Kirjatutka: Vastakkain valmentaja-Bush ja julkisivu-Putin

Anna Politkovskaja: Venäläinen päiväkirja. Like 2007, 351 s. Bob Woodard: State of Denial. Bush at War, Part III. Simon & Schuster 2006, 526 s.

Pasi Nokelainen

Ensi vuonna valta vaihtuu suurvalloissa, maaliskuussa Venäjällä ja marraskuussa Yhdysvalloissa. Tunnettujen toimittajien Bob Woodwardin ja Anna Politkovskajan mukaan nykyiset viranhaltijat ovat jättä­mässä seuraajilleen kovin erilaiset perinnöt. Siinä missä George W. Bush päättää kautensa historiallisen epäsuosit­tuna, Vladimir Putinin kannatusluvut ovat edelleen huippu­luokkaa.

Venäläisten enemmistö on Politkovskajan mukaan hy­väksynyt Kremlin kontrollin alle siirtymisen. Hän kirjoitti jo tammikuussa 2003, että presidentti Putin on herättänyt henkiin vanhan sanonnan: ”Tuolta tulee herramme, barin, hän tietää mitä tehdä.”

Sen sijaan Bushin suosiota on nakertanut niin kotona kuin ulkomaillakin Irakin sota, joka tulee olemaan myös Bushin seuraajan suurin haaste. Woodwardin mukaan kyse ei ole ollut vääjäämättömästä kehityskulusta, vaan Bushilla ja tämän esikunnalla olisi ollut useita mahdollisuuksia hoi­taa miehitys menestyksellisemmin toimimalla toisin, mutta vaihtoehtoja ei haluttu pohtia kunnolla.

Politkovskajan päiväkirjamuodossa julkaistu muistiin­pano- ja artikkelikokoelma Venäläinen päiväkirja ei sisällä uutta tietoa ahkeralle Venäjä-uutisten kuluttajalle, mutta palauttaa mieliin keskeisiä tapahtumia: median, suurliike­miesten ja kansanedustuslaitoksen kesyttämisen, Jeltsinin ajan puolueiden Jablokon ja Oikeistovoimien liiton tippu­misen duumasta sekä oikeuslaitoksen riippumattomuuden rapauttamisen.

Postuumisti julkaistussa teoksessaan Politkovskaja tun­tui pitävän Putinia henkilökohtaisesti vastuussa kaikista asioista, jotka ovat Venäjällä huonosti. Toisaalta voi aja­tella, että Kremlille lojaali media oikeuttaa tämäntyyppisen asenteen, sillä erityisesti Venäjän televisiossa Putin esitetään toisinaan myös kaikkien hyvien asioiden aikaansaajana – eräänlaisena hyvän valtion julkisivuna. Jos presidentillä kerran voi olla sormensa pelissä kaikessa hyvässä, niin miksi ei myös pahassa?

Peittelemättömän vihamielisesti Putiniin suhtautuneen Politkovskajan kirja todistaa – paradoksaalisesti – presiden­tin yhden tavoitteen, eli yhteiskuntaelämän epäpolitisoimi­sen, onnistumisesta. Putinin hallinnon keskeinen kummi­setä, presidentin kanslian varapäällikkö Vladislav Surkov on nimittäin esittänyt maan uudeksi ideologiaksi erilaisten ismien sijasta ”hyvinvointi-Venäjän” luomista.

Politkovskaja tuntui itsekin pitävän Venäjän ”poliittisen elämän apatian” syynä sitä, että tavallisesti demokratisoi­tumisen moottorina toimiva keskiluokka on Venäjällä ny­kyisin kiinnostunut politiikan sijaan vain oman aineellisen hyvinvointinsa kasvattamisesta.

Tosin Kreml ei voi ottaa kaikkea ”kunniaa” itselleen, sillä kyse on myös 1990-luvun kaaoksen ja sitä seuranneen syvän pettymyksen aiheuttamasta vastareaktiosta. Tämä puoli tuntuu Politkovskajalta välillä unohtuneen. Joka ta­pauksessa kirja kyseenalaistaa ulkopuolisten tarkkailijoiden toiveen, että venäläiset muuttuisivat tai edes haluaisivat muuttua nopealla aikataululla ”EU-eurooppalaisiksi”.

Politkovskajan mukaan keskeisimmiksi opposi­tiovoimiksi ovat Venäjällä jääneet kommunistit ja kansallisbolševikit. Olisivatko nämä lännelle epämieluisat vaihtoehdot osasyy sille, että autoritaarista presidenttiä on siedetty niin hyvin? Liberaalit poliitikot ovat joko loikan­neet puolipakolla Putinin riveihin tai ajautuneet keskinäisiin erimielisyyksiin.

Ulkovaltojen suhtautumisessa Putiniin on kuitenkin nähtävissä muutoksia. Surullista kyllä, Politkovskajan oma murha on osa tapahtumien sarjaa, joka on Suomessakin käynnistänyt keskustelun Venäjään kohdistuvasta liiasta sinisilmäisyydestä.

Siinä missä Politkovskajan kirja on koottu pitkälti yksi­lötason tragedioista ilman sisäpiirihaastatteluja, on Water­gate-skandaalin legendaarisen paljastajan Bob Woodwardin kirja State of Denial kirjoitettu ikään kuin hän olisi ollut kärpäsenä katossa Valkoisessa talossa ja Pentagonissa. Sa­natarkkojen keskustelujen lisäksi Woodward siteeraa myös kokouksiin osallistuneiden tuntemuksia.

Tiiliskivi sekoilusta joukkotuhoasetietojen kanssa ja Irakin sodan (huonosta) hoidosta tyydyttää kiehtovasti kan­sainvälisestä politiikasta kiinnostuneiden tirkistelynhalua. Woodwardia on kuitenkin kritisoitu siitä, että Bushin hal­lintoa käsittelevän trilogian viimeiseen osaan ovat päätyneet lähinnä niiden näkemykset, jotka ovat kertoneet Woodwar­dille kiinnostavimpia kertomuksia.

Kirja sisältää joitain paljastuksia. Esimerkiksi touko­kuussa 2006 kongressille toimitetussa julkisessa raportissa ennustettiin ”väkivallan jatkamisen motivaation” heik­kenevän seuraavana vuonna, vaikka vain kahta päivää aikaisemmin Valkoiselle talolle tehdyssä salaisessa arviossa ennakoitiin päinvastaista.

Woodwardin kirjan paras anti on kuitenkin kokonais­kuvan antamisessa. Veteraanitoimittajan ensimmäisen kir­jan nimeä mukaillen voisi todeta, että kaikkien presidentin miesten – ja Condoleezza Ricen – suhteet ovat olleet pahasti solmussa. Puolustusministeri Donald Rumsfeld ja Bushin ensimmäisen kauden ulkoministeri Colin Powell eivät olleet aina edes kunnolla puheväleissä.

Rumsfeldin itsepäisyydestä kertovat syksyn 2003 ja talven 2004 tapahtumat. Tuolloin kansallisen turvallisuus­neuvoston virkailijat totesivat Ricelle, että Irakin tilanteen rauhoittaminen vaatisi lisäjoukkoja. Rice teki heille kuiten­kin selväksi, ettei hän pysty vaikuttamaan Rumsfeldiin.

Voimattomaksi itsensä koki myös Irakin jälleenraken­nuksesta ja humanitaarisesta avusta miehityksen alku­viikkoina vastannut kenraaliluutnantti evp. Jay Garner. Garnerin mukaan Bush ja sodan keskeiset arkkitehdit eivät olleet kiinnostuneita sodanjälkeisen tilanteen hoitamisesta. Erityisesti Rumsfeld ei tuntunut edes haluavan kuulla Gar­nerin varoituksia kaikkien Baath-puolueeseen kuuluneiden virkamiesten erottamiseen ja Irakin armeijan hajottamiseen liittyvistä vaaroista.

Siinä missä Venäjän turvallisuusjoukoille on Politkovs­kajan mukaan annettu lähes täydellinen toimintavapaus Tšetšeniassa, Yhdysvaltojen asevoimat ajautuivat Rumsfel­din kaudella pikkutarkkaan poliittiseen ohjaukseen. Ase­voimien ylin johto ei enää pystynyt tarjoamaan ylipäällikkö Bushille lain edellyttämää itsenäistä sotilaallista mielipidet­tä, koska Rumsfeld halusi kontrolloida kaikkea.

State of Denial maalaa George W. Bushista kuvan, joka muistuttaa joukkuelajin valmentajaa – hän jakaa ly­hyitä, kannustavia kommentteja ”kentän” laidalta, mutta ei koskaan esitä briiffaajilleen tarkentavia kysymyksiä tai pistä kenraaleja lujille Irakin tilanteesta. Toisaalta ajoittain kirjasta välittyy ajatus, etteivät alaisetkaan aina paljasta Bushille koko kuvaa maan tilanteesta, vaan kertovat vain sen, mitä presidentti haluaa kuulla.

Bush on loppujen lopuksi huono valmentaja: hän luot­ti liian pitkään konkari ”keskushyökkääjäänsä” Donald Rumsfeldiin ja vaihtoi tämän vasta joulukuussa 2006, vaikka hänen oma kansliapäällikkönsä Andrew Card vaati Rumsfeldin korvaamista ensimmäisen kerran jo kaksi vuot­ta aikaisemmin.

Sähköposti Facebook LinkedIn Twitter Lisää