Eurokriisi on seurausta poliittisesta projektista
Poliittiset ja taloudelliset päämäärät tulisi erottaa toisistaan euroalueen kriisin hoitamisessa.
EU:n yhteistyön tiivistämistä ja euron käyttöönottoa perusteltiin Suomessa aikoinaan talousprojektina, mutta Manner-Euroopassa syvempää yhteistyötä perusteltiin poliittisena projektina.
EU:n perustamisella oli poliittinen päämäärä: ehkäistä Ranskan ja Saksan välisen sodan syttyminen. Yksi tapa lähestyä nykyistä eurokriisiä on nähdä kriisi poliittisen projektin taloudellisena seurauksena.
Euroalueen talouskriisin takana on kolme pääsyytä. Ensimmäisen muodostavat holtiton rahankäyttö ja pankkien ottamat suuret luottoriskit. Lainoja on myönnetty tilanteissa, joissa niitä ei olisi pitänyt myöntää.
Kaksi muuta taustasyytä liittyvät EU:n talousrakenteisiin. Ensimmäinen niistä on syy, josta euroskeptikot ovat varoittaneet toistuvasti: Yhteistä valuuttaa ei voida luoda ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. yhteistä valuuttaa ei voida luoda ilman yhteistä finanssipolitiikkaa. Tämä johtuu siitä, että esimerkiksi ilman yhteistä verojärjestelmää on hankala tasapainottaa talousalijäämiä. Siksi on ollut vain ajan kysymys, milloin eurokriisi puhkeaa.
Toinen rakenteisiin liittyvä syy koskee vaihtotaseiden jäämää. Maiden vaihtotaseiden summa on aina nolla, joten mitä enemmän ylijäämää jollakin maalla on, sitä enemmän alijäämää jollakin toisella maalla on oltava.
Koko maailman ylijäämämaa on nykyään Kiina, EU:n puolestaan Saksa. Ei siis ole pelkkä sattuma, että Saksan vahva talous ja iso ylijäämä korreloivat muiden jäsenmaiden velkakriisien kanssa.
Maailmantaloudessa, kuten EU:n sisälläkin, sopeuttamisen taakka on jätetty velallisten maiden kannettavaksi – eli päinvastoin kuin John Maynard Keynes ehdotti nykyisiä globaaleja talousrakenteita perustettaessa. Tämä tarkoittaa, että alijäämämaiden vaihtotaseet heikkenevät entisestään – ja että Alijäämämaan jättäminen ilman ylijäämämaiden tukea olisi moraalisesti kyseenalaista.alijäämämaan jättäminen ilman ylijäämämaiden tukea olisi moraalisesti kyseenalaista.
Nyt Euroopan keskuspankki EKP, joka on kesästä 2007 lähtien lainoittanut nykyisiä eurokriisimaita ostamalla niiden velkakirjoja yhteensä 70 miljardin euron edestä ja tarjoamalla niille poikkeuksellista keskuspankkirahoitusta noin 300 miljardin edestä, haluaa kuitenkin ulos rahoittajan roolistaan. Siirrollaan EKP tuo eurokriisin jäsenmaiden neuvottelupöydille odottamaan uutta suuntaa.
Euroalueen kriisi ei siis ole pelkkävaluuttakriisi eli spekulatiivinen hyökkäys valuuttamarkkinoilla. Euroalueen kriisi on sekä valtioiden velkakriisi että pankkikriisi. Sijoittajat vetävät pois talletuksiaan, koska pelkäävät pankkien ajautuvan maksukyvyttömiksi.
Jos kriisi olisi pelkkä valuuttakriisi, tukilainan antaminen kriisimaille olisi varmasti paras lääke. Mutta nyt useat valtiot ovat vararikossa. Kansallisella tasolla vararikossa olevaa toimijaa ei auteta antamalla lisää lainaa, vaan jokaisessa kansallisessa markkinataloudessa on tätä tarkoitusta varten konkurssilainsäädäntö.
Vastaavaa lainsäädäntöä ei kuitenkaan ole kansainvälisellä tasolla, ei EU:ssa eikä globaalisti.
Myös köyhien maiden velkakriisejä, jotka puhkesivat 1980-luvun alussa, hoidettiin ensin virheellisesti likviditeettikriiseinä. Uudet lainat ja myöhemmin velanhelpottamisohjelmat myönnettiin tiukoin ehdoin, ja kurinalaistettu talous ja sen rakenneuudistukset johtivat taantumaan ja deflaatioon. Ehto valtionomaisuuden yksityistämisestä kavensi verotuspohjaa ja heikensi maiden mahdollisuuksia hoitaa tulevia kriisejä. Köyhät maat ovat kamppailleet velkojensa kanssa vuosikymmeniä.
EU:ssa kolme maata on viimeksi kuluneen vuoden aikana joutunut hakemaan huomattavaa lainatukea muilta jäsenmailta. Jotta tilanne helpottuisi, kriisin hoidossa pitäisi ottaa huomioon ainakin neljä tekijää.
Ensinnäkin poliittiset ja taloudelliset perustelut pitää erottaa toisistaan. Toiseksi tulee ratkaista, mitkä ovat EU:n pitkän aikavälin talouspoliittiset päämäärät ja tavoitteet. Suomessa pitää selvittää maan omat prioriteetit.
EU:n ehdotetut tukimekanismit, tilapäinen ja pysyvä rahoitusvakausväline, jättävät tilaa tulkinnalle, jonka mukaan päämääränä on lähinnä luoda eurooppalaisia joukkovelkakirjoja. Siksi on todettava kolmanneksi, että koska yhteinen finanssipolitiikka puuttuu EU:sta myös tulevaisuudessa, kriisit tuskin loppuvat tähän.
Neljänneksi, koska velkajärjestelyä voi hoitaa monella tavalla ja hyvin erilaisten periaatteiden mukaisesti, vaihtoehdot pitää selvittää tarkasti. Kokemus osoittaa, että ajoissa tehty, hallittu velkajärjestely (jollaiseen turvauduttiin esimerkiksi Aasian talouskriisissä vuonna 1997 ja Brasilian kriisissä vuonna 1999) on luotonantajille halvempi kuin myöhäinen, hallitsematon järjestely (kuten Venäjällä vuonna 1998 ja Argentiinassa 2001).
Kokemus osoittaa myös, että tapauskohtaiset velkajärjestelyt ja velanhelpottamisohjelmat eivät välttämättä vähennä valtioiden velkataakkaa vaan sananmukaisesti järjestävät velkaa uudelleen. Siksi on mietittävä tarkkaan, millaisten periaatteiden ja oikeudenmukaisuuskäsitteiden mukaan uusia ja mahdollisesti yhdenmukaisia mekanismeja luodaan ja miten velallisen ja velanantajan intressejä painotetaan.
Periaatteiden ja vaihtoehtojen kirkastuttua EU:n jäsenmaissa pitäisi järjestää kansanäänestys. On EU:n kansalaisten asia päättää, mikä on hyväksyttävä taloudellinen hinta eurolle poliittisena projektina.On EU:n kansalaisten asia päättää, mikä on hyväksyttävä taloudellinen hinta eurolle poliittisena projektina.
Kirjoittaja tutkii valtioiden velkaantumista ja velkasovittelumekanismeja RMIT Universityssa Melbournessa.
Sähköposti
Facebook
LinkedIn
Twitter
Lisää