä myönteisemmin kuin idässä.” Huopaniemi sanoo, ettei saanut artikkelistaan juuri minkäänlaista palautetta, ei kiitoksia eikä kritiikkiä.
”Eräänlaisena suomettumisilmiönä voi pitää sitä, että keskustelu suomettumisesta oli aika vaisua.”
Työura vei Huopaniemen mielenkiintoisiin ulkopoliittisiin tehtäviin. 1980-luvulla Huopaniemi työskenteli New Yorkissa YK:n aseidenriisuntaosastolla. 1980-luvun taittuessa 1990-luvuksi hän palasi Suomeen ja toimi eduskunnassa ulkoasiainvaliokunnan sihteerinä, sittemmin valiokuntaneuvoksena.
”Kun palasin Suomeen 1990-luvun alussa, suomettumiskeskustelu oli lisääntynyt ja muuttunut aiemmasta. En ole seurannut viime vuosina suomettumisesta käytyä keskustelua kovin läheisesti, mutta minusta vaikuttaa, että nykyään termiä käytetään myös politiikanteon välineenä.”
Kuka suomettumisella siis nykyään tekee politiikkaa ja mihin suuntaan? Huopaniemi väistää kysymyksen ja sanoo, ettei halua osoitella ketään sormella.
Jotkut kriitikot presidentti Mauno Koivistoa myöten ovat esittäneet, että Suomi on nykyään yhtä suomettunut kuin 1970-luvulla mutta eri suuntaan. Ennen myötäiltiin Neuvostoliittoa, nyt EU:ta tai Yhdysvaltoja.
Huopaniemen kanta on, että Suomen ulkopolitiikka on aina nojannut virallisiin sopimuksiin: kylmän sodan aikana YYA-sopimukseen ja vuodesta 1995 lähtien EU:n liittymissopimukseen.
”Suomessa on noudatettu näihin sopimuksiin sisältyvää käsikirjoitusta. En menisi äärimmäisiin tulkintoihin itsenäisyyden tai itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Molemmissa tapauksissa on ajettu Suomen etujen mukaista politiikkaa.”
Entä miten Huopaniemi näkee oman kirjoituksensa nyt, 37 vuotta myöhemmin? ”Se on mitä suurimmassa määrin aikansa lapsi”, Huopaniemi sanoo. Hän ei kuitenkaan pidä mielekkäänä kysymystä siitä, haluaisiko hän muuttaa tekstissä jotain – maailma on muuttunut, mutta UP-lehden juttu syntyi silloisen maailman oloissa.
”Mutta jos voisin palata ajassa taaksepäin, haluaisin pyrkiä keskusteluyhteyteen Nils Örvikin kanssa ja selvittää, mikähänet sai näkemään Suomen tilanteen niin negatiivisessa valossa.”
Juha Mäkinen/UP
Lue Jukka Huopaniemen vuoden 1974 teksti kokonaisuudessaan verkossa: www.ulkopolitiikka.fi
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää